Luku 45 - Ikionnellinen isoäiti

Positiivisesta raskaustestistä oli hieman yli kaksi viikkoa. Olivia istui äitinsä luona viettämässä iltaa ja paketoimassa tämän apuna joululahjoja. 

-Ootpa hankkinut aikamoisen kasan paketteja kummilapsille, Olivia arvosteli. -Ja kavereillesi. Ettekö te tänä vuonna arponeetkaan jokaiselle naiskerhon jäsenelle vain yhtä lahjottavaa? 

Vilma veti parhaillaan hopeanväristä lahjanarua kiharoille ja hymyili.

-Arvottiin me. Ihan niin kuin aina ennenkin. Mutta eihän kukaan tiedä, kuka on ostanut muutaman ylimääräisen, kun joulupukki jakaa lahjat pikkujouluissa säkistä. Ja kaikki paketit annetaan muutenkin anonyyminä. 

-Mutta eihän siinä ole mitään järkeä! Olivia huudahti. -Sä ostat siis ensin sun arpatyypille lahjan ja sitten vielä muillekin. Eikä kukaan tiedä, että sä olet hankkinut ne. Siis ihan oikeasti äiti! Sä heität rahaa hukkaan.

-Enpäs heitä, Vilma tuhahti. -Ajatus on tärkein, ei se, että kaikki kiittelisivät minua. Kissa kiitoksella elää Olivia, muista se. Kissa. Ei ihminen. 

Olivia poimi lahjakasasta sinikantisen kalenterin, valitsi hopeisen paperin, mittasi sen oikean kokoiseksi ja alkoi paketoida.    

-Mulla olisi äiti sulle vähän kerrottavaa, hän sanoi hiljaa ja leikkasi palan teippiä rullasta. -Et ala sitten intoilemaan tai mitään.

-Voi!!! Vilma kimitti innostuneella äänellä ja työnsi työn alla olevan pakettinsa syrjään. -Sinä olet löytänyt vihdoinkin miehen itsellesi! Kyllä sitä on jo odotettukin! Minä jo mietin, että sinä olet sellainen... No. Tiedäthän sinä, hän huitaisi ilmaa edessään. -Sellainen lesbo, etkä ollenkaan edes miehistä kiinnostunut. Olen vain ajatellut, ettei ole minun asiani puuttua. Sinä, kun olet aina halunnut olla niin itsenäinen ja kulkea muutenkin omaa tietäsi. Mutta kyllä tässä on ihan kateellisena vieressä seurannut, kun melkein kaikki kaverit ovat jo anoppeja ja suurin osa kohta isoäitejäkin. Minäkin...

-Äiti, lopeta! Olivia ärähti. -Lopeta heti! Ei ole kyse sellaisesta. Ei ole mitään miestä. Tai... no on, mutta... asia ei ole ihan niin yksinkertainen, hän selvensi.

-Onko kyse nyt siitä sinun blogissasi esiintyvästä varatusta komistuksesta? Vilma kysyi ja katsoi Oliviaa varovasti.  

Olivia liimasi pakettiinsa viimeisen teipin ja otti pöydän päästä vihreän lahjanarun. 

-On, hän sanoi lyhyesti ja laski paketin käsistään alas. -Mä olen raskaana, äiti, Olivia jatkoi katsellen käsiään. -Vissiin yhdeksännellä viikolla. Tai jotain. Mistä hemmetistä minä tietäisin, kun en muutenkaan ymmärrä näistä asioista mitään, hän naurahti hämillään ja katsoi Vilmaa. -Ei ollut ihan suunnitelmissa tällainen äkkiraskaus. 

-Miten se... Miten teillä... Unohtuiko...? Vilma ei tiennyt miten olisi jatkanut.

-Mentiin kiimoissamme sänkyyn välittämättä yhtään siitä, ettei vauva tarvitse alkaakseen, kuin sen yhden kerran. Eikä siinä kuumuudessa totta puhuakseni käyneet mitkään tauditkaan mielessä. Mulla ei ollut kumia kotona, puhumattakaan Jerestä. Se on sen blogimiehen nimi, Olivia tarkensi äidilleen. -Ajattelin silloin, että mitä hittoa. Antaa mennä vaan. Koitin kyllä laskea pikaisesti kiertoa mielessäni, mutta taisin erehtyä ainakin viikolla... tai parilla, hän hymähti.

Olivia katsoi äitiinsä, jonka silmät olivat alkaneet epäilyttävästi kiiltää. 

-Äiti, hän sanoi varoittavasti. -Nyt et jumaliste ala tunteilemaan. Väärä hetki ja väärä nainen. Mä en ole mitään äitimateriaalia, enkä edes tiedä haluanko koko mukulaa. Mulla on opinnot kesken ja työpaikkakin on ihan hanurista. Mun tavoitteet on pikkuisen korkeammalla, kuin jäädä johonkin homeiseen urheilukauppaan kassaduuniin, hän tuhahti. 

-Älä nyt puhu tuollaisia, Vilma niiskautti. -Minä olen niin onnellinen sinun puolestasi tyttö rakas, ettet sinä tiedäkään. Ja minusta tulee vihdoinkin mummi! Voiko parempaa joululahjaa ollakaan?

Äkkiä Vilma löi molemmat kämmenensä poskilleen ja henkäisi syvään.

-Siis ihan oikeasti! Ajattele! Ensi vuoden jouluna täällä meidän kanssa makailee jo pieni vauveli puuhamatollaan. Vai jokohan sen ikäinen konttaa, nyt en kyllä enää muista, hän katseli miettivänä ikkunaan. -Pitää lainata joku kirja vauvoista, niin muistuvat vähän paremmin asiat mieleen ja osaan sinuakin autella, hän lisäsi. -Voi sentään, kuinka minua nyt näin siunataan! Ja... Vilma vaikeni äkisti ja katsoi tiukasti Oliviaa. -Mitäs mieltä se Jere on asiasta?

Olivia kohautti hartioitaan. 

-Enpä tiedä, kun ei tiedä vielä sekään. Koko raskaudesta. Ei olla oltu missään yhteyksissä sen ensimmäisen ja näillä näkymin viimeisen yömme jälkeen.

-Kyllä sinun pitää sille miehelle kertoa, Vilma sanoi päättävästi. -Ei ole reilua, että lapsen isä pidetään pimennossa tuollaisessa asiassa. Mistä sinä sen tiedät, vaikka se olisi kuinka innostunut ja haluaisi jo perhettä? Ettehän te nyt käsittääkseni niin hyvin vielä tunne? Aloititte vähän niin kuin toisesta päästä tuon tutustumisen, Vilma sanoi ja hymyili.

-Kerronhan mä sille jossain vaiheessa, Olivia myönteli. -Homma on vaan hiukan mutkikkaampi, kun se sattuu seurustelemaan mun lukupiirissäni olevan naisen kanssa.

-Sitten se nainen astuu syrjään, Vilma totesi ja alkoi taas paketoida. -Se on ihan niin yksinkertaista. Vauva menee aina kaiken edelle ja lapsista täytyy pitää huolta. 

-Enpä kuule usko, että Sofia on sun kanssasi ihan samaa mieltä, Olivia huokaisi ja nojasi kyynärpäänsä pöytään. -Sofian mielestä se itse tulee aina ensin. Vaikka pianhan se nähdään. Ajattelin, että voisin jutella Jeren kanssa viikonloppuna. Ja aion jäädä pois meidän kirjakerhostakin. Tosin huomenna lukupiiri kokoontuu mun luonani, eikä sitä voi oikein perua, mutta sitten.

-Älä nyt ylirasita itseäsi rakas, Vilma sanoi ja taputti Oliviaa kämmenselälle. -Sinun pitää muistaa nyt syödä terveellisesti ja nukkua paljon. Niin, eikä liikuntaa saa unohtaa. Se auttaa kiloihin ja turvotuksiin. 

-Älä höösää äiti, Olivia sanoi rasittuneella äänellä. -Vihaan tuollaista yliholhoamista. Oon kohta kolmekymmentä, en kymmenen. Ja sitä paitsi. Jos aion pitää sen pikku räkänokan, mun pitää mahdollisesti pärjätä tulevaisuudessakin ihan omillani. Nimittäin siinä tapauksessa, että Jere kääntyy kannoillaan kuultuaan mun asiani, eikä halua olla missään tekemisissä tulevan lapsensa kanssa. 

-Oiiiiii! Minä arvasin, että sinä haluat sen vauvan, Vilma puristi käsiään haltioituneena yhteen. -Mehän voisimme mennä jo ensi viikolla katselemaan hiukan vauvan vaatteita. Jotain neutraalia keltaista tai vihreää tietenkin, kun ei vielä tiedetä kumpi sieltä tulee. Ainakin muutaman bodyn voisi hankkia valmiiksi. Niiden kohdalla sellaiset kietaisumalliset ovat parempia, kuin neppariset. Vastasyntynyt kun on niin löysä. Kuin räsynukke ja haastavampi käsitellä, Vilma selosti päätään nyökytellen.

-Me ei mennä mihinkään ostoksille! Olivia jyrähti. -Usko jo! Etkä takuulla kerro tästä kenellekään. Muista se! Ei pienintäkään hiiskausta tai vihjausta teidän tyttökerhonne pikkujouluissa tai muissakaan kalaaseissa. Muuten otan tämän mukulan ja muutan sen kanssa Australiaan. Menen Crocodile Dundeen kanssa naimisiin ja tuon perheeni katsomaan Vilma-mummia kerran vuodessa jouluna.

Vilma katsoi Oliviaa moittivasti.

-Laita nyt sitten äkkiä homma tulille, että minä pääsen leuhkimaan tulevasta mummiudestani. Ihan liian kauan olen hiljaa joutunut isoäitikeskusteluissa olemaankin. 

Vilma nosteli pöydällä olevia paketteja ja siirteli lahjapaperirullia. Sitten hän kurkkasi pöydän alle ja kaiveli käsilaukkuaan. 

-Minne kummaan minä olen laittanut kalenterini? Sen sinikantisen, jota kannan aina mukanani? Pitäisi tarkistaa ylihuomisen kampaamoaika. Voisin samalla käydä sinun luonasi. Jos nimittäin olet kotona silloin?

-Ylihuomenna menen iltavuoroon taas, Olivia ilmoitti. -Ja aamupäivän olen lähiopetustunneilla koululla. Perjantaikin menee samalla kaavalla. 

Olivia katseli hetken ympärilleen, pysäyttäen katseensa viimein lahjakasaan, jossa oli jo viitisentoista pientä pakettia. 

-Mitä puolestaan tulee siihen kalenteriin, hän lisäsi ja katsoi äitiinsä anteeksipyytävästi. -Taisin paketoida senkin.