Ja maailma pelastuu

Olipa kerran nuori idealisti. 

Hän kuului kolmeen eri luonnonsuojelujärjestöön. Teki iltaisin ja viikonloppuisin vapaaehtoistyötä eläinsuojelukodeissa. Kierrätti kaiken mahdollisen. Kieltäytyi lihasta ja kantoi aina vesipulloa sekä eväslaatikkoa mukanaan säästääkseen maailmaa ylimääräiseltä muovisaasteelta.  

Hänellä oli äitinsä vanha polkupyörä, jolla hän liikkui paikasta toiseen ympäri vuoden. Hän käytti kirpputorivaatteita ja keräsi huonekaluja toisten roskakatoksista. Niillä hän sisusti kimppakämpästä itselleen oman nurkkauksen. Nurkan, joka puhui hänen kieltään ja kertoi ulkomaailmalle hänen ajatuksiaan. 

Jouluisin hän antoi lahjaksi aikaa. Virkkaamiaan patalappuja. Rakkaudella valmistamiaan kakkuja ja leivonnaisia. Hän lahjoitti pienistä tuloistaan vähävaraisille lapsiperheille, jotta nämä saisivat jouluihinsa edes hiukan valoa. Osallistui ovelta ovelle-keräyksiin. 

Hän oli varma siitä, että yhdenkin ihmisen panos riittää. Hän oli varma, että maailman suunta kääntyy joskus. Hän uskoi siihen, että ihminen pystyy pelastamaan maailman. 

***

Nuori idealisti valmistui neljän vuoden opintojen jälkeen ammattiin. Alalle, josta oli haaveillut pienestä pitäen. 

Kuinka ollakaan, juuri hänen alallaan vallitsi täystyöllisyys, eikä hän päässyt lukuisista hakemuksistaan huolimatta työnsyrjään kiinni. Nekin harvat paikat, joihin hän haki, vaativat uusimman tiedon lisäksi edes hiukan alan työkokemusta. Mutta mistä sellaista olisi saanut, pohti nuori idealisti. Kaikki opiskelun ulkopuolinen aika kun oli mennyt iltatöissä kaupan kassalla.

Niinpä hän jatkoi kassatöitä useamman vuoden ajan. Palkka ei ollut häävi, mutta sillä tuli toimeen. Sai maksettua vuokran. Ostettua ruokaa. Hankittua muutaman vaatteen vuodessa. Mutta lahjoituksiin ei ollut enää varaa. Oma elämä vei kaiken mahdollisen. 

Nuori idealisti oli iltaisin lopen uupunut. Vapaaehtoistyöt jäivät väliin. Työkaverit pitivät illanistujaisia ja bileviikonloppuja, joihin hän osallistui hiukan vastentahtoisesti. Osallistui kuitenkin, sillä ei halunnut jäädä ulkopuolelle. Pikkuhiljaa hän luopui kasvisruoasta, koska ei jaksanut aina kantaa juhliin mukana omia eväitään.

***

Nuori idealisti oli kasvanut keski-ikään. Hänellä oli kolme lasta, kaksi perheautoa, omakotitalo, sähkölämmitys sekä mittava asuntolaina. 

Hän oli vihdoin päässyt omalle alalleen töihin, mutta ehtinyt työskennellä vain vuoden ennen perheen perustamista. Jokaisen lapsen kanssa hän oli ollut kotona kolme vuotta, joten viimeiset yhdeksän vuotta hän oli pyhittänyt perheelle. Säästänyt samalla hoitopaikkoja niitä enemmän tarvitseville. 

Nuoren idealistin viikot täyttyivät lasten hoidosta, koulu-, tarha- ja harrastuskuskauksista. Ruokaostoksista, pyykinpesusta, imuroinnista, vanhempainvarteista ja ruoanlaitosta. Umpiväsyneenä hän lappoi roskat lajittelematta samaan muovipussiin, jonka kippasi aamulla silmät ristissä roskakatokseen. Hän piti pakkasaamuisin autoa tyhjäkäynnillä viisitoista minuuttia, koska aikaa ei ollut ikkunoiden raapimiseen. Lapset söivät eineksiä ja käyttivät viikkorahansa muovisiin kertakäyttöhärpäkkeisiin. 

Kun keski-ikäistynyt nuori idealisti oli palaamassa työelämään, iski taantuma. Työpaikoilla järjestettiin yt-neuvottelut, joissa mm. hänen paikkansa poistettiin kokonaan tarpeettomana. 

Siinä hän siis oli. Kymmenen vuotta kotona. Vuoden työkokemuksella. Vanhentuneilla tiedoilla. Ikärasistisessa yhteiskunnassa kilpailemassa työpaikoista satojen nuorempien kanssa, joilla oli uusin oppi alalta. 

Täyttäessään työttömyyslappuja, keski-ikäistynyt nuori idealisti muisteli aikaa, kun elämä ei ollut vielä musertanut kaikella voimallaan hänen tahtoaan ja jaksamistaan palasiksi. Kun hänellä oli ollut vielä uskoa tulevaan. Halua muuttaa asioita, eikä kulkea vain voimattomana virran mukana.  

Hän muisteli suunnitelmaa, jossa hän viljelisi itse lähiruokaa takapihallaan perheelleen. Käyttäisi aurinkopaneeleita ja joukkoliikennettä. Hankkisi lajittelupisteet varastoon joka jätteelle. Opettaisi lapsiaan tekemään paljon itse ja karttamaan ikuiseen muoviin pakattuja, tuhoutumattomia tekoälyleluja. Ja niin edelleen. 

Nyt hän joutui myöntämään oman rajallisuutensa. Maailma joutuisi selviämään miten parhaiten taisi, sillä idealisti ei enää jaksanut. Hänen kaikki aikansa meni selviytymiseen. Päivästä toiseen. Viikosta toiseen. Pelkkään selviytymiseen maailmassa, joka vaati koko ajan enemmän. Jossa piti olla koko ajan enemmän. Omistaa koko ajan enemmän. 

***

Hän ei ollut enää varma siitä, että yhden ihmisen panos riittää. Kun kaikki muutkin, niin miksen minäkin, hän mietti ja tilasi lennon aurinkoon. 

Hän ei ollut enää varma siitä, että maailman suunta kääntyisi joskus. Koska kukaan muukaan ei välitä, miksi vain minun pitäisi, hän ajatteli ja jätti valot palamaan koko päiväksi joka huoneeseen. 

Hän ei enää uskonut siihen, että ihminen pystyy pelastamaan maailman. Koska sitä ei vain kukaan pysty yksin tekemään, hän pohti ja leikkasi suuren paistin palasiksi. 

Maailman auttamiseen vaaditaan yhteisöllisyyttä, jota ei enää ole. Välittämistä, jota maailmasta ei enää löydy hän tuumi, avatessaan kolmea verkkokaupasta saapunutta laatikkoa. 

Neljät leggingsit kympillä, keski-ikäistynyt idealisti mietti ja levitti läjän halpatuotantomaiden kimallusta silmiensä eteen. Sammuttaen samalla naputtavan sydämensä äänen miettimällä, että valitsisi seuraavalla kauppareissulla reilun kaupan banaaneja.

***

Niin oli nuoresta idealistista kasvanut ensin vanha idealisti. Sen jälkeen pelkästään vanha. 

Matkan varrella maailma oli syönyt hänen ihanteensa. 

Vienyt motivaation toimia. 

Mitätöinyt hänen yksilölliset ajatuksensa ja muovannut ne lauma-ajatteluun. 

Sekä väsyttänyt hänet uskomaan, ettei yhden ihmisen teoilla ole mitään merkitystä. 



Rakkaudella, Emppu

Sydänmuruja.fi 





  

Kommentit