Eveliina veti saksilla pienen paketin lahjanarua kiharalle. Tänään oli heidän seurustelunsa vuosipäivä ja Kristian istui tällä hetkellä junassa, matkalla kotiin työreissultaan Oulusta. Mies ehtisi mainiosti perille illaksi ja kaksosetkin olivat äidillään, joten he voisivat juhlistaa päivää hieman. Edellisiltaisen puhelunsa aikana he olivat aluksi suunnitelleet menevänsä ravintolaan, mutta Eveliina oli saanut lopulta suostuteltua miehen ihan tavalliseen koti-iltaan.
-Saadaan olla ihan rennosti ja päästään nauttimaan jälkiruokakin vaikka suoraan ruokapöydällä, hän oli kihertänyt vihjailevalla äänellä ja yökkinyt samalla ilmaan.
Saamarin joka naisen töpseli, Eveliina mietti. Takuulla sillä oli joku hattara siellä pohjoisessakin, jota se oli höylännyt huolella koko yön. Hän itse saisi vain kuivan poskipusun, suklaarasian, kimpun ruusuja ja sängyssä omaa kättä. Siihen heidän ihana parisuhteensa oli edennyt. Eveliinasta tuntui, että hän oli nykyään Kristianille jo yhtä ilmaa, kuin siivoojat ja kaikki muukin ”palvelusväki”. Mies huomasi hänet aina vain silloin, kun tarvitsi häntä. Muuten Eveliina sai vaikka kuihtua yksinäisyyteensä.
Noin. Eveliina kietoi lahjanarun päät vielä yhteen. Valmista tuli.
Enää pieni hetki, hän ajatteli. Jaksa vielä pieni hetki, niin sitten voit lähteä. Voit lähteä tyylillä ja pää pystyssä. Et nolattuna, nöyryytettynä, petettynä ja jätettynä.
-Olipa hyvää, Kristian murahti ja nojautui tuolillaan taaksepäin. He olivat juuri lopetelleet ruokailun ja Eveliina nousi tuoliltaan lähteäkseen lataamaan kahvinkeittimen. Kristian tarttui kuitenkin hänen käsivarteensa ja pyöräytti Eveliinan syliinsä.
-Mitenkäs se puhelimessa luvattu jälkiruoka? hän kysyi hymyillen.
Eveliina jännittyi. Hän ei olisi ikinä uskonut, että mies olisi ottanut asiaa edes puheeksi. Niin varma hän oli ollut tämän työreissun sänkyseurasta.
Oli ehkä onni, ettei Eveliina tiennyt Kristianin seuralaisen sairastuneen flunssaan ja miehen siksi jääneen ilman seksiseuraa matkallaan. Kristian oli päättänyt säästää kaiken patoutuneen himonsa kotiin saakka ja muistellut koko junamatkan hänen ja Eveliinan ensimmäistä yhteistä hotelliyötä, saaden näin halunsa nousemaan vielä enemmän pintaan. Kristian suuteli Eveliinan paljasta olkapäätä ja hieroi toisella kädellä tämän reittä, hilaten mokkanahkaisen mekon lyhyttä helmaa vieläkin korkeammalle.
-Mmmmm. Haluan sut, hän mumisi Eveliinan korvaan. -Olen odottanut tätä koko päivän. Haluan sut. Nyt heti.
Eveliina työnsi Kristiania nauraen kauemmas.
-Ei nyt murunen, hän sanoi. -Nyt mä keitän kahvia ja sitten syödään kakkua. Kävin nimittäin ostamassa sellaisenkin, hän lisäsi hymyillen. -Ja saat konjakkia aveciksi. Katsotaan sitten sitä toista jälkiruokaa hiukan myöhemmin. Eveliina nousi Kristianin sylistä, suoristi hameenhelmansa ja hävisi silmäänsä iskien keittiön puolelle.
Keittiössä hän kattoi tarjottimelle kaksi kuppiparia, kauniit servietit, kakun, kermanekan ja Kristianille ostamansa pikkuisen paketin. Kahvin valmistuttua, hän kantoi kaiken ruokailutilan puolelle.
-Sieltähän se mun näppärä sisäkköni tuleekin, Kristian sanoi nuollen Eveliinaa silmillään. -Näytät niin upealta tuossa hameessa. Ja noin kireä paitakin vielä. Kyllä tämän miehen kelpaa.
Eveliina kaatoi kahvia kuppeihin ja leikkasi palat kakkua kummankin lautaselle. Lopulta hän meni miehen eteen ja ojensi tälle lahjansa.
-Hyvää vuosipäivää kulta, Eveliina sirkutti ja jäi seisomaan paikoilleen kädet selkänsä takana.
-Siis mitä? Kristian älähti. -No… kiitos muru. Hän näytti pahoittelevalta. -Mulla ei ole sulle mitään muuta, kuin se tuomani suklaarasia. Paitsi tietysti loputon ihailuni ja rakkauteni, hän jatkoi virnistäen. -Mutta niitä on luvassa sitten kahvin jälkeen. Saako tämän avata nyt heti? Kristian varmisti Eveliinaan katsoen.
Eveliina nyökkäsi.
Paketista paljastui pieni rasia, josta löytyi kaksi kaunista kalvosinnappia. Kristian näytti tylsistyneeltä.
-Kiitos. Onpa nämä kivat, hän hymähti ja laski rasian pöydälle.
-Niissä on omistuskirjoituksetkin, Eveliina sanoi. -Katso vaikka.
Kristian tarttui rasiaan uudelleen ja onki esiin toisen napin. -En mä näe oikein kunnolla ilman lukulasejani, hän valitti -Mitä tässä sanotaan…Katsotaanpas…
Hän vei kalvosinnapin käsivarrenmitan päähän itsestään ja siristi silmiään.
-Tässä taitaa ainakin lukea, että ”Minä”, hän tavasi hitaasti. Kristian vilkaisi Eveliinaan. -Toisessa lukee sitten varmaan, että rakastan, hän naurahti, poimien toisen napin rasiasta.
Kristian tihrusti tekstiä pitkän aikaa, kunnes kääntyi Eveliinaan päin.
-Mitä hemmettiä tarkoittaa ”Minä tiedän”? hän kysyi. -Mitä sinä tiedät vai onko kaivertajalle käynyt erehdys?
-Ei erehdystä Kristian, Eveliina sanoi iloisesti. -Paitsi kaikki tämä, hän näytti käsillään ympärilleen. -Tämä kaikki on hitonmoista erehdystä ja olen katsellut tätä ilveilyä jo ihan liian kauan.
Kristian näytti ällistyneeltä.
-Siis… ööö… mistä ihmeestä me nyt puhutaan? hän sai lopulta kysyttyä.
-Susta ja Juliannasta, Eveliina vastasi. -Ja susta ja siitä naisesta urheilukaupan sovituskopissa. Ja susta ja joka hemmetin muusta hoidosta, joita sulla taitaa olla jokaisessa työreissukohteessasi. Mikäs sen kätevämpää? Aina on kuuma syli odottamassa kylmässä hotellihuoneessa.
-Mitä saamaria sinä selostat? Kristian kysyi nousten tuohtuneena seisomaan. -Kuka sulle on tuollaista soopaa syöttänyt? Julianna muka? Ja muita naisia? Mä en kuule ole sellainen, hän paasasi Eveliinalle ja puristi kätensä tiukasti nyrkkiin.
-Mä näin itse, Eveliina sanoi rauhallisesti. -Sitä et voi kieltää, vaikka kaiken muun yrittäisitkin pestä puhtaaksi. Sä olit sen naisen kanssa ostoskeskuksessa marraskuussa. Sinä päivänä, kun sun piti olla Oulussa kokouksessa.
-Aaaa, se nainen! Kristian huudahti helpottuneena. -Mun työkeikka Oulussa peruuntui ja otin siihen väliin pikaisen työhaastattelun lounastuntini lomaan. Se nainen ei saanut paikkaa. Oli ihan liian kokematon.
-Niin näytti olevan, Eveliina totesi ja katsoi punaiseksi lakattuja kynsiään. -Seurasin teitä urheilukauppaan saakka. Jatkoit haastattelua sitten vielä sovituskopissa. Vai mitä? hän kysyi vino hymy huulillaan. -Ja mun korvaani kuulosti kyllä aika kokeneelta se kaikki huohotus ja läähätys. Vai saitko sä ansioluettelon kohdalla sydänkohtauksen ja ne äänet lähtivät elvytyksestä?
Kristian oli hetken hiljaa.
-Mitään ei tapahtunut, hän sanoi sitten. -Tyttö yritti kyllä kaikkensa, mutta pidin pintani ja kerroin olevani varattu.
-Älä puhu paskaa Kristian, Eveliina sanoi kylmästi. -Peli on pelattu, eikä sun tarvitse enää valehdella mulle. Tämä kulissi sortuu tänään niin lujaa, että rytinä käy ja parasta, mitä sä voit tässä tilanteessa tehdä, on pitäytyä totuudessa. Eveliina risti kätensä rinnalleen. -Entä Julianna? Voitko selittää vielä sen? Kaikki muut mä vielä jotenkin käsitän, mutten ex-vaimoasi, jota vihaat omien sanojesi mukaan maailman eniten. Miksi Julianna? Voi herran tähden Kristian. Miksi juuri Julianna?
-Kuka sulle on puhunut Juliannasta? Kristian kysyi ärtyneenä. -Meillä ei ole enää mitään muuta yhteistä, kuin kaksoset.
-Pysy totuudessa Kristian, Eveliina muistutti. -Tässä kohtaa sulla ei ole enää mitään hävittävää mun kanssani.
-Oliko juoruilija se lihava, rasvalettinen järjestäjä-siivooja tai mikä ikinä se nyt olikaan? Kristian kirosi. -Se läski menninkäinen, joka juoksi täällä kyttäämässä paikkoja joka ikinen perjantai? Minä tiesin, että siitä naisesta on pelkkää harmia, kun näin sen ensimmäisen kerran, Kristian sanoi ja löi nyrkkinsä kämmeneensä.
-Se on siis totta, Eveliina sanoi pettyneenä. -Sulla ja Juliannalla on suhde.
-No niin jumalauta on! Kristian karjaisi. -On suhde. On ja on. Ja hyvä suhde onkin! hän jatkoi huutaen. -Sä esittelet itseäsi miehille kyllä mielelläsi, mutta koskaan sulla ei ole aikaa kunnon seksiin. Ja silloin kun nussittiin, se oli pelkkää vakiosettiä. Sulle en olisi koskaan edes uskaltanut ehdottaa turvasanaa tai välineitä. Julianna sen sijaan aina nautti niistä. Niinpä ajattelin, että mikä jottei? Miksei miehellä muka voi olla kahta naista samaan aikaan? Kun toinen pihtaa, niin toinen on aina syli avoinna odottamassa.
Kristianin silmät leimusivat vihaa.
-Mutta sitten se saakelin Suitsait-ämmä tuli ja pilasi kaiken. Kyttäsi kiima valuen ovenraossa, kun mä vähän kuritin Juliannaa. Olisi pitänyt sitoa se hemmetin tankki sinne sängyn päätyyn ja kutitella höyhenellä vähän senkin haaruksia. Ehkä se sitten olisi osannut pitää suunsa kiinni, kun olisi saanut vähän jäykkää palkkioksi.
Eveliina kuunteli suu auki. Täysin tyrmistyneenä miehen puheista.
-Nyt pääsit kyllä yllättämään, hän sanoi Kristianille hiljaisesti. -Olen pitänyt sua tähän saakka sentään kohteliaana, vaikka säädyllisyytesi ei samalla tasolla enää mun silmissäni olekaan. Noilla puheilla osoitit vain, kuinka täydellinen moukka sä olet. Ihanko totta olet sitä mieltä, että miehellä voi olla huoletta kaksi naista? Ihanko oikeasti Kristian? Eveliina kysyi katsoen miestä kiinteästi. -Ja tuo tapa, miten sä puhut Millasta, hän jatkoi. -Milla on siis tuo mainitsemasi siivooja, jos et todella sattunut nimeä tietämään. Millalla ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Hän ei ole riisunut sun housujasi ja pakottanut naimaan jokaista vastaantulevaa naista, joten saat jättää hänet täysin rauhaan. Onko selvä?
Kristian murahti vastaukseksi.
-Mä oon pakannut tässä kahden päivän aikana tavarani ja siirtänyt ne edelliseen asuntooni, Eveliina sanoi. -Luojan kiitos se oli vuokralla. Sanoin vuokralaisen irti jo marraskuussa. Jos jotain on jäänyt, ilmoita, niin käyn pikapuoliin hakemassa tai laitan jonkun muun asialle. -Ja niin, Eveliina jatkoi iloisella äänellä. -Hoidin tänään vielä Jannan viulutuntikuljetuksen, mutta ensi viikon saattekin sitten operoida rakkaan Juliannan kanssa ihan kahdestaan. Omenakujan asioihin palaan parin viikon sisällä. Ciao! Tuhkimo has left the building.
Tämän sanottuaan Eveliina kääntyi, haki takkinsa ja laukkunsa ja lähti.
Kristian seisoi hetken hiljaa paikallaan. Sitten hän yhtäkkiä pyyhkäisi raivokkaalla otteella keittiön pöydällä olevat tavarat lattialle. Kalvosinnapit kierähtivät alas viimeisinä ja vierivät pöydän alle. Kristian hakkasi molemmilla nyrkeillään pöytälevyä ja potkaisi jalkoihinsa jääneen kermanekan olohuoneen puolelle. Nautinnon humaus lävisti hänen kehonsa, kun hauras posliiniesine halkesi kahtia.
Saatuaan suurimman raivonsa purettua, mies valahti polvilleen maahan. Hän taipui kaksinkerroin ja ulvoi hetken äänekkäästi, kuin haavoittunut susi. Huusi niin kovaa, kuin jaksoi. Pikkuhiljaa huuto vaimeni katkonaiseksi nyyhkytykseksi.
Ilta pimeni ulkona, mutta siinä Kristian vain istui. Lattialla. Kalvosinnappi kummassakin kädessään. Kyyneleet virraten poskia pitkin. Hän itki raivosta. Itki pettymyksestä. Itki kiinnijäämisestä. Sekä siitä, kuinka suuren tyhjän tilan pieni Eveliina olikaan lähtiessään jättänyt.
Kommentit
Lähetä kommentti