Äitienpäivä

Nelivuotias Amelie tanssahteli kävelykatua eteenpäin, pitäen samalla lujasti kiinni äitinsä kädestä. Hän oli matkalla päiväkotiin, jossa oli odotettavissa hauskaa. Tädit olivat luvanneet, että tänään, juuri tänä nimenomaisena aamuna, he askartelisivat äitienpäivälahjat. Kauniit avaimenperät, joihin saisi kiinnittää ihan mitä helmiä vain haluaisi. Niin paljon helmiä, kuin haluaisi. Tädit olivat luvanneet heille senkin. Amelie oli jo mielessään varannut askartelulaatikon kauneimmat, kiiltävät, oranssit lasihelmet omaan luomukseensa. Äiti rakasti oranssia. Hänellä oli nytkin senvärinen huivi kaulassaan.

Amelien lyhyet saparot hyppivät tytön mukana, kun hän loikkasi päiväkodin alimmalle portaalle.

-Heippa rakas, illalla nähdään, äiti sanoi, antoi suukon ja lähti töihin.

Amelie juoksi vauhdilla naulakolle jättämään ulkovaatteensa ja ryntäsi pesemään kätensä. Vessasta hän kiiruhti askarteluhuoneeseen. Veera oli himoinnut samoja oransseja helmiä jo edellisellä viikolla, joten hänen täytyi ehtiä ensin.

Illalla Amelie meni nukkumaan sydän onnea täynnä. Ylihuomenna olisi äitienpäivä ja hän saisi ojentaa äidille yllätyksensä. Vaatekaappiinsa huolella kätkemänsä paketin, joka oli sinetöity kunnon teippikerroksella. Tädit olivat käskeneet jakaa oranssit helmet kaikkien kesken ja Amelie oli korvannut puuttuvat oranssit keltaisilla, mutta lahjasta oli tullut silti tosi hieno. Avaimenperä oli hänen mielestään, kuin pikkuinen aurinko. Lisäksi isä oli luvannut, että hän saisi poimia takapihan metsiköstä äidille muutaman valkovuokon ja laittaa ne pieneen maljakkoon kahvipöytään. Kakunkin he tekisivät. Ja herättäisivät äidin sunnuntaina laululla. Äiti olisi varmasti onnellinen. Amelieta jännitti niin paljon, että hän sai tuskin nukutuksi. Voi kunpa äitienpäivä koittaisi pian!

 

***

 

Amelie kiiruhti ihmisvilinässä asunnolleen. Vielä kolme varttia aikaa. Hän ehtisi syödä häthätää leivän ja tehdä eväät. Sitten olisikin jo juostava bussipysäkille ja iltavuoroon kaupan kassalle. Onneksi oli perjantai, eikä opinnoista täytynyt kantaa huolta yhteen iltaan. Lauantaina hän lähtisikin opiskeluporukan kanssa varhaisella bussikyydillä toiseen kaupunkiin bilettämään. Takaisin he palaisivat vasta seuraavana iltana.

Äiti oli soittanut keskiviikkona. Kysynyt kautta rantain, milloin Amelie tulisi seuraavan kerran käymään.  Amelieta harmitti, sillä hän tiesi kysymyksen perimmäisen syyn. Ylihuomenna olisi äitienpäivä. Päivä, joka hänen mielestään oli päivä muiden joukossa. Äiti sen sijaan taisi edelleen odottaa häneltä käsintehtyä korttia sekä itseväkerrettyä lahjaa.  

Amelie huokaisi. Äiti ei tainnut vieläkään huomata, että hän oli kasvanut. Että hän oli jo aikuinen. Kaksikymmentäneljävuotias, hitto soikoon. Hänellä oli oma elämänsä. Vieläpä kiireinen sellainen. Ei hän ehtisi joka viikonloppu juosta kotona. Mutta ei hän sitä voisi sanoa ääneen. Äiti luulisi, ettei hän välitä. Nytkin äiti oli jo loukkaantunut siitä, ettei hän olisi äitienpäivänä edes puhelimen päässä, vaan muiden nuorten kanssa.  

Amelie hörppäsi kupillisen vettä, otti tavaransa, sulki asuntonsa oven ja lähti odottamaan bussia. Äitienpäiväkortti, joka oli odottanut postittamista eteisen tuolilla, lipui ilmavirran seurauksena kaapin alle. Näkymättömiin.

Myöhään sunnuntai-iltana, Amelie palasi asuntoonsa. Hän purki reissutavaransa paikoilleen. Keitti kupin teetä, teki leivän ja napsautti television auki. Uutisissa esiteltiin juuri äitienpäivän juhlallisuuksia eri puolilta maata. Amelie huokaisi, niinpä niin. Sehän oli unohtunut. Hän kurkotti puhelimen käteensä ja tekstasi: Hyvää äitienpäivää maailman parhaalle äidille. Pusuin Amelie. Tunnin päästä saapunut vastaus oli tyly ja lyhyt: Kiitos.

Raivo pakkasi jälleen Amelien päähän. Hän ei ikinä odottaisi aikuisilta lapsiltaan tuollaista omistautumista. Hän osaisi päästää irti lapsistaan. Hän ei piinaisi typerällä äitienpäivällä ketään. Itseasiassa hän ei koskaan edes haluaisi viettää sitä. Hänen lapsensa saisivat muistaa häntä vaikka joka päivä tai olla muistamatta, mutta hän ei tekisi yhdestä päivästä rautakahletta lastensa jalkoihin.

Äitienpäivä. Täynnä odotuksia.

Ja vielä enemmän pettymyksiä. 

 

***

 

Lotta juoksi iloisena ovelta suoraan äitinsä syliin. Amelie katsoi hellästi viisivuotiastaan ja antoi tälle suukon otsalle.

-Me tehtiin tänään ylläreitä äiti! Lotta julisti riemuissaan ja kuskasi reppuaan huonettaan kohti. -Ei saa katsoa! Vien tämän piiloon.

Amelie naurahti ja palasi keittiöön. Hänen pitäisi vielä kuorruttaa kakku ja viimeistellä bebe-leivokset. Sen jälkeen imuroida, pestä vessat ja pyyhkiä pölyt. Käydä jossakin välissä ostamassa äidille jokin muistaminen. Vanhemmat olivat tulossa heille viettämään äitienpäivää ja hän halusi tehdä kunnon juhlan. Sellaisen, joka äitienpäivä hänen lapsuudessaan oli aina ollut.

Illalla Amelie askarteli Lotan apuna äidilleen korttia. Hän kirjoitti malliksi, missä järjestyksessä mummon kirjaimet tulivat ja Lotta jäljensi ne kartonkisydämelle huolellisesti. Kieli suupielestä toiseen keskittyneesti liukuen. Ennen nukkumaanmenoa he hakivat vielä läheisen tien pientareelta viisi valkovuokkoa ja laittoivat ne vanhaan juomalasiin keittiön pöydälle. Noin, Amelie huokaisi. Äitienpäivä voi tulla.   

Toukokuun toisen sunnuntain aamuna, Amelie heräsi märkään pusuun. Lotta seisoi isänsä kanssa vuoteen vieressä. He lauloivat paljon onnea vaan, jonka jälkeen huusivat kuorossa hyvää äitienpäivää! Suloisesti paketoidusta lahjasta löytyi huopainen patalappu sekä kortti, jonka harakanvarpaat toivat kyyneleet Amelien silmiin. Hän rakasti niin paljon pientä lastaan. Hän rakasti niin paljon olla äiti.  

 

***

Amelie huokaisi syvään ja laski puhelimen pöydälle. Hetken hän katseli ulos ja koitti samalla räpyttää vaivihkaa ilmestyviä kyyneleitä kuivumaan. Lopulta hän kääntyi miehensä puoleen. 

-Lotta ei pääse tänä äitienpäivänä, hän kuiskasi. -Sillä on työharjoittelu ja vuoro päällä koko sunnuntain. 

Amelie otti käteensä tiskirätin purkaakseen hämmentyneen tunteensa johonkin konkreettiseen. Hän pyyhki pöytää pakonomaisin liikkein ja sääli itseään. 

Hänen ensimmäinen äitienpäivänsä ilman lasta. Miksi se tuntui niin pahalta? Sehän oli vain päivä muiden joukossa. Lotta soitti hänelle joka viikko. Tekstasi lähes joka päivä jotain. Hän oli tiiviisti yhteydessä rakkaaseen lapseensa. Miksi siis tuntui niin... hylätyltä?

***

 

Amelie kosketti vielä kerran hellästi hautakiveä. Silitti kullattuja kirjaimia.

-Hyvää äitienpäivää rakas äiti, hän kuiskasi. Sitten hän laski varoen kiven päälle äidin jäämistöstä löytyneen avaimenperän. Se oli koottu oransseista sekä keltaisista lasihelmistä ja loisti, kuin aurinko harmaata kiveä vasten.

Amelie astui askelen taaksepäin ja silmäsi kohti taivasta. Linnut liversivät viereisessä koivussa. Hautausmaan työntekijä haravoi hiljalleen sorapolkua.  

Amelie oli vanha.

Yksinäinen ja vanha.

Lotta oli muuttanut Australiaan miehensä kanssa. Heillä oli kaksi lasta, joita Amelie näki pari kertaa vuodessa. Siinä välissä he puhuivat tietysti useita videopuheluita, mutta eivät ne olleet sama asia. Hän vihasi videopuheluita. Kuvallinen yhteys toi vielä suuremman ikävän. Suuren, kalvavan ikävän, joka tuntui syövän hänen sielunsa sisältäpäin.   

Amelien mies oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen vuotta aiemmin. Tämä oli siis hänen ensimmäinen äitienpäivänsä aivan yksin.

Yksin ja vanhana.

Amelie istahti sorapolun varrella olevalle rautapenkille. Hän kuunteli hiljaisuutta ja mietti. Mietti äitiään, mummoaan, itseään ja lopulta Lottaa. Mietti menneiden vuosien äitienpäiviä. Noiden suloisten päivien kultaista ketjua, joka jatkui sukupolvesta toiseen. Aina uudet ja uudet lapset askartelivat kortteja. Tekivät lahjoja. Pannulappuja. Avaimenperiä. Joita rakastavat äidit säilyttivät viimeiseen saakka. Kalleimpina aarteinaan. Silloinkin, kun niiden tekijät olivat jo ottaneet ilmaa siipiensä alle ja muuttaneet omilleen.  

Äitienpäivä oli muuttanut muotoaan sen jälkeen, kun äiti oli lähtenyt taivaaseen. Koko siihen astisen elämänsä Amelie oli voinut luottaa siihen, että aina oli joku tukikohta. Vuori, jonka luo palata, kun elämä oli solmussa. Kun hän oli viettänyt ensimmäistä äitienpäiväänsä ilman omaa äitiään, hänestä tuntui, kuin olisi jollain tavalla orpo. Yksin maailmassa, vaikka ei ollutkaan.

Ja kohta häntäkään ei enää olisi. Lotta lapsineen toisi kukat haudalle. Toivottaisi tuuleen hyvää äitienpäivää. Ja hän kuulisi. Pysyisi tuossa sukupolvien ketjussa muistojen muodossa. Rakastavina kertomuksina lapsenlapsille ja ehkä vielä heidänkin lapsilleen.  

Amelie lähti hautausmaalta kävelemään kotiin päin. Hiljaiseen, elottomaan kotiin. Kotiin, jossa ei olisi ketään odottamassa. Ei kakkua koristeltavana. Ei lahjaa avattavana. Ei ketään tulossa vierailulle.

Amelie katseli, kun hänen ohitseen kulki nuori nainen, jonka käsivarressa tanssahteli pieni, saparopäinen tyttö. Hän tavoitti muiston. Ohikiitävän muiston, joka oli jollakin tavalla sidoksissa äitienpäivään. Hän hymyili tytölle, joka jatkoi tanssimistaan.

Muutamaa metriä ennen kotiporttia Amelie poikkesi lähimetsään. Hän asetti raskaasti henkäisten kävelykeppinsä nojaamaan ikivanhaan mäntyyn ja kumartui viereisen kannon puoleen. Hitaasti hän poimi viisi valkovuokkoa ja painoi ne rintaansa vasten.

Äitienpäivä saattoi tulla. 

Kirjoittanut, Emppu 

IG olipakerranblogi