Olivia neuloi vaaleanpunaisia töppösiä. Hän oli kutonut viimeksi ala-asteen käsityötunnilla, mutta innostunut opettelemaan taidon uudelleen. Toivottavasti vauvan sukat onnistuisivat paremmin, kuin ne vitosella tehdyt tumput, joissa peukalotkin olivat menneet ihan vääriin paikkoihin, hän mietti ja hihitteli mielessään.
-Mitä tekee? kaksivuotias Vilhelmi pyörähti Olivian eteen ja otti lankakerän käteensä. -Villemi ottaa? poika kysyi totisena ja katsoi Oliviaa.
-Ei Villemi ota, Olivia sanoi lempeästi ja nappasi langan pojan käsistä. -Mutta Olivia-täti ottaa. Nimittäin Villemin syliin, hän jatkoi ja kaappasi pienen kainaloonsa.
Lara käveli nauraen olohuoneeseen.
-Tännekö se poika jo ehti, hän kysäisi pysähtyen sohvan eteen. -Viltsu käy päivä päivältä vain nopeammaksi häipymään näköpiiristä, hän sanoi ja kutitti poikaa vatsasta. Tämä kihersi pienen lapsen vastustamatonta naurua. -Yhtenä päivänä oltiin kaupassa ja minä pakkasin kassalla tavaroita, kun yhtäkkiä Vilhelmiä ei näkynytkään missään, Lara selitti Olivialle. -Katselin siinä paniikissa ympärilleni, niin poju oli menossa Alkoon. Seisoi jo ovensuussa katselemassa ympärilleen.
Olivia nauroi katketakseen ja katsoi Vilhelmiä silmiin.
-Mitenkä se meidän Viltsu onkin löytänyt heti Olivian entisen lempikaupan, hän vitsaili. -Oot kyllä niin tädin ihana poika, hän jatkoi ja halasi pikkuista lujasti.
Vilhelmi kiemurteli sylistä pois ja lähti taapertamaan lelulaatikkoaan kohti.
-Villemi hakee. Ankka. Vetää, hän selitti ja kyykki korilla etsimässä vedettävää leluankkaansa.
Olivia katseli lasta silmät kiiltäen.
-Tuo poika on sitten niin mahtava, hän sanoi Laralle hymyillen. -En olisi ikinä uskonut, että voisin kiintyä kenenkään toisen lapseen näin pelottavan paljon. Mulle kun lapset on aina olleet vähän sellainen välttämätön paha. Kun biologinen kello ei tikitä, mutta tietää, että lähiaikoina pitäisi alkaa lisääntymään, koko asia alkaa enemmän ahdistamaan.
-Vilhelmi sai alkunsa kahden kuukauden seurustelusuhteen jälkeen, Lara sanoi. -Olin silloin kaksikymmentäneljä ja opinnot vielä kesken. Aluksi tuntui, että koko hemmetin elämä oli siinä, koska kellään mun kavereista ei ollut vielä lapsia. Musta tuntui, että putosin hetkessä kaikesta pois, kun poika syntyi. Mies jätti, kaverit ei halunneet nähdä enää, enkä tuntenut ketään samanlaisessa elämäntilanteessa olevaa. Onneksi oli Krisse.
-Mistä te tunnette? Olivia kysyi kiinnostuneena.
-Satuttiin äiti-lapsijumpalle samaan aikaan vuosi sitten, Lara selitti. -Istuttiin ringissä vierekkäin ja jotenkin meillä synkkasi tosi hyvin. Tai kenellä nyt ei synkkaisi Krissen kanssa, hän sitten nauroi. -Sillä on niin hyvät jutut ja se koko ihminen on kuin aurinko. Valaisee koko huoneen saapuessaan.
Olivia hymyili. Hän oli samaa mieltä. Kaikki, jotka tutustuivat Krisseen, rakastivat häntä varauksetta. Ja Krisse rakasti kaikkia takaisin. Oliviaa oli potkaissut onni, kun hän oli löytänyt sellaisen ystävän.
-Missä Vilhelmin isä on? Jos siis saa kysyä, Olivia katsoi Laraa varoen.
-Saa kysyä, Lara hymähti vastaan. -Se oli vasta poikanen. Yhdeksäntoistavuotias reppana, joka tärisi ekaa kertaansa mun kanssa. Kai se jotenkin vetosi mun äidilliseen puoleeni. Halusin ottaa sen siipieni suojaan ja alettiin seurustelemaan. No, kävi sitten näin ja sen vanhemmat meinasivat syödä mut elävältä, kun saivat selville. Lara katsoi Vilhelmiä ja hiljensi ääntään. -Sen pojan äiti, Clarissa, haukkui mut huoraksi ja vaikka miksi. Ne olivat rikkaita ja yritin kuulemma päästä heidän rahoihinsa käsiksi pojan kautta. Se vaati aborttia ja sanoi, että jos synnytän sen äpärän, se ei koskaan anna poikansa tulla isyystesteihin. Missään vaiheessa elämäänsä.
Lara huokaisi ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.
-Vilhelmi on parasta, mitä mun elämässäni on koskaan tapahtunut, hän nyyhkäisi. -Kun itse elää sijaiskodeissa koko lapsuutensa ja nuoruutensa, tietää, miltä tuntuu olla tavallaan juureton. Mulla on äiti ja isä jossain, mutta taustalla kolkuttaa jatkuvasti ajatus, miksi ne ei halunneet mua? Mikä mussa oli vikana, etten kelvannut niille, vaan ne antoi mut pois, eivätkä edes halunneet taistella oikeudestaan muhun?
Olivia laittoi kutimensa syrjään ja nousi halaamaan Laraa.
-Ootko sä koskaan nähnyt sun vanhempia? Olivia kysyi ja silitti Laran hiuksia.
-Ihan pienenä asuin niiden kanssa kyllä, Lara vastasi. -Mutta menin ekaan sijaiskotiin kaksivuotiaana, joten en muista niiden kanssa vietetystä ajasta paljoakaan. Tiedän kyllä, ketkä mun vanhemmat on, mutta en ole halunnut ottaa niihin mitään yhteyttä. Etenkään nyt, kun lapsikin on kuvioissa mukana. Äiti ja isä on molemmat narkkareita jollain asteella. Äiti vähemmän ja isä enemmän. Juovat vielä molemmat raskaasti, joten eivät varsinaisesti mitään satukirjan isovanhempia.
Lara hymähti.
-Kun mä nyt katson tuota pientä ihmettäni ja mietin, mitä polkua itse olen joutunut lähteä kulkemaan tuossa iässä, en välillä pysty muuta kuin itkemään. Miten äiti ja isä on voineet olla niin saamarin itsekkäitä ja ajatelleet vain itseään? Kun vastassa on kuitenkin pieni lapsi, joka ei pysty pitämään itsestään huolta, eikä vastaamaan mistään. Enhän mä ole osannut edes puhua kunnolla silloin!
Olivia otti Laraa kädestä kiinni ja veti tämän sohvalle istumaan.
-En mä halua mitenkään puolustella sun vanhempia, mutta narkkari ei monesti pysty ajattelemaan niin kauas. Seuraava piikki on lähempänä ja se pitää saada hankittua, Olivia selitti. -Sussa ei ole mitään vikaa, ei se siinä ole. Sä olet ihana ja ihan varmasti sun vanhemmatkin on rakastaneet sua omalla tavallaan. Kertoo siitä jo sekin, että ne on luopuneet kaikkein rakkaimmastaan – sinusta. Halunneet varmistaa, että sun olisi hyvä olla ja turvallista kasvaa.
Lara alkoi nyyhkyttää ja painoi kasvonsa käsiinsä. Vilhelmi käveli äitinsä luo pientä ankkaa perässään vetäen.
-Äiti, hän sanoi ja silitti Laran päätä. -Äiti ikkee? Vilhelmi katsoi Oliviaa kysyvästi.
-Joo, äiti itkee kulta, Olivia nyökytti päätään ja laski kätensä pojan hennoille olkapäille. -Äiti, itkee, kun äiti on niin iloinen pienestä pojastaan. Olivia kyykistyi Vilhelmin viereen. -Mitäs sanot Viltsu, mentäisiinkö me yhdessä etsimään lelukorista ankalle kaveri? hän kysyi pojalta. -Olivia voisi tulla katsomaan onko siellä joku muukin perässä vedettävä juttu. Sitten mennään hakemaan sulle vähän mehua jääkaapista, eikö? hän jutteli. -Mulla on hyvää päärynämehua jemmassa. Ihan sua varten. Äitikin tulee sitten hetken kuluttua.
Olivia nousi ylös ja tarttui poikaa kädestä. Lara vilkaisi Oliviaa.
-Kiitos, Lara muodosti sanan äänettömästi huulillaan, pyyhkien samalla silmiään.
-Eipä kestä, Olivia kuiskasi takaisin ja hymyili. -No niin, mennään sitten.
Kommentit
Lähetä kommentti