Näin meidän kesken - luku 14

 

Riina istui työpöytänsä ääressä ja järjesteli värilastuja viuhkaksi eteensä. Lastujen viereen hän asetti kolme näytepalaa erikuvioisia tapetteja. Lopuksi hän nousi seisomaan saadakseen malleihin tarpeeksi etäisyyttä. No niin. Minkävärisen maalin hän valitsisi olohuoneeseen isokuvioisen tapetin seuraksi? Jotain ruskeaa ilman muuta, mutta mihin päin taittuvaa ruskeaa? Hän poimi nipusta erilleen muutaman sävyn ja vertaili niitä luonnonvalossa. Vanhan talon makuuhuoneen seinäpulma oli onneksi ratkennut edellisviikolla seinäpahvin alta löytyneeseen upeaan vanhaan hirsiseinään, jonka Riina aikoi jättää näkyville sellaisenaan.

Entä tekstiilit? hän mietti. Yksi lähtökohta niiden värimaailmaan voisi olla vanha kahdenistuttava sohva, joka oli niin hyvässä kunnossa, että sen pystyi siirtämään uuteen ympäristöön ihan sellaisenaan. Sohva oli poltetun oranssin värinen ja muistutti Riinaa jostakin syystä lapsuuden syksyistä ja vaahteranlehtikasoista. Uudelleenverhoilukin olisi voinut tulla kyseeseen, mutta hetken harkinnan jälkeen Riina oli ollut sitä mieltä, että jotain vanhaakin kannatti säilyttää. Hän oli jo etsiskellyt kohteeseen valmiiksi muutamia rottinkisia varjostimia, makramee-seinävaatteen sekä sisustustyynyjä maanläheisissä sävyissä. Pari eläväpintaista, hapsukoristeista puuvillamattoa odotti valintapäätöstä ja Riina harkitsi myös bambu-rullakaihtimia sekä vihernurkkauksen tekoa.

Asiakas oli antanut Riinalle vapaat kädet loma-asuntonsa uudelleen sisustukseen. Tavallaan oli mukavaa, kun sai suunnitella paikat ihan oman mielensä mukaan, toisaalta se lisäsi stressin määrää. Jos hän ja asiakas olisivatkin ihan eri linjoilla tunnelman ja värien suhteen? Riina oli koittanut kysellä naiselta edes jonkinlaista suuntaviittaa. Maalaisromanttista? Modernia? Bohoa? Pelkistettyä vai runsaasti yksityiskohtia? Tummaa vai vaaleaa? Kuinka paljon värejä? Keski-ikäinen nainen oli naurahtanut ja todennut vain ykskantaan

–Ei ole mitään toiveita. Yllätä minut. Olen suunnitellut itse jo kymmeniä vuosia asuntojeni sisustuksia, eikä mikään ole koskaan osunut yhteen keskenään. Tähän halusin ammattilaisen, sillä en jaksa enää vertailla tällä maulla mitään värejä. Mulle on ihan sama näyttääkö täällä intialaiselta basaarilta vai onko kaikki vedetty fengshuilla, kunhan kokonaisuus vain mätsää keskenään ja yleisolo on rento. Lomalla minä täällä vain käyn.

Siitähän oli helppo lähteä suunnittelemaan, Riina oli ajatellut. Rentola, jossa kaikki mätsää keskenään. Hän oli koittanut hakea vihjettä naisen vaatetuksesta ja asusteista. Jotain, mikä kertoisi enemmän tämän henkilökohtaisesta mausta. Valitettavasti farkuista ja valkoisesta paitapuserosta ei ollut irronnut paljoa, mutta naisen kantama hapsullinen makrameelaukku oli ollut mielenkiintoinen. Hienostunutta boheemiutta olemukseen olivat lisänneet Anna Fieldin piikkikorkoiset, mustat, samettipintaiset nilkkurit ja olalle heitetty hennon vihreä shaali. Näiden perusteella Riina oli kääntynyt rentoon, mutta tyylikkääseen bohotyyliin ja lähtenyt suunnittelemaan sen mukaan. Meni sitten syteen tai saveen. Aikataululla ei onneksi ollut kiirettä. Nainen oli kertonut mökkikautensa alkavan vasta huhtikuulla, joten Riinalla oli hyvinkin puoli vuotta aikaa saada työnsä valmiiksi. Kun mitään suurempia rakennemuutoksia ei mökissä ollut tarvetta tehdä, vaan homma hoitui pelkällä pintaremontilla ja tekstiileillä, aikaa oli enemmän kuin ruhtinaallisesti.

Riina nojautui taaksepäin mukavassa punaisessa työtuolissaan venytellen samalla niskaansa eri suuntiin. Hän suorastaan rakasti toimistoaan, joka sijaitsi vanhassa rakennuksessa kaupungin laidalla. Huone oli korkea ja katonreunaa kiersivät upeat koristelistat. Vanhat, hiotut lankkulattiat narisivat hieman painon alla ja suuret, lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat antoivat kauniiseen puistonäkymään. 

Hänen työpöytänsä oli tukeva, petsattu vanha tammipöytä, jonka hän oli löytänyt nettihuutokaupasta ja tuunannut itselleen mieluisaksi. Pöydässä oli useita pieniä laatikoita, jotka olivat äärimmäisen käteviä mallilastujen ja kangasnäytteiden säilytykseen. Laatikoiden pienet nupit olivat kaikki samanvärisiä, mutta erimallisia. Riina tykkäsi leikitellä yksityiskohdilla. 

Asiakastapaamisia varten suurella ikkunaseinällä oli pyöreä lasipöytä. Pöydän ympärillä oli neljä pehmeäksi vuorattua, punaisen eri sävyillä päällystettyä tuolia. Vastakkaisella seinällä toimi arkistokaappina kalkkimaalattu vanha astiakaappi ja sen vieressä omenanvihreä sohva harmaine villapeittoineen lähes huusi istahtamaan hetkeksi. Sohvan yläpuolella kierrätyspuusta tehty hylly toimi tasona parille sisustuskirjalle, muratille sekä kultaköynnökselle. Ikkunasyvennykseen Riina oli asetellut kolme kasvia tunnelmaa luomaan. Hän ei ollut mikään viherpeukalo, mutta kirjovehkat ja fiikuksen hän sai jotenkuten pidettyä elossa. Sitä paitsi, kasvit toivat karvalankamattojen ohella huoneeseen kodikkuutta ja sitä hän tavoitteli. Riina halusi viihtyä työpaikallaan ja tahtoi luoda saman kodinomaisen tunnelman myös asiakkailleen. Samasta syystä huoneen tasoille oli asteltu myös sinne tänne erivärisiä kynttilöitä, vaikka niitä ei koskaan poltettu.

Riina koukisteli ja ojenteli nilkkojaan. Yksi istumatyön huonoja puolia oli yksipuoleinen asento, jonka takia pohkeita alkoi jumittaa ja hartioita särkeä. Pitääkseen kroppansa edes jotenkin työvireessä, oli Riina laittanut puhelimensa hälyttämään kerran tunnissa, jolloin hän koitti tehdä muutaman liikkeen saadakseen taas veren kiertämään ja jäsenet notkistumaan. Siinä jumppaillessaan, hän otti puhelimen käteensä ja näpäytti Facebookin kuvaketta. Kahdeksankymmentäkolme kaveria oli tykännyt hänen edellisiltana tekemästään postauksesta, jossa hän istui laavulla paistamassa makkaraa Paavon kainalossa. Kuva oli otettu kesäkuussa, kun he olivat viettäneet iltaa Riinan siskon ja tämän miehen kanssa. Kaikessa kauneudessaan onnellinen kuva ei kertonut sitä, että ilta oli päättynyt känniseen riitelyyn, rumaan syyttelyyn ja Paavon nukkumiseen taivasalla. 

Riinan neljä vuotta nuorempi sisko Meri, oli naimisissa jo toisella kierroksella ja aivan ällörakastunut mieheensä. Ja mies häneen. Merillä oli ensimmäisestä avioliitostaan kaksi lasta ja Lassella kolme, mutta silti he jotenkin saivat taiottua aikaa kaiken hässäkän keskellä myös toisilleen. He pitivät parisuhdeiltoja, jolloin järjestivät kynttiläillallisia, yhteisiä kylpyhetkiä, hierontoja öljyjen kera sekä harrastivat Merin kertoman mukaan aivan taivaallista, monta tuntia kestävää seksiä. Kaiken lisäksi Merin ja Lassen luonteet sekä huumori sopivat loistavasti yhteen. He nauroivat aina, kun Riina näki heidät ja onnellisuus paistoi heistä kymmenien metrien päähän. Tuo liitto oli kaikessa epätäydellisyydessään niin täydellinen, ettei Riina ikinä onnistunut tavoittamaan samaa fiilistä omaan avio-onneensa, vaikka olisi järjestänyt iltapalan kattoterassille ja viulunsoittajat ympärille. Kun Paavo vain muuttuisi, niin heillä olisi kaikki hyvin, Riina ajatteli haikeasti.

Merin liiton onni oli ollut myös tuona grilli-iltana Riinalle liikaa. Rakastavaa paria katsellessaan hän oli yrittänyt luoda samanlaista kipinää hänen ja Paavon välille. Mies oli kuitenkin ollut taas kuin pahvikuva, eikä Riina ollut päässyt kainaloonkaan, kuin kuvan ottamisen ajaksi. Tämä oli saanut liikaa juoneen Riinan tuntemaan itsensä nöyryytetyksi ja hän oli raivostunut. Riina oli lyönyt Paavoa rintaan nyrkeillään, kirkunut sentin päässä tämän kasvoista ja repinyt miestä hiuksista. Hän oli haukkunut Paavoa kamalimmilla keksimillään sanoilla, uhannut avioerolla ja ilkeillyt heikentyneestä seksielämästä kaikkien kuullen. Kaikkein pahinta oli, että Paavo ei ollut vastannut millään tavoin hänen vihaansa. Mies oli vain katsonut häntä väsyneesti ja irrottanut Riinan kädet hiuksistaan. Sen jälkeen Paavo oli lähtenyt istumaan rantaan. Lasse oli seurannut hetken kuluttua perässä. Kun naiset olivat jääneet kahden, oli Meri yrittänyt udella Riinalta mitä heille kuuluu.

-Onko kaikki hyvin? Mulle voit kyllä kertoa, jos vaikka osaisin auttaa jotenkin, oli Meri kysynyt ja katsonut silmiin tutkivasti.

Riinaa oli alkanut ensin itkettää toisen välittäminen, sitten ärsyttää. Itse hän toivoi Merille vain kaikkea paskaa, joten hän ei halunnut tältä sääliä osakseen. Riinan mielestä pikkusisko oli selvinnyt elämästään liian helpolla, joutumatta koskaan taistelemaan mistään. Hän itse sen sijaan oli joutunut etsimään polkujaan joka paikassa. Pettymään ja turhautumaan satoja kertoja. Lisäksi Riina oli sidottu mieheen, joka oli täysi idiootti, kun taas kultasisko eleli auvoisa ilme naamallaan viikosta toiseen! Tasan eivät käyneet onnenlahjat! Niinpä hän oli vain hymyillyt vinosti Merille.

–Ei tässä mitään sen kummempaa. On ollut vain kiire viikko, eikä olla ehditty oikein kunnolla näkemään Paavon kanssa. Onneksi meillä on kohta se kolmen päivän reissu Itävaltaan. Voi maailma näyttää vähän kirkkaammalta, kun saa pitkästä aikaa nukkua kunnolla ja vielä valmiin aamiaisenkin.   

Seuraavana päivänä Riina ja Paavo olivat lähteneet mökiltä nopeasti aamupalan jälkeen, eikä Riina ollut palannut asiaan sen kummemmin kotona, kuin siskonsakaan kanssa. Häntä harmitti se, kun kulissi oli hetkeksi hajonnut ja nyt sisko miehineen tiesi totuuden heidän elämästään. Totuuden avioliitosta, joka kaikesta päätellen oli taputeltu saattohoitokuntoon, eikä elvyttävää hokkuspokkuskonstia kaiken saattamiseksi ennalleen ollut enää löydettävissä.

Riina kävi hakemassa taukohuoneesta kupin kahvia ja taittoi laatikossaan olevasta Fazerin sinisestä yhden rivin. Nauttiessaan kahviin sulavan suklaan huumaavasta mausta suussaan, hän vaihtoi Instagramiin ja huomasi, ettei ollut päivittänyt sinne mitään moneen päivään. Riina ei ollut oikein koskaan pysähtynyt miettimään miksi, mutta hän huomasi tulleensa jokseenkin riippuvaiseksi somepäivityksistä. Hän koki kummaa ahdistusta, jos postaaminen jäi väliin useammaksi päiväksi. Riinalla oli niin valtava tarve saada reaktioita muilta, että hän laittoi tililleen kuvan vaikka päivän postista. Jos joku päivitys sai vähän tykkäyksiä, Riina tunsi itsensä epäonnistuneeksi. Täydeksi nollaksi. Sitä suuremmalla palolla hän etsi seuraavana päivänä jotain loistokuvattavaa, josta saisi tehtyä hyvän postauksen ja joka saisi paljon huomiota. Riina myös seurasi sairaalloisen tarkasti sitä, kuka tykkäsi hänen kuvistaan, vaikkei sitä olisi ääneen myöntänytkään. Jos joku hänen kaverinsa jätti toistuvasti hänen postauksensa huomiotta, alkoi Riina tehdä samaa hänelle. Toisinaan hän pudotti moisen tyypin pois kokonaan kaverilistaltaan. Some oli Riinan mielestä loistokeksintö. Nettielämässä saattoi tipauttaa kaikki ei toivotut ääliöt pois vaikutuspiiristään. Ihan yksipuoleisellakin päätöksellä. Harmi vain, ettei tosielämässä ollut vastaavaa nappia.

Riina hörppäsi kahvia ja nappasi perään kaksi suklaapalaa kerralla. Hän napsautti kiireesti kuvagallerian esiin ja alkoi selata viimepäivien otoksia. Marjoja ja käpyjä lenkkipolun varrelta... Autiotupa… Ajan patinoima puistonpenkki…  

-Eeeei. Ei mitään tällaista nyt tähän, Riina mutisi itsekseen.

Entäs joki, jonka varrelle Riina usein pysähtyi hetkeksi hengähtämään juoksunsa lomassa? Tai hänen juomapullonsa lenkkareitten vieressä eteisen lattialla? Uusi retkipyöränsä? Naurava kaverikuva Mian ja Amelian kanssa uuden yökerhon avajaisista?

Tähän väliin sopisi nyt joku kuva pojista, Riina päätti ja alkoi vetää kuvalistaa kiireellä alaspäin. Joo, joku kiva kuva heistä tekemässä yhdessä jotain. Leipomassa tai metsäretkellä tai vaikka lautapeliä pelaamassa

-Ei voi olla todellista, hän sanoi ääneen hetken kuluttua. -Eikö mulla nyt jumaliste ole yhtäkään kuvaa lasten kanssa tehdyistä asioista? Mehän ollaan jatkuvasti kimpassa. Kyllähän me nyt viime viikollakin oltiin... Viikonloppunakin mentiin... No tehtiin ihan varmasti jotain yhdessä lähiaikoina.

Hän pysähtyi kesken kuvien kelaamisensa ja katsoi ylöspäin miettiväisenä. Niin se on, hän ajatteli. Hetkiä kyllä löytyy. En vaan ole viitsinyt kuvata niitä, kun olen halunnut nauttia joka sekunnista, enkä pilata tunnelmaa vetämällä kameraa jatkuvasti esiin, Riina vakuutteli itselleen.

Vielä pienen etsimisen jälkeen, hän valitsi lopulta pari tunnelmakuvaa edellisen vuoden perheretkeltä Oulangan kansallispuistosta. Pari otosta pojista nuotiolla, kävelemässä riippusillalla, teltan ovella aamupalalla ja lopuksi Paavo ja pojat kädet toistensa olkapäillä reissun päätepisteessä.

“Onnea kerrassaan @oulangankansallispuisto #withfamily. Täällä työn lomassa muistelen viime vuoden tunnelmallisia hetkiä ihanan perheeni parissa”, hän kirjoitti.

Noin. Vielä muutama tägi. Vaikka #ensivuonnauudestaan #perheonparas #familytime #äidinrakkaat #love #happiness #karhunkierros.

Riina katseli hetken kirjoittamaansa tekstiä ja painoi sitten julkaise-nappia. Hänen mielensä kirkastui, kun lähes samantien postauksen ilmaantumisen jälkeen, näytön alareunassa oleva sydän ilmoitti ensimmäisen tykkäyksen saapuneen. Riina klikkasi ilmoituksen auki ja yhtä nopeasti läppäsi sen jälkeen puhelimensa kiinni.

-Olisihan se pitänyt arvata, hän puuskahti. -Naapurin akka.