Luku 53 - Maila

Riina piirsi keskittyneesti hiilikynällä perspektiivikuvaa. Vielä yksi viiva tuohon ja puunrunkoa tuohon… Hmmm. Ja ehkä varjostuksia latvukseen. Noin. Hän vetäytyi hiukan kauemmas paperista nähdäkseen kokonaisuuden paremmin. Vesikohta näyttää liian laimealta, hän mietti katsellen teostaan kriittisesti. Se kaipaa vielä hieman enemmän kolmiulotteisuutta. Lisätään siis varjostusta, Riina päätti, laski piirroksen takaisin pöydälle ja ryhtyi toimeen. 

Hän oli aloittanut hetken mielijohteesta aikuisten kuvataidekurssin, jossa oli nyt toisella tunnillaan. Riina oli ollut aina hyvä piirtämään ja kuvis oli ollut koulussa hänen lempiaineensa. Jonnekin uran, lasten ja kiireiden väliin piirtäminen oli kuitenkin jäänyt, vaikka se ennen oli ollutkin hänen tärkeä henkireikänsä. Nyt, kun Riina oli vähentänyt liikuntaa ja muita menojaan, hän oli halunnut tilalle jotain, josta saisi takuuvarmasti iloa.

Opettaja – Riinaa hiukan vanhempi, polkkatukkainen, boheemin näköinen nainen – tuli kierroksellaan hänen viereensä. Raija oli kuvataiteen kandidaatti, joka opetti iltaisin aikuisopiskelijoita, kävi päivisin opetustyössä koululla ja maalasi vielä sivutöikseen tauluja myyntiin. Riinan kävi toista ihan kateeksi. Noin vapaata ja ihanan taiteellista elämää hänkin olisi viettänyt mielellään. Raija näyttikin niin onnelliselta ja hyvinvoivalta, että tyytyväisyys kaikkeen paistoi naisesta metrien päähän. 

-Oletpa sinä Riina tehnyt upean piirroksen, Raija henkäisi hänen takanaan. -Ihana puistoaihe ja loistavat varjostukset. 

Riina punastui mielihyvästä. Miten aikuisella iälläkin voi tuntua niin hienolta saada kehuja. 

-Kiitos, hän sanoi hiljaa. -Oon aina tykännyt piirtää hiilellä. Sillä saa niin kivan pehmeää jälkeä aikaiseksi. 

-Sen kyllä näkee, ettet ole ensimmäistä kertaa asialla, Raija kehui. -Oikein hyvin tehdyt, rajattomat häivytyksetkin. Hienoa! Sulla on selvästi lahjoja tähän hommaan. 

Riina katsoi opettajaansa ja hymyili pienesti. Sitten hän painui taas työnsä puoleen ja uppoutui tekemään puun luomaa varjoa lammen pintaan. 


-Onpa siinä upea työ! Riina kuuli vierestään, kun hän kiinnitti tunnin päätteeksi hiilipiirrostaan luokan takaseinälle. -Siis aivan mahtava! 

Riina kääntyi katsomaan ja näki naisen, joka oli istunut viimeiset kaksi ja puoli tuntia hänen viereisessä pöydässään piirtämässä. 

-Ai, Riina sanoi hämmentyneenä. -Kiitos.

-Mitä ihmettä sä enää edes tällaisella opetuskurssilla teet, kun osaat selvästi piirtää jo noin hienosti ilmankin? nainen kysyi hymyillen.

Riina ei osannut sanoa oikein mitään. Hän hymyili vain hiukan vaivautuneesti ja kääntyi kiinnittämään viimeisen sinitarran piirroksen kulmaan. 

-Mutta olenpa minä epäkohtelias, nainen huudahti hänen takanaan. -Unohdin esittäytyä kokonaan, kun jumituin sun taiteesi eteen. Minä olen Maila, hän sanoi ja ojensi Riinalle kättään. -Neljäkymmentäneljä, eronnut ja kova puhumaan. Kuten näkyy, hän naurahti. -Tai paremminkin kuuluu.

Riina tarttui ojennettuun käteen epäröiden. Mikähän hemmetin kylähullu se tuokin mahtoi olla, hän mietti katsellen naista. Mailalla oli kauniin vihreät silmät ja punaiset hiukset. Tukanväri näytti aidolta, ei sellaiselta kamalan kirkuvan punaiselta, miltä värjätyt hiukset tavallisesti näyttivät. Nainen oli suurinpiirtein Riinan pituinen, mutta ainakin kaksikymmentä kiloa isompi. Maila oli pukeutunut joustofarkkuihin ja tunikamalliseen paitaan, jonka väritys oli täyttä ilottelua. Ihan kuin kymmenen eri ruokalajia olisi sotkettu yhteen ja läntätty naisen paidalle. Kaiken keskellä katselivat iloiset, ystävälliset kasvot, jotka näyttivät nyt odottavan Riinalta edes jonkinlaista sanaa vastineeksi. 

-Moimoi, Riina vastasi ja naurahti. -Anteeksi, käyn jotenkin vähän hitaalla tänään. Mun nimi on Riina ja olen neljäkymmentäkuusi. Naimisissa, hän lisäsi hetken mietittyään. -Enkä niin kova puhumaan, vaikka oppisin senkin taidon mielelläni, hän jatkoi. 

-No mutta minähän voin aina opettaa sinua, Maila huudahti riemastuneena. -Ja sä voit neuvoa mua noissa kuvisjutuissa. Sitä ei kuule tässä maailmassa ole koskaan liikaa kavereita, hän lisäsi ja nauroi heleästi perään. 

-No se pitää kyllä paikkansa, Riina huokaisi ja muisteli itkuista hetkeään työpaikalla, jolloin hänellä ei ollut ketään kenelle soittaa.

-Vaihdetaanko heti numeroita, vai nähdäänkö täällä ensi viikolla? Maila kysyi reippaasti. -Olen tällä hetkellä vuorotteluvapaalla ja voin sopia viikkoni sellaisiksi, kuin itse haluan. Lapsetkin ovat jo niin isoja, ettei niitä juuri kotona näy ja seuraavat kaksi viikkoa ne ovat joka tapauksessa isällään. Joten miten on? hän katsoi Riinaa odottavasti. 

Hetkinen! Siis – hetkinen! Riina huusi hiljaa mielessään. Tämä etenee ihan liian nopeasti tällaisen sisäänpäinkääntyneen ihmisen elämää ajatellen. Ensin pitää jutella ja tutustua monta viikkoa ennen kuin vaihdetaan numeroita. Eieiei! Puhelinyhteys menee jotenkin jo niin lähialueelle. Sellaiselle, josta ei ole enää paluuta, eikä voi edes teeskennellä olevansa tuntematta toista. Riina katsoi Mailaa ahdistuneena. Kehtaisiko hän olla niin epäkohtelias? 

Maila silmäsi takaisin tutkivasti. 

-Taisi tulla tämä numerokosinta liian äkkiä, hän sitten naurahti. -Älä pelkää nainen. Ei me tässä mitään parisuhdetta olla laittamassa pystyyn. En jätä sua kymmenen lapsen ja velkaisen kämpän kanssa lähteäkseni seuraavan kaverin perään. Enkä lähetä kännitekstareita… Tai no, ehkä joskus, Maila pyöräytti silmiään -Mutta en missään nimessä jätä sua Facebookissa. Tai viestillä. Ja lupaan olla katselematta muita kavereita sun läsnäollessasi, hän nauroi taas. 

-Facebookissa? Riina kysyi kauhistuneena. -Onko joku jättänyt sut Facebookissa?

-Mun ex, Maila vastasi jäätävän näköisenä. -Oli se kuitenkin sen verran mies, että ilmoitti mulle sentään ensin tekstiviestillä, ettei tule enää kotiin. Pyysi kasaamaan tavaransa matkalaukkuihin ja laatikoihin. Sanoi lähettävänsä kaverinsa noutamaan niitä kahden päivän kuluttua. 

-Kauheaa, Riina henkäisi. -Siis ihan hirveää. Miten joku voi tehdä noin?

-Helppoa se sille näytti olevan, Maila sanoi ja tuhahti. -Arvaa kaksi kertaa kasasinko äijän tavarat kauniisti laukkuihin?

-No toivottavasti et! Riina sanoi edelleen järkyttyneenä. Toinen oli jätetty niin tylysti, ettei hän osannut sanoa oikeastaan yhtään mitään. Niinpä hän keskittyi vain kuunteluun ja siunailuun. Siinä ei tullut ainakaan tehtyä mitään massiivisia mokia. 

-En todellakaan, Maila naurahti. -Pesin ensin sen vaatteilla meidän limaiset lauteet ja vessanpöntön ja heitin kamat sen jälkeen takapihalle kaatosateeseen. Pikkutavarat, kuten cd-levyt, devarit, muutaman avaimen ja vuosipäiväksi antamani rannekellon laitoin postipakettiin ja lähetin keksimälleni nimelle Nevadaan. Lähettäjänä Saila Suomalainen Sodankylästä. Siinähän seilaavat tavarat edestakaisin maailmalla. Ne eivät tule koskaan löytämään oikeaa omistajaa kummastakaan maasta ja se on sille Casanovalle ihan oikein. Maila risti tyytyväisen näköisenä kätensä rinnalleen. -Mikään ei voita kostonhimoisen naisen oveluutta, hän sanoi virnistäen. 

-Vitsit mikä tarina, Riina nauroi. -Eihän tuollaista tapahdu kuin elokuvissa. 

-Ja tarina jatkuu vielä, Maila sanoi. -Sillä munapäällä oli otsaa vielä jakaa tilapäivityksenä se, että meidän tiemme nyt erosivat, sillä hän ei jaksanut enää olla parisuhteessa, jossa toinen ihminen määrää kaiken. Siis minäkö muka määräsin kaiken? Just joo, Maila tuhahti. -Halusi vaan kaataa kaiken syyn minun niskaani. Kaikkihan sen tiesi, että sille oli liian kova pala se, että minä olin ylempänä urallani, kuin se ja tienasin rutkasti enemmän kuussa. Mun ansioillani me tehtiin monet lomamatkat ja ostettiin vähän kaikenlaista. Pakko myöntää, että kirpaiseehan se hiukan, kun ei ole minkäänlaista avioehtoa ja toinen nappaa puolet kaikesta. Kaikesta, mihin se ei ole itse käyttänyt euron latia, koska ei halunnut aikanaan koko tavaraa, mutta erotilanteessa mieli kääntyikin aika äkkiä. Silloin väännettiin lakimiesten välityksellä joka hemmetin lakanasta. Ja sitä kovemmin, mitä tärkeämmän se tiesi tavaran mulle olevan. 

Maila pyöräytti silmiään ja kääntyi pukemaan takkiaan päälleen. 

-Onneksi se kaikki on nyt takanapäin ja pikkuhiljaa tässä alkaa kaikesta siitä nöyryytyksestäkin jo toipumaan, hän sanoi Riinalle hiljaa. -Mutta mitä paremmin toinen sut tuntee, sitä paremmin vyön alle se osaa iskeä jutuillaan, kun tulee tilanne, jossa ei olla enää hyvissä väleissä. Ajattele. Kahdenkymmenen vuoden avioliitosta jää käsiin vain eroviesti ja julkinen ilmoitus siitä, kuinka kamala ihminen sä olet ollut. Ihan, kuin meillä ei olisi ollut mitään hyvää niiden vuosien aikana. Maila hiljeni ja nappasi käsilaukkunsa tuolilta. 

-044 811 5657, Riina sanoi äkkiä. 

-Mitä? Maila pysähtyi kesken liikkeen. 

-Mun numero, Riina selvensi. -044 811 5657. Ja sukunimi on Kortesmaa. Jos sitä nyt mihinkään tarvitsee, hän lisäsi nolona. 

-Ainakin Facebookiin, Maila vastasi ilahtuneena. -Mä etsin sut sieltä heti tänä iltana ja laitan kaveripyynnön tulemaan. Voidaan sitten viestitellä Mesenkin kautta. Maila otti kännykkänsä esiin. -Sanopa vielä se numero kolmannen kerran, niin saan sen laitettua suoraan tänne listalle. Päästään yhteyksiin, hän iski silmää Riinalle. 




Kommentit