Riina järjesteli olohuoneessa ruusuja maljakkoon. Hän oli saanut pojilta edellisenä viikonloppuna äitienpäiväkimpun ja yritti nyt pitää sen hyvänä mahdollisimman pitkään. Saatuaan kukat ojennukseen, Riina lähti siivouskomerolle päin hakeakseen harjan ja rikkalapion.
Kulkiessaan lasivitriinin ohi, hän pysähtyi hetkeksi Raisan ja Arvon kuvan eteen. Se oli otettu viikkoa aiemmin ja äiti ja isä näyttivät siinä niin onnellisilta, että ihan sydämeen sattui. He seisoivat lentokentällä matkalaukkuineen ja leveine hymyineen, lähdössä Kanariansaarille kolmeksi kuukaudeksi. Riina kosketti kuvaa hellästi sormenpäillään. Rakkaat, hän ajatteli. On kova ikävä. Toivottavasti teidän reissunne on juuri sellainen, mitä siltä odotatte.
Riina hengähti syvään ja jatkoi matkaansa, muuttaen kuitenkin kesken kaiken suunnan keittiöön. Hän voisikin laittaa ennen lattian lakaisemista lettutaikinan tekeille. Pojatkin tulisivat kohta koulusta kotiin. Nyt, kun opintoja oli jäljellä enää kolme viikkoa ennen kesälomaa, Henri ja Mikael kävivät jo kierroksilla. Kumpikaan ei enää olisi millään jaksanut keskittyä koulunkäyntiin ja viimeisiin kokeisiin. Riinan ja Paavon aamut menivät lapsia hoputtaessa ja iltapäivät läksyjen tekoon patistaessa.
Riinan kimppasyrjähyppyyn ei ollut palattu. Eikä oikein mihinkään muuhunkaan. Paavo ei näyttänyt haluavan puhua hänen kanssaan enää yhtään mitään. Käytännössä he vain asuivat enää yhdessä. Kaikki yhteydenpito hoidettiin työpäivän aikana viestein tai keittiön pöydälle jätetyin lappusin.
Mailaan Riina ei ollut pitänyt mitään yhteyttä konsertti-illan jälkeen. Hän oli jättäytynyt pois myös kuvataidekerhosta, sillä ei kokenut voivansa käydä sielläkään enää. Häntä hävetti koko episodi. Hävetti, nolotti ja harmitti. Että hänen olikin pitänyt tyriä kännissä sillä tavalla. Melkein viisikymppinen nainen hyvänen aika!
Riina napsautti kahvinkeittimen päälle. Hän kuuli eteisen oven käyvän.
-Moi, kuului Paavon ääni.
-Ai, moikka! Riina vastasi ilahtuneena siitä, että puoliso oli sentään tällä kertaa noteerannut hänet saapuessaan. -Tulitkin nyt jo! Miten meni? hän kysyi jännittyneenä.
-Hyvin taisi mennä, Paavo sanoi lattiaan katsoen. -Sain sen paikan.
-Onneksi olkoon! Riina kajautti ja oli jo lähdössä halaamaan miestä, kunnes muisti tämän kylmyyden. Hän ei kestäisi enää yhtäkään lisätorjuntaa tässä parisuhteessa. Niinpä Riina vaihtoi vain painoa jalalta toiselle ja hymyili. -Koska sä aloitat?
-Kahden viikon kuluttua, Paavo vastasi. -Onhan siinä tietysti neljän kuukauden koeaika, mutta sanovat, että olin ainoa hakija, jolla oli kaikki pätevyys, mitä ne etsivät. Tai ehkä ne sanovat kaikille niin, hän lisäsi sitten epäilevästi.
-Eivätkä sano, Riina vakuutteli. -Kyllä se varmaan pitää ihan paikkansa. Onhan sulla pitkä kokemus ja paljon alan koulutusta. Minkälaiset työajat sulla sitten on? hän tiedusteli. -Oliko se pelkät arkipäivät ja kahdeksasta puoli viiteen?
-Siinä yksikössä on liukuva työaika, Paavo selitti. -Voin mennä seitsemään tai yhdeksään ja lähteä sen mukaan sitten myöhemmin tai aiemmin. Ylimääräisiä tehtyjä tunteja voi käyttää vaikka perjantaisin päivää lyhentämään, jos duunikuvio vaan sallii. Ihan kiva juttu. Sellaista systeemiä mun aiemmissa työpaikoissa ei ole ollutkaan.
Paavon leveä hymy valaisi koko kasvot. Hän näytti vapautuneelta.
-Kyllä tässä tuntuu, että suuri kivi vierähti sydämeltä, hän tunnusti Riinalle. -Ne työttömyyden aiheuttamat arvottomuuden tunteet kun ovat aika vaikea pala ihan itsekseen käsitellä. Ja tietysti kaikki tää muukin skeida, mitä tässä matkan varrella on rattaille pudonnut, hän levitti kuvaavasti käsiään.
Riinan sydän hypähti.
-Oon tosi pahoillani kaikesta, hän sanoi Paavolle hiljaa. -Ihan kaikesta. Siitä, etten ole ollut sun tukenasi, kun olet tarvinnut. Ja siitä, että sä olet joutunut olemaan pojista ihan liikaa yksin vastuussa. Ja siitä, kun… siellä konsertissa silloin…, hän änkytti. -Kyllä sä tiedät.
-Joo, annetaan sen olla, Paavo vastasi nopeasti. -Mitäpä niitä nyt muistelemaan. Menneitä ei pysty muuttamaan, mutta tulevaisuudelle sentään voi vielä jotain.
Riina henkäisi yllättyneenä. Mikä sillä nyt oli? Oliko työpaikan saaminen vaikuttanut noin paljon sen koko maailmaan, että se oli ilman puheita valmis antamaan hänelle kaikki typeryydet anteeksi?
Voi kiitos Luoja, kiitos! Riina lauloi mielessään. Kiitos siitä, että äiti ja isä voivat hyvin ja pääsivät matkalleen. Ja kiitos siitä, että Paavo sai töitä. Ja siitä, että se on noin anteeksiantavainen. Ja…
Paavo oli tullut Riinan viereen.
Nyt se tapahtuu, Riina mietti haltioissaan. Paavo antaa mulle anteeksi. Kohta se halaa. Ja sitten suudellaan – pitkästä aikaa. Ja sitten meidän parisuhde saadaan taas uuteen kukoistukseen ja kaikki on hyvin. Seksielämäkin varmaan alkaa jossain kohtaa taas luistaa. Olisi pitänyt vain jo aikoja sitten luottaa, että kaikki kääntyy aina hyväksi. Kiitos elämä! Voi kiitos, kiitos, kiitos!
-Riina, Paavo aloitti kurkkuaan selvitellen ja Riinan katsetta vältellen. -Mä haluan avioeron.
***
Siis MITÄ?! Riina kiljaisi. -Avioeron?! Miksi? Paavo, miksi?
Paavo katsoi Riinaa hämmästyneenä.
-Pitääkö sun tosissaan ihmetellä sitä, että miksi? hän kysyi. -Olen luullut sunkin miettivän ihan samoja asioita ja tajunneen tämän meidän polun olevan ihan loppuun kuljettu. Ja vähän ylikin.
-Mutta meillähän…, Riina änkytti. -Vastahan me… siis… ollaan perheenäkin oltu yhdessä. Ja kaikilla on ollut kivaa.
-Kiva ei aina riitä, Paavo vastasi kuivasti. -Toisinaan sitä odottaa parisuhteelta niin eri asioita, kuin puoliso, että odotusten ei ole edes realistista kohdata millään tavalla. Mun mielestäni me ollaan nyt jouduttu siihen pisteeseen.
-Mihin pisteeseen? Riina kysyi ja tuijotti miestään lamautuneena.
-Pisteeseen, josta ei ole paluuta, Paavo sanoi. -Pisteeseen, jossa ei enää kiinnosta edes yrittää.
-Yrittää mitä? Riina tarkensi edelleen ja katseli Paavon huulia. Ne eivät voineet puhua totta. Tämän oli pakko olla unta. Hän ei suostuisi avioeroon. Ei millään.
-Yrittää yhtään mitään, Paavo vastasi. -Sä haluat perheen ja samalla kaikki sinkkuihmisen vapaudet tulla ja mennä mielesi mukaan. Eikö yhtään tullut mieleen lapsia tehdessä, että ne ovat meidän kanssa täällä kotona aika monta vuotta, hän hymähti katkerasti. -Eivätkä ne hoida itse itseään. Kuten ei myöskään avioliitto. Paavo nojautui seinään ja risti kätensä rinnalleen. -Aviomies sen sijaan on hoitanut itse itseään jo liiankin pitkän aikaa, hän sitten naurahti.
-Siitä on kyllä turha mua syyttää, Riina kivahti. -Seksiä olisi kyllä mun puoleltani riittänyt, mutta sä olet aina kääntänyt selkäsi. Et ole halunnut puhua. Et koskea. Et halata, etkä mitään muutakaan.
-Kuule, Paavo aloitti. -Kuinka paljon sä haluaisit minun kanssani sänkyyn, jos mä kalkattaisin koko ajan siitä, kuinka surkea äiti ja puoliso sä olet? Kuinka sä heräämisestäsi nukkumaanmenoon saakka teet kaiken ihan väärin.
-Enhän mä…, Riina yritti, mutta Paavo viittasi hänet vaikenemaan.
-Mä puhun nyt! hän sanoi painokkaasti. -Sun puhettasi me ollaan kuultu tässä perheessä ihan tarpeeksi. Sulla ei ole koskaan mitään myönteistä sanottavaa omasta miehestäsi. Ainoat hyvät asiat itsestäni luen sun Instagramistasi. Hästäg armasaviomies ja hästäg elämänirakkaus, Paavo rähähti nauramaan. -Hah, minä sanon! Ja hah vielä toisenkin kerran! Miksi et siellä voi kertoa totuutta, mikä hemmetin pelle mä oikeasti olen? Munaton mies ja pelkkä työtön luuseri? Miksi sinne pitää esittää niin ulkokultaista, kun kaikki tämän talon seinien sisäpuolella on pelkkää feikkiä?
Paavo pysähtyi vetämään henkeä. Sitten hän kaivoi takataskustaan paperin.
-Siinä on mun tiedot jo valmiina. Täytät vaan omasi, hän ohjeisti.
-Mikä tämä on? Riina kysyi ja avasi lappua.
-Avioerohakemus, Paavo vastasi. -Harkinta-aika on puoli vuotta. Asun jo sen toisessa osoitteessa.
-Siis… Mitä? Riina kiekaisi. -Miten? Millä ajalla sinä olet…?
-Työtön ehtii kaikkea, kun ei muuta tee, kuin makaa päivät pitkät, Paavo päästeli. -Mutta senhän sä jo tiesitkin. Mä olen toiminut viimeisten viikkojen aikana täydellä teholla. Heti, kun te sekstailitte sen kimppa-Mailan kanssa, menin seuraavana arkipäivänä kiinteistönvälittäjälle. Kyselemään vuokra-asuntoja. Koitin löytää sellaisen, jossa pojat saa joko omat huoneet tai suuremman yhteisen huoneen mun luonani majaillessaan.
-Oletpa suunnitellut kaiken jo tarkkaan, Riina sanoi väliin myrkyllisesti.
-No sitäkin ehtii tehdä kun ei ole muuta kuin aikaa, Paavo vastasi rauhallisesti. -Oletan, ettet ala tappelemaan poikien huoltajuudesta, vaan voidaan sopia kaikessa ystävyydessä vuorot keskenämme, Paavo katsoi Riinaa kysyvästi.
-Siis, oletko sä nyt ihan tosissasi, Riina varmisti. -Ettet vaan nyt yritä pelotella minua. Kadun kaikkea tekemääni ihan tarpeeksi, enkä tarvitse tähän nyt kyllä mitään lisärangaistuksia.
-Sinä ja sinä, Paavo huokaisi. -Nyt on kysymys enää puhtaasti minusta. Olen miettinyt paljon asioita menneiden kuukausien aikana ja tullut siihen tulokseen, etten halua tuhlata enää elämääni tähän. Vuosia on ihmisellä loppujen lopuksi niin vähän, että ainakin itse haluaisin viettää ne onnellisessa ja välittävässä ilmapiirissä. En tällaisessa kaverisuhteessa. Ja sitä paitsi…
-Niin mitä? Riina kysyi silmät suurina. Ehkä toivoa sittenkin vielä olisi.
-Olen tainnut löytää elämääni uuden ihmisen, Paavo sanoi lempeä katse silmissään.
Pam. Toivo ammuttiin alas. Riina polkaisi jalkansa kiukkuisena lattiaan.
-Onko sulla jumaliste suhde mun selkäni takana? hän kiljaisi. -Että sä kehtaat!
-Paraskin puhuja, Paavo sanoi tyynesti. -Mä sentään olen vain tapaillut muutaman kerran ihmistä, jonka kanssa on alkanut synkata todella hyvin. Sä otit poskeen vierailta miehiltä ja annoit vielä muutakin. Ihan ei nyt Riina puhuta samoista asioista.
-Mä kävin vain hakemassa muualta sitä, mitä en koskaan kotoa saanut! Riina huusi sotaisasti ja seisoi muutaman sentin päässä Paavosta.
-Samoin, Paavo vastasi ja kääntyi lähtemään. -Muista täyttää se lappu. Laitan sen postiin heti maanantaina.
-Paavo!! Tule heti takaisin! Riina huusi miehen perään. -Heti takaisin!! Tämä ei ollut vielä tässä! Kuka se huora on kenen kanssa sä olet tapaillut? Kerro heti sen ämmän nimi! Kerro!!
Hetken mielijohteesta Riina otti vierestään kahvikupin ja heitti sen Paavon perään. Kuppi räsähti palasiksi seinään aivan miehen viereen ja viimeiset kahvipisarat sinkoilivat ympäri vaaleaa tapettia. Paavo pysähtyi ohimeneväksi hetkeksi ja jatkoi sitten matkaansa eteiseen. Sanomatta mitään. Edes kääntymättä katsomaan huutavaa vaimoaan.
-Paavo!! Kuuletko! Riina kirkui ja puristi käsiään nyrkkiin rystyset valkoisina. -Heti takaisin!! Sä et lähde näin!! Me ei jumalauta nolata koko perhettä eroamalla!!! Kuka se lutka on? Nimiä heti!!!
Riinan rintaa painoi valtava ahdistus. Hän tunsi ilman loppuvan keuhkoistaan. Tämä ei ollut totta. Ei ollut totta! Paavo tulisi kohta takaisin ja sanoisi vain pelotelleensa. Että kaikki olisi vain leikkiä ja he jatkaisivat niin kuin ennenkin. Vain paremmin. Kuuntelevammin ja huomaavaisemmin. Nyt kun hän vihdoin tajusi. Osasi viimein ajatella oman laatikkonsa ulkopuolella.
Riinaa huimasi ja hän kumartui nojaamaan käsillään polviinsa. Koitti tasoittaa hengitystään. Miten tässä oli päässyt käymään näin? Kaikki hänen huolella rakentamansa oli hajoamassa. Hänet nolattaisiin ja nöyryytettäisiin julkisesti. Mitä hän selittäisi pojille? Isälle ja äidille? Naapureille?
Koko elämä oli heilahtanut paikoiltaan viimeisen puolen tunnin sisällä. Silti kaikki maailmassa oli kuin ennenkin. Kello tikitti keittiössä, kuten ennenkin. Aurinko paistoi, kuten ennenkin. Kaikki ympärillä jatkui, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pojatkin olivat jo matkalla koulusta kotiin.
Riina valui seinää pitkin istumaan lattialle. Kuuntelemaan hiljaisuutta. Kaiken lohduttomuuden keskellä hän kuuli lukon loksahduksen, kun Paavo laittoi eteisessä oven kiinni.
Lopullisesti.
-Emppu-
IG olipakerranblogi
P.S. Seuraava luku on viimeinen tähän tarinaan.
Kommentit
Lähetä kommentti