Seison harmaan hautakiven vieressä kuuntelemassa papin puhetta. Konekirjoitettu tekstiliuska hänen virsikirjansa välissä on lyhyt ja sisältää paljon yleistyksiä. Itseasiassa puhe voisi olla ihan kenestä tahansa ihmisestä, josta kellään ei ole mitään sanottavaa. Ainakaan mitään hyvää sanottavaa.
Tuuli kuljettaa kahta vaahteranlehteä. Ne pyörivät ensin villisti viileässä, syksyisessä ilmassa, kunnes putoavat viereiselle haudalle. Haudalle, joka on kuorrutettu unohduksella. Rikkaruohoilla sekä kuivuneilla kukka-asetelmilla.
Siirrän haluttomana katseeni ihmisiin, jotka seisovat kanssani. Seisovat liikkumatta kuuntelemassa papin puhetta. Puhetta, joka on lyhyt ja sisältää liikaa yleistyksiä.
Miten väkeä on näin vähän, huomaan miettiväni. Edesmennythän oli valtavan pidetty ihminen. Useita työtuttavia. Sähköposti tulvi jatkuvasti. Puhelut kilisyttivät luuria tuon tuosta ja sosiaalisessa mediassa oli tuhansia seuraajia. Kiire oli aina läsnä ja kalenteri täynnä seuraavaan vuoteen saakka.
"Hän teki mittavan uran...", pappi kertoo. Jäykästi, kuin lukisi uutisia.
Muutaman metrin päässä minusta, seisoo vanha nainen, suruhuntua kantava pillerihattu päälaellaan. Hän nojaa samanikäisen miehen käsivarteen. Miehellä on toisessa kädessään keppi ja rintataskussa juuri oikein taiteltu valkoinen liina. Molemmat katselevat välillä maahan, välillä puihin. Kuin eivät oikein tietäisi, mihin katseensa kohdistaisivat.
Keitä he mahtavat olla, mietin. En ole koskaan kyseisiä ihmisiä nähnytkään.
Miehen heidän takanaan tunnen sen sijaan liiankin hyvin. Naapurin pahansisuinen juorukello, jonka ainoana tehtävänä on polttaa toiset elävältä myrkyllisellä kielellään. Sanovat aina, että miehet eivät juorua. Miehet toimivat aina suoraan, eivätkä iske koskaan toisiaan suoraan lapaluiden väliin. No, minulla on uutisia. Miehet osaavat sen ihan yhtä hyvin, kuin naisetkin. Miehet vain peittävät haavansa paremmin. Toisinaan liiankin hyvin.
"Pienenä poikana hän rakasti rannalla leikkimistä", pappi jaanaa yksitoikkoisella äänellään. Mieleni tekee huutaa. Sano nyt edes jotain yksilöllistä hyvä ihminen! Jokainen pieni lapsi rakastaa rannalla leikkimistä.
Katson sivuilleni ja taakseni. Ihmettelen edelleen, missä kaikki muut ovat. Missä ovat aikuiset lapseni? Entinen vaimoni? Pienet lapsenlapseni? Lähimmät omaiseni. Mitä niin tärkeää heillä on, etteivät ole ehtineet tulla minun hautajaisiini?
Hätkähdän, kun yksinäinen ruusu kopsahtaa arkun kanteen.
Minä en halua maan sisään, koitan huutaa hätäisenä. Eivätkö he tiedä, että tahdoin aina polttohautauksen. Puisen uurnan ja nimen pieneen metallilaattaan. Kiinnitettynä puun alla olevaan luonnonkiveen, muistolehdon hiljaisuuteen.
Mutta pappi ei kuule. Hän katsoo osaaottavana vanhaa paria, joka käy haudallani lausumassa värssyn ja jättämässä pienen kukkakimpun. Enhän minä edes tunne teitä, koitan sanoa. Keitä te olette?
Huudan kovempaa ja kovempaa. Etsien kysymyksiini vastauksia. Menen seisomaan iäkkään parin eteen. Kyselen missä rakkaani ovat? Miksi he eivät ole täällä? Ja keitä te olette? En halua teitä tänne.
Turhaan. He eivät näe minua. Kukaan ei kuule minua. Lopulta hiljenen.
Minulle alkaa kauhistuttavalla tavalla valjeta, että äänioikeuteni tässä maailmassa on päättynyt. Ikuisesti. Kaikki mitä on siihen mennessä sanottu, jää olemaan siten ikiajoiksi. Kaikki mikä jäi sanomatta, jää sanomatta ikiajoiksi.
Kunpa olisin kertonut useammin rakastavani.
Ontto tunne kaivertaa rintaa samassa kohden, jossa sydämeni vielä kolme viikkoa aiemmin sykki elämää.
Kunpa vain olisin...
Mitkä jäivätkään viimeisiksi sanoikseni esikoiselleni? Miehelle, jonka näin viimeksi viisi vuotta sitten hänen oman esikoisensa kastejuhlassa. En saata edes muistaa. Liikaa vuosia on jäänyt väliimme.
Kerroinko koskaan, kuinka ylpeä hänestä olin? Kuinka hieno perhe hänellä olikaan? Ja kuinka onnelliselta hän vaimonsa kanssa näytti?
Kerroinko koskaan, kuinka ihailin hänen vahvuuttaan? Sitä, että hän uskalsi järkkymättä seurata sydämensä ääntä ja kieltäytyä, kun minä vaadin yritykselleni jatkajaa. Eikä taipunut perinnöllä uhkaamisenkaan alla.
Kerroinko, kuinka syvältä sieluani riipi se, kun vuosi vuodelta vieraannuimme toisistamme aina vain enemmän?
Kerroinko, kuinka monta yötä valvoin, kun yritin keksiä, millä saan välimme ehjäksi jälleen?
En. Vaikenin ja annoin ylpeyden puhua.
Sinuun päin käännetty selkä sanoi, etten minä tarvitse sinua. Että pärjään hyvin ilmankin. Sydän toisella puolella huusi kuitenkin perääsi. Se kertoi totuuden.
Mutta nyt on myöhäistä. Et kuule minua enää. Jäit siihen uskoon, etten välitä. Etten koskaan välittänyt.
Ja rakas kuopukseni. Sinä, jolle olin vain nimi postilaatikossa. Et juuri koskaan nähnyt minua ollessasi pieni. Minulla ei ollut ikinä tarpeeksi aikaa leikkiä kanssasi. Jutella. Kysyä mitä sinulle kuuluu ja todella kuunnella.
Kun tulit kolmen minuutin iltasadun kanssa viereeni, otit pikku kädelläsi hihastani kiinni ja pyysit lukemaan, minulla oli aina kiire. Mihin? Enkö tosiaan olisi ehtinyt lukea kolmea minuuttia? Antamaaan sinulle kallista aikaani muutamaa minuuttia? Oliko minulla todella aina niin vähän aikaa?
Kasvoit, enkä ollut osa sitäkään. Tunsin sinut vain nimeltä, mutta en todella koskaan oppinut tuntemaan sinua. Olen siitä niin pahoillani. Olisimme varmasti tulleet hyvin juttuun.
Jos saisin edes muutaman vuoden takaisin, olisin sinulle enemmän. Kuulisin enemmän. Näkisin enemmän. Halaisin enemmän.
Kertoisin, kuinka mahtava isä olet kolmelle pikkuisellesi. Kuinka osaat antaa heille itsestäsi sen osan, jota et koskaan lapsena omalta isältäsi saanut.
Kertoisin, kuinka ihailen rauhallisuuttasi. Optimismiasi. Tapaasi olla aina läsnä.
Pyytäisin myös anteeksi sitä, että järjestin työmatkan konfirmaatioviikonloppuusi. Ymmärsin vasta myöhemmin, kuinka paljon se satutti sinua.
Mutta minä luulin silloin...
Niin. En tiedä mitä.
Luulin kai olevani jotakin. Jotakin, jota muut eivät koskaan pystyisi saavuttamaan. Ihme, joka elää ikuisesti ja pysyy historiassa loputtomiin. Ihme, jonka jokainen muistaa vuosia kuoleman jälkeen. Jota surraan kuukausia ja jonka paikkaa ei kukaan pysty täyttämään.
Nyt huomaan, ettei minulla ole paikkaa, jota täyttää.
Kaikki se, mikä oli olevinaan niin tärkeää, ei todellisuudessa ollutkaan kissankultaa kummempaa. Työtoverit unohtivat minut parissa päivässä. Selkään taputelleet ja illanistujaisissa minua juottaneet yhteistyökumppanit olivatkin vain bisnestä. He kaikkosivat jo ennen, kuin ehdin kylmetä. Sukulaisia en ollut ehtinyt nähdä moniin vuosiin, enkä halunnut olla naapuruston kanssa missään tekemisissä. Someseuraajistanikaan en tuntenut oikeasti, kuin kourallisen. He eivät jää kaipaamaan minua. Olin heille vain nimi listassa.
Kunpa olisin kertonut useammin rakastavani...
Väki kävelee haudalta pois. Vanha pari, jota en tuntenut, palaa kappelille. Siellä on alkamassa seuraava siunaustilaisuus. Äkkiä tajuan heidän olevan sitä porukkaa, jotka käyvät niiden ihmisten hautajaisissa, joilla ei ole ketään muita.
Mutta minullahan on, ajattelen kiihtyneenä. Minulla on omaisia. En tarvitse sääliporukkaa monttuni reunalle. Olen suuri johtaja, jolla on satoja alaisia. Suuri, pidetty johtaja, jolla on lapsia. Useita lapsenlapsia ja...
Niin.
Vaimo.
Vaimo, jonka kanssa erosimme kolme vuotta sitten. Minun vuokseni.
Suloinen ensirakkauteni.
Sinulta haluaisin pyytää anteeksi sitä, että olit aina kakkonen. Väitin keskusteluissamme toisin, mutta en koskaan elänyt sanojani todeksi.
Jäit ensin kavereiden varjoon. Sen jälkeen töiden. Toisten ihmisten kehu ja ylistys olivat minulle niin tärkeitä, että suustasi kuulunut rakkaudentunnustus ei vetänyt vertoja niille.
Sinä olit itsestäänselvyys. Arvoni muiden silmissä ei sitä ollut. Minun piti nostaa itseni toisten silmissä huipulle uudelleen joka päivä. Ylittää itseni joka päivä, jotta ansaitsisin jälleen nuo seuraavan vuorokauden tunnit heidän arvostuksensa. Heidän kunnioituksensa.
Vasta nyt ymmärrän, etteivät ne olleet mitään. Ne olivat vain ulkokultaa. Nuoleskelua. Sinä rakastit minua oikeasti. Välitit minusta oikeasti. Mutta minä vain pyyhin pöytää rakkaudellasi. Heitin välittämisesi itserakkauden tomuun.
Olisinpa kertonut ajoissa, kuinka rakastin sinua. Nyt se on liian myöhäistä.
En voi enää koskaan herätä viereltäsi. Koskettaa aamunlämmintä poskeasi huulillani ja nähdä raukean hymyn nousevan kasvoillesi. En voi koskaan enää halata sinua. Nauraa yhdessä kanssasi.
En voi enää koskaan kertoa, kuinka onnekas olin, kun sain juuri sinut rinnalleni kulkemaan. Edes kappaleen tätä mutkaista matkaa, jota kukaan ei jaksa yksin.
Enkä voi koskaan kertoa, että rakastan sinua yhä. Rakastin aina. Tämä rakkaus kulkee mukanani seuraavaan maailmaan.
Pysyen ikuisesti.
Kirjoittanut, Emppu
IG olipakerranblogi
Kommentit
Lähetä kommentti