Viimeinen luku - Uusia alkuja

PUOLI VUOTTA MYÖHEMMIN


-Mitäs, jos laitetaan tämä sohva tähän? Riina kysyi Millalta. -Sopisi hyvin ja toimisi samalla tilanjakajana. 

-Sähän se tässä sisustussuunnittelija olet, Milla naurahti ja läpsäytti Riinaa olkapäähän. -Että päätä sinä, mulle käy mikä vaan. En mä täällä porukoineni sitä paitsi paljoakaan tule olemaan, koska suurin osa meidän hommista tehdään asiakkailla. Paperihommat mä täällä vaan teen. Ja käyn syömässä, hän virnisti. 

-Kiva kun käyt edes sen verran, Riina puhisi työntäessään sohvaa paikoilleen. -Ei tarvitse ihan yksinään olla. Dekoraatiolla totuin siihen, että aina on joku samaan aikaan kahvihuoneessa tai muuten ovensa takana, jos tarvitsi vaikka toista näkemystä. Menee tässä varmaan aikansa, että tottuu kantamaan kaikki projektit alusta loppuun saakka ihan yksin, hän totesi. -Siitä huolimatta, että alasta pitkä kokemus onkin.

Riina linjasi vielä sohvanreunan suoraan maton kanssa. 

-Noin! Se on siinä, hän sanoi latoen seuraavassa hetkessä muovikassista pinon koristetyynyjä sohvalle. -Nyt vain nämä vielä paikoilleen, niin voidaan siirtyä seuraavaan asiaan.   

Milla pysähtyi kesken puuhiensa katsomaan Riinaa.

-Kadutko sä sitten… tuota… lähtöäsi? hän kysäisi vienolla äänellä.

Riina pöyhi viimeisen tyynyn paikoilleen ja kääntyi Millan puoleen.

-En, hän vastasi silmääkään räpäyttämättä. -En ole katunut hetkeäkään. Olen kiitollinen tietysti kaikesta siitä, mitä opin näiden vuosien aikana Dekoraatiolla. Siellä oli niin monipuolista porukkaa ja jokaisen kanssa tuli juteltua ja vaihdeltua ajatuksia, että pakosti tarttui jotain omaankin matkaan. Silti olen onnellinen, kun uskalsin hypätä tyhjän päälle ja lähteä sieltä. Kerrankin tuntuu siltä, että teen jotain… omaa, hän henkäisi viimeisen sanan. 

Sitä Riina ei Millalle kertonut, että lähtöpäätös oli syntynyt sillä hetkellä, kun hänet oli syrjäytetty asiakaspalautteen vuoksi työtehtävästä. Riina oli tyytyväinen, kun hänellä ei ollut enää esimiestä, jolle piti vastata kaikesta tekemästään. Hän itse loi omat aikataulunsa ja oman maineensa. 

Ja oman nimensä. 

DecoRiinan avajaiset olisivat seuraavalla viikolla. Hän oli painattanut jo mainoslehtisiä palveluistaan, perustanut firmalleen tilejä someen ja laittanut puskaradion soimaan. Oli upeaa olla vihdoinkin oman itsensä rouv… neiti. 

Siinäkin oli opettelemista. Parinkymmenen vuoden rouvana olon jälkeen hän oli taas neiti. Riina ei halunnut edes puhua olevansa eronnut tai ex-rouva. Niillä sanoilla oli niin kamala kaiku. Hän oli päivittänyt Facebookiinkin olevansa sinkku. Avioero Paavosta astuisi virallisesti voimaan viikon kuluttua.

Paavo asui lähistöllä vuokralla rivitalossa ja tapaili kiinteistönvälittäjäänsä, joka sattui olemaan sama nainen, joka oli käynyt arvioimassa Eveliinan talon Omenakujalla. Niin se piiri pieni pyörii, Riina oli ajatellut kuultuaan asiasta. 

Henri ja Mikael asuivat vuoroin kaksi viikkoa Paavolla ja kaksi viikkoa Riinalla. Järjestely sopi vanhemmille hyvin ja pojatkin olivat jo alkaneet tottua tilanteeseen. Riina ja Paavo olivat sopineet, etteivät lapset saaneet kärsiä heidän virheistään sen enempää, joten he koittivat hoitaa sopuisasti eroon liittyvät asiat. 

-Mä laitan SuitSaitin kamppeille tämän huoneen, Milla huusi Riinalle seisoessaan käytävän päässä olevan pienemmän tilan ovella. -Tämä soveltuu tarvikehuoneeksi paremmin kuin hyvin. Eihän täällä ole ikkunaakaan.


Kun Riina oli lähtenyt Dekoraatiolta, hän oli löytänyt sattumalta unelmatilat omalle yritykselleen. Katutasossa sijaitseva huoneisto oli vain hänen tarpeisiinsa liian suuri, joten hän oli päättänyt etsiä ylimääräisille huoneille vuokralaisen. Niinpä Riina oli laittanut haun päälle ensin omalla sometilillään. Ensimmäinen kysely tilasta oli tullut kahdessa tunnissa. Naapurin Millalta.

Riinan oli pitänyt pureskella asiaa hetki, sillä niin huonosti he sietivät toisiaan. Kukaan muu ei kuitenkaan ollut ilmoittautunut, eikä Riina voinut pitkään esittää olevansa tietämätön Millan viestistä, joten hän oli päättänyt hyväksyä naapurin vuokralle. Tuli mitä tuli. He jakoivat siis nyt tilat ja kustannukset. 

Riina oli ollut iloisesti yllättynyt siitä, kuinka mukava Milla osasi olla. Hän oli saanut naapuristaan aiemmin aivan toisenlaisen kuvan. Kyllähän Milla edelleen juoruili ja puhui toisista pahaa selän takana, mihin sitä nyt tiikeri juovistaan pääsisi. Mutta silti. Heillä oli ollut ihan kivaa laittaessaan paikkoja kuntoon ja istuskellessaan tauoilla. Myös Millan alaiset olivat todella kivoja ja Riina oli saanut Millan oikeana kätenä toimivasta Kaarinasta uuden ystävän. 


Riina oli kesän aikana ottanut uudelleen yhteyden myös Mailaan. Hän oli alkanut miettiä, ettei hyvää ystävyyttä kannattanut syrjäyttää yhden kännimokan ja avioeron takia. 

Eivätkä Riinan ja Paavon ongelmat sitä paitsi Mailan syytä olleet. Konsertti-illan kimppakiva oli lopulta vain käynnistänyt väistämättömän. Siitä oli muodostunut heille molemmille sopiva syy päästää irti liian pitkään elottomana jatkuneesta avioliitosta. Riinan ja Paavon ongelmat olivat alkaneet jo monta vuotta aikaisemmin, eikä heillä kummallakaan ollut ollut tarpeeksi halua selvittää suhdetta taas toimivaksi. 

Maila oli ollut ikionnellinen Riinan palattua hänen elämäänsä. Kun Maila oli pahoitellut konsertti-illan tapahtumia, Riina oli laittanut sormensa tämän huulille ja hyssyttänyt Mailan hiljaiseksi. 

-Ei mitään syytä pahoitella, Riina oli hymyillyt. -Mä itseasiassa nautin siitä kaikesta sanomattoman paljon ja… Haluaisin oikeastaan uusintaa. Hän katsoi Mailaa ilkikurisin silmin. -Tällä kertaa tosin ilman huonoa omaatuntoa kotona kellon ääressä odottavasta miehestä.


***


Pappi otti kädelleen vettä Olivian mummon lasisesta perintökulhosta ja valeli sillä vauvan päätä. 

-Kastan sinut Miisa Liina Olivia, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, hän lausui juhlallisesti. 

Pieni Miisa parahti itkuun. Tyttö oli ehtinyt alkuseremonioiden aikana nukahtaa Krisse-kumminsa syliin ja pelästyi äkillistä vesiherätystä. Toisena kummina toimiva Lara nappasi äkkiä sivupöydältä tutin ja työnsi sen vauvan suuhun. Itku loppui kuin seinään. 

Vilhelmi köpötti kaksivuotiaan lumoavalla töpökävelyllään Krissen viereen. Krisse kumartui hieman alaspäin, jotta poika sai pyyhittyä pienellä kangasliinalla Miisan pään kuivaksi. Kuivaamisen jälkeen Vilhelmi antoi vielä hapuilevan suukon untuvaiselle päälaelle. Oliviaa itketti. Hän oli ikionnellinen tästä uudesta, pienestä perheestään, jonka jokaisesta jäsenestä oli tullut hänelle tärkeä sydämen viimeiseen sopukkaan saakka. 


Lara oli muuttanut Vilhelmin kanssa kesällä Olivian luokse asumaan. Ainakin hetkellisesti. Laran vuokrasopimus oli irtisanottu yllättäen huhtikuun alussa, sillä vuokranantajan tytär oli saanut paikkakunnalta opiskelupaikan ja tarvitsi kämppää itselleen. Lara ei ollut kahdessa kuukaudessa löytänyt sopivaa asuntoa, joten Olivia oli tullut hätiin tarjoamalla talostaan kahta yläkerran huonetta väliaikaiseksi majapaikaksi. Lara oli ottanut tarjouksen kiitollisena vastaan. 

Kun Miisa sitten elokuun puolivälissä syntyi, huomasi Olivia järjestelystä olevan paljon apua myös hänelle itselleen. Lara auttoi usein yösyöttöjen jälkeisissä vaipanvaihdoissa sekä vauvan nukkumaanmenoissa ja katsoi Miisaa niin, että Olivia pääsi toisinaan yksinään ostoksille tai lenkille. Olivia teki saman Laralle. 

Ja Olivian äiti Vilma oli aivan haltioissaan saatuaan pienen lapsen… ei, vaan kaksi pientä lasta elämäänsä. Vilma oli murtunut kyyneliin kuultuaan Laran surullisen elämäntarinan Olivialta ja halunnut ehdottomasti olla mummi myös Vilhelmille. Hän oli kysynyt Laralta sopisiko tämä järjestely heille. Lara oli ollut liikutuksesta sanaton. Nyt Vilma oli ehtinyt järjestää Miisalle ja Vilhelmille jo yhden mummi-lapsi-hetken ja oli päivänselvää, että lapset hemmoteltaisiin mummilassa kerta kaikkiaan pilalle.   

Olivia aikoo jatkaa äitiysloman jälkeen opintojaan sekä urheilukaupan osa-aikatyötään. Vilma ei halunnut kuullakaan Miisan menevän päivähoitoon, vaan ottaa tytön luokseen Olivian koulu- ja työajoiksi. 

Myös Via Olivia-blogi on edelleen voimissaan, vaikka kohderyhmä muuttuikin radikaalisti Olivian suuren elämänmuutoksen myötä. Nykyään hän kirjoittaa enimmäkseen yksinhuoltajan arjesta pienen lapsen kanssa. Hän sai muutamia tulikivenkatkuisia viestejä vakilukijoiltaan, kun Burberry vaihtui Reimaan ja bileet yösyöttöihin, mutta Olivia enää vähät välitti. Niin kommenteista, kuin lukijamääristäkään. Hänen uusi, kiinnostavampi elämänsä oli täällä. Omenakujalla Miisan kanssa. Ei netissä. 

Ja mitä Jereen tuli… Mies ei tainnut olla enää hänen kuvioissaan. Ollenkaan. 

Olivia oli soittanut Jerelle ja keskustellut tämän kanssa. Tehnyt selväksi, ettei heistä tulisi koskaan paria, mutta Jere saisi silti tavata tyttöä. Jere oli vastannut asian olevan aivan sama. Että hän oli itsekin ollut aikeissa jättää Olivian, sillä nainen oli hänen makuunsa liian itsekäs. 

-Itsekäs? Olivia oli ihmetellyt puhelimessa. -Millä tavalla itsekäs?

-No kaikki asiat liittyy aina vaan suhun, oli Jere vastannut. -Olit valmis hajottamaan mun ja Sofian suhteenkin itsesi takia. Huomasin jo siellä kahvilassa, kuinka pyörälle pääsi meni mun kanssani. Ja nyt pyöritään koko ajan vain tuon sun raskautesi ympärillä. Jere veti henkeä. -Siis kyllähän mä tiedän, että sun kaltaisesi ihmiset ovat huomionhakuisia ja…

-Miten niin mun kaltaiset? Olivia oli keskeyttänyt tylysti.

-Tuollaiset… bloggaajat, Jere latasi. -Et saa muuten huomiota ja kiitosta tarpeeksi omassa elinpiirissäsi, niin kirjoitat sitten kaikenlaista paskaa nettiin. Jos nyt joku sattuisi sinutkin reppanan huomaamaan. Kuka sellaista soopaa edes käy lukemassa? Jotain diipadaapaa vaatteista ja meikeistä ja sun työpaikastasi? Pomoasi voisi kyllä kiinnostaa, kuinka paljon haukut sitä sivustollasi, mies nauroi.

-Joo, parempi varmaan, että lopetellaan tähän, Olivia vastasi ja koitti pitää itsensä rauhallisena. Oikeasti hänen teki mieli kävellä Jeren luo ja kuristaa se hemmetin itsekeskeinen ääliö typerään muotikaulahuiviinsa. -Sä et näköjään pysty pysymään asiassa…

-Älä sinä likka ala aukomaan päätäsi minulle, Jere oli tuohtunut. -Kyllä mä tuollaiset pikkulinnut tipautan orrelta aika nopeasti, voit uskoa sen. Ja kun se mukula syntyy, haen myös huoltajuutta, ettet saamari kuvittele yksin sen arkea pyörittäväsi. Suljet kuitenkin mut lapsen elämästä kokonaan ulkopuolelle, eikä se viisivuotiaana enää edes tiedä, kuka sen isä on tai vielä parempaa – luulee mun olevan kuollut, eikä ikinä koita etsiä mua käsiinsä. 

-Heippa sitten, Olivia oli sanonut ja sulkenut luurin kylmä rinki sydämen ympärillä. Mitä jos mies oikeasti toteuttaisi uhkauksensa? Olisikohan diagnosoiduilla mielenterveysongelmilla mitään vaikutusta siihen, ettei Jere saisi lasta ikipäivinä asumaan luokseen?   

Olivia oli pohtinut asiaa paljon ja tullut siihen lopputulokseen, että tämän kanssa piti nyt vain oppia elämään. Hän ei silti koskaan vaatisi Jereltä isyystestiä, saati yhtäkään elatusmaksua. Parempi, kun koko miehen saisi jätettyä niin sivuraiteelle, että unohtuisi kokonaan. Toisaalta hän tiesi, että tulisi aika, kun pieni Miisa haluaisi tietää, missä hänen isänsä on. Mutta siihen menisi vielä ainakin kolme vuotta. Tai enemmänkin. Sinä aikana selviäisi jo aika paljon, minkä roolin Jere aikoi lapsensa elämässä ottaa. 

Olivia henkäisi syvään ja katsoi hellästi pinnasängyssä tuhisevaa, punaposkista tytärtään. Vauvan tutti oli tippunut posken alle. Olivia veti sen pois ja asetti sängyn nurkkaan odottamaan.

Miisa. Hänen elämänsä rakkaus. 

Olivian elämä tuntui olevan juuri nyt paremmalla mallilla, kuin koskaan ennen.


*** 


-Mitä? Sä olet ujuttanut mun taloon jo hammasharjasi, Eveliina kiusoitteli Petteriä. -Pikkuhiljaa valtaat alaa ja kohtahan sä jo asut täällä. 

Petteri kaappasi Eveliinan kainaloonsa ja kaatoi tämän sängylle. 

-Olisiko se nyt niin kamala asia? mies kysyi hymyillen niin, että vihreät silmät siristyivät ja poskiin ilmestyivät syvät hymykuopat. 

Eveliina kehräsi tyytyväisyyttä. Juuri tätä hän Petterissä niin rakasti. Koko kasvot peittävää hymyä. Ikuista hyväntuulisuutta. Luotettavuutta. Huumorintajua ja elämäniloa. Kaikkea sitä, mitä Eveliina piti toisessa ihmisessä tärkeänä. Ja samalla kaikkea sitä, mikä heiltä Kristianin kanssa oli puuttunut. Kummallisinta oli, että Eveliina oli huomannut sen vasta jälkikäteen.    

Kun Eveliina heräsi keväisen auto-onnettomuuden jälkeen siteissä sairaalassa, hän ei ollut alkuun edes huolissaan siitä, mitä kaikkea oli mahtanut sattua. Niin onnellinen hän oli pelkästään siitä, että oli elossa. Eveliina oli selvinnyt suhteellisen vähällä törmäyksen voimaan nähden. Hän oli saanut kunnon aivotärähdyksen ja hänen ranteensa oli murtunut, mutta muut seuraukset olivat pelkkiä mustelmia ja lihaskipuja. 

Hän jäi sairaslomalle kuukaudeksi, jonka perään hän piti heti kesälomansa. Loman päätyttyä, Eveliina irtisanoutui työpaikastaan ja meni kilpailevaan yritykseen johdon assistentiksi. Tällä kertaa naisjohtajan alaisena. Ennen lähtöään hän teki kuitenkin valituksen firman johdolle Jarkon alentuvasta käytöksestä ja sai jälkikäteen tietää, että mies oli saanut vakavan varoituksen, jota seuraisi irtisanominen tilanteen uusiessa.

Kristianille kävi huonommin. Miehen kaksi niskanikamaa murtuivat aiheuttaen alaraajahalvauksen. Kristian oli pitkässä kuntoutuksessa ja kun hän oppisi liikkumaan kasattavan pyörätuolinsa kanssa, hän voisi palata työhönsä. Tosin eri tehtävään. Kristianin pomo oli sitä mieltä, että miehen keväinen huolimattomuus ei ollut sormien läpi katsottavissa, sillä papereiden katoaminen ja sähköposteihin vastaamattomuus olivat maksaneet firmalle kolme suurta kauppaa. Niinpä Kristian saisi palata taloon, mutta rivimieheksi. Eveliina ei vielä tiennyt ottaisiko mies tarjouksen vastaan. 

Julianna hylkäsi onnettomuuden jälkeen ex-miehensä aivan täysin. Korvatakseen Juliannan kylmyyttä, Eveliina kävi toisinaan edellisessä kodissaan katsomassa Kristiania ja lapsia. Taloon oli asennettu hissi, tilattu uusi siivousfirma, hankittu puutarhuri sekä palkattu lastenhoitaja.   

-Lastenhoitaja? Eveliina oli ihmetellyt Kristianille. -Kaksosethan ovat jo seitsemäntoista. Käytännössä kohta aikuisia.

-Niin, niin, Kristian oli myönnellyt. -Samaa mieltä. Tämä nyt on kuitenkin heidän äitinsä tahto, eikä mulla ole siihen päätökseen osaa eikä arpaa. Julianna haluaa, että lapsilla on joku, joka mun viikoillani kuskaa heitä ympäriinsä harrastuksissa ja kavereilla. Niin ja joka pitää huolen siitä, että he käyvät koulunsa kunnolla ja tekevät läksynsä. Että mä voisin keskittyä kuntoutumiseen.

Kristian painoi päänsä alas. 

-Mitä helvetin tekoa tällaisella rammalla miehellä enää on maailmassa? hän kysyi hiljaisella äänellä. -Koko loppuelämäni olen sidottuna tähän hiton pyörätuoliin ja siihen, että aina pyörii porukkaa ympärillä auttamassa. Olisin edes kuollut siinä kolarissa. Ei olisi tarvinnut jäädä vastuksiksi kenellekään. 

-Kristian! Eveliina oli sanonut napakasti. -Kaikkea muuta susta olisin uskonut, mutten tuollaista itsesääliä. Nyt nostat pääsi pystyyn ja valjastat sen saman sisun käyttöön, jolla olet runnonut elämäsi läpi lapsuudesta saakka. Sä selviät tuosta ja palaat töihin. Opit ajamaan käsivaihteilla ja otat elämäsi takaisin haltuun kaikilla alueilla. Mä olen sun tukenasi. Hän laski kätensä miehen olalle. -Samoin lapset, hän jatkoi pienen epäröinnin jälkeen.   

-Mä en ansaitse sulta yhtään mitään, Kristian vaikeroi ja alkoi nyyhkyttää. -En ymmärrystä, en apua, en tukea. En hemmetti yhtään mitään! Olen ollut sulle ihan täysi paska koko meidän yhteiselon ajan ja lopuksi vielä melkein tapoin sut! Mutta siinä sä vielä seisot. Tarjoamassa tukeasi! Ei hemmetti Eveliina, Kristian katsoi naista kyyneleisin silmin. -Ei tuollaisia ihmisiä ole olemassakaan.

-Tässä sitä silti ollaan, Eveliina sanoi lämpimästi. -Ja kyllä me sunkin asiasi vielä reilaan saadaan. 


Eveliina asui Omenakuja yhdessätoista ja oli onnellinen. Onnettomuuden jälkeen hän tunsi saaneensa uuden tilaisuuden elämään ja aikoi käyttää kaiken aikansa hyväksi. Hän oli aina ollut kiinnostunut hyvinvoinnista ja alkoi työnsä ohella kouluttautua ravitsemusterapeutiksi. Ehkä hän sen puitteissa perustaisi joskus oman yrityksenkin. Kuka tietää. 

Hän oli myös löytänyt uuden poikaystävän. Tavallaan Kristianin avustuksella.

Eveliina oli ollut Kristianille neljä kertaa kuskina tämän mennessä kuntoutukseensa. Ensimmäiset kaksi kertaa fysioterapeuttina oli toiminut iäkkäämpi nainen, joka oli tiukalla äänensävyllä ladellut miehelle jumppaohjeita ja vannottanut tätä tekemään kotiohjelmaansa ahkerasti. 

Kahdella seuraavalla kerralla naista oli ollut tuuraamassa äärettömän hyvännäköinen nuori mies, nimeltään Petteri. Eveliina oli oitis menettänyt sydämensä rauhalliselle terapeutille, joka rennolla otteella ja mukavia jutellen opasti Kristiania tekemään harjoitteitaan. 

Toisen kerran jälkeen Eveliina oli miettinyt, ettei halunnut todellakaan tuhlata aikaansa ja oli jättänyt miehelle numeronsa ”siltä varalta, että Kristian tarvitsisi apua”. 

Joo, hän oli tosin iskenyt silmäänsä sanoessaan sen. 

Joka tapauksessa, Petteri oli soittanut jo seuraavana päivänä, he olivat sopineet treffit ja huomanneet viihtyvänsä loistavasti yhdessä. Tulevaisuus näyttäisi tulisiko siitä mitään sen suurempaa, mutta alku tuntui hyvältä.


***


Milla istui etupihan lasikuistilla kirjoittamassa villasukat jaloissaan ja lämmin shaali hartioillaan. Terassilämmitin hohkasi täydellä teholla huoneen nurkassa.    

Taivas oli harmaa ja ilma sateinen. Lokakuun lopun kylmyys tunki selkärankaan saakka, mutta Milla ei edes huomannut viileyttä naputellessaan innolla sanoja ruudun täydeltä. Hän oli masennuskokemustensa saattelemana perustanut oman bloginsa ”Vihdoinkin oMILLAan” ja halusi tarjota vertaistukea samoissa ongelmissa pyöriville.

Olivia Omenakuja kolmosesta oli auttanut hänet alkuun sivuston pystyttämisessä. Milla oli kiitokseksi ilmoittanut tekevänsä Olivialle joulusiivouksen. Siitä olisi varmaan apua, kun talossa oli nyt pieni vauvakin, hän oli miettinyt. 

”…, sillä masennus ei useinkaan näy päällepäin.”, Milla päätti tämänkertaisen postauksensa. Vielä kuva mukaan ja jokin vetävä otsikko, niin jutun voisi laittaa eteenpäin. 

Seuraavaksi hän vastaisi edelliseen kirjoitukseen tulleisiin kommentteihin ja pariin sähköpostiviest… 

Mitäs nyt? 

Mitä tuo oli? Milla havahtui oudon auton ajaessa hitaasti heidän porttinsa ohi. Aivan selvästi joku etsi jotain. Olisiko uusia asukkaita kadulle? Tai ehkä kyseessä olikin varasliiga, joka tarkasti taloja etukäteen ja tulisi keikalle seuraavana yönä. Milla nappasi kiireesti käsiinsä pöydänreunalla lojuvan kännykän ja juoksi eteiseen hakemaan takkinsa. Hän vihelsi Killen olohuoneesta hihnan perään ja kiiruhti ulko-ovelle. Äkkiä nyt ennen kuin auto ehtisi hävitä näkyvistä. 

Ylimmältä portaalta hän palasi vielä hakemaan avaimet, postilaatikolta yläportaalle unohtuneen koiran. Sitten hän seisoi vihdoin Omenakujalla.

Ahaa. Perävalot näkyivät kadun viimeisen talon luona. Vihreän kaksikerroksisen puutalon, joka seisoi ylhäisessä yksinäisyydessään metsänreunassa. Juuri tuon talon ohi naapurin Riina loikki aina polkujuoksuilleen, Milla mietti kitkeränä. 

Ja mitäs? Vielä toinenkin hitaasti ajava auto. Nelihenkinen perhe BMW-maasturissaan mateli ohitse. Pieni poika takapenkiltä osoitti vanhemmilleen Killeä ja huusi ihastuksesta.

Milla nykäisi tienpenkkaa haistelevan koiran parempaan vauhtiin. -Nyt mennään pissalenkille Kille, hän kuiskasi ja näpytteli samalla viestiä Petralle.

Metsänreunatalossa näyttö. Tuutko tunnin päästä kahville? Milla


-Emppu-

Kiitos, kun kävit lukemassa 💖




 

Kommentit

  1. Moikka! Oon seurannut tätä tarinaa innostuneena. Bongasin tän joskus Facebookin kirjoittaminen-ryhmästä. Kiitos jännittävistä arjen hetkistä :) -Riina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka Riina!
      Suuri kiitos sydäntä lämmittävästä viestistä 💖 Ihanaa kuulla, että tarina on saavuttanut.
      (Mulla on haaveena jatkaa vielä joskus näiden samojen hahmojen kanssa eteenpäin. Saa nähdä kuinka käy 😊)
      Aurinkoista kevättä!
      Halaten, Emppu

      Poista

Lähetä kommentti