Milla liu’utti joulukortteja nopealla tahdilla kädestä toiseen. Luki ne ja siirsi sen jälkeen pinoon pöydän reunalle. Olipa naapuri saanut paljon muistamisia, hän tuhahti mielessään. Millan omassa postilaatikossa oli ollut vain halppistavaratalon ja kultasepänliikkeen kuvastot, joista kummallakaan hän ei tekisi mitään.
Postinkantaja oli tuonut erehdyksessä Riinan postia hänelle, niinpä hänen korttipakkansa oli pakko löytyä Riinan laatikosta, Milla päätteli ja käänteli kimaltavaa korttia käsissään. Olipa se vaan hieno. Varmaan joltain tosi rikkaalta. Ja tämä itsetehty oli myös upea. Jotkut… Milla siristi silmiään nähdäkseen paremmin …Ripa ja Reija olivat nähneet Riinan perheen eteen kamalan vaivan kolmiulotteisen korttinsa kanssa. No, olisipa Riinalla ainakin taas Instagramiin postattavaa, hän mietti ilkeästi. Kasa kortteja tägeillä #kiitollinensiunattuonnellinen, #täydellinenjoulu ja #ystäviäeivoikoskaanollaliikaa.
Plääh, Milla huokaisi ja niputti naapurin kortit kauniiseen pinoon samalla laskien ne. Kahdeksantoista! Yhdellä kertaa! Ja vielä olisi monta postipäivää ennen joulua. Kuinkahan monta korttia Riina itse oli laittanut liikenteeseen? Milla ei koskaan saanut viittätoista korttia enempää, vaikka lähetti niitä itse viisikymmentä. Seuraavana jouluna hän kyllä tekisi listan ihmisistä, jotka muistivat häntä ja lähettäisi joulutervehdyksensä vain heille. Hän vilkaisi halveksien korttinippua pöydänkulmalla. Kai ne olisi vietävä takaisin, vaikka mieluiten hän olisi pamauttanut koko kasan saunan sytykkeiksi. Nirppanokka-Riina ei tarvitsisi enää yhtäkään muistutusta siitä, kuinka täydellinen ystävä, vaimo, äiti ja työntekijä olikaan.
Mutta. Mikäs tuo oli? Milla havahtui mietteistään. Hän huomasi lattialle tippuneen kortin, jossa näytti olevan valokuva. Lähemmin tarkasteltuna kuvassa olivat lähes kaikki Omenakujan talojen emännät sulassa sovussa. Naamat iloisina siellä nosteltiin kuohuvaa ja pideltiin käsiä toistensa olkapäillä. Voi tsiisus, Milla siunaili kateellisena. Tämä taisi olla viime keväältä. Kun naiset olivat pitäneet jotkin yhdistetyt kippo- ja kaverikutsut, joihin Milla ei ollut töidensä takia päässyt osallistumaan.
Tarkemmin ajatellen… häntä ei ollut taidettu edes kutsua. Tai hänen kutsunsa oli ehkä hukkunut postissa. Tiesihän sen, kuinka epävarmaa postin kulku tänä päivänä oli, Milla ajatteli vihaisena. Viimeisin esimerkki oli tässä hänen edessään. Väärin jaetut joulukortit. Milla katsoi vielä kerran kuvan nauravaista joukkoa. Petrakin siellä näytti olevan. Naama korviin saakka hymyssä, vasemmassa alakulmassa. Taisi olla sekin kiero kuin korkkiruuvi. Oli niin olevinaan aina Millan ystävää ja haukkui hänelle jatkuvasti kadun muita naisia. Siinä sen näki, ettei kehenkään voi luottaa.
Milla nappasi kiukkuisena korttipinon toiseen käteensä ja täysinäisen roskapussin toiseen. Hän kiikuttaisi roskienvientireissullaan Riinan roskapostin oikeaan laatikkoon. Milla puki päälleen toppatakin, veti harmaat huopikkaat jalkaansa ja astui ovesta ulos.
Heti ylimmällä portaalla hän nosti käden silmiensä suojaksi. Mitä hemmettiä?! Keskellä pimeyttä loisti sellainen valopaljous, että verkkokalvoja pakotti. Riinan pihassa paloi jouluvalo toisensa vieressä ja Paavo roikkui räystäässä otsalamppu päässään kiinnittämässä seuraavia.
-Vähän vielä oikealle, Riina seisoi tikkaitten vieressä ohjeistamassa. -Ei! Ei niin paljoa, hän kiljaisi. -Toiseen päähän täytyy jäädä tilaa vielä niille jääpuikkovaloille. Ja se koristereki pitää vetää seuraavaksi etupihalle noiden porojen taakse, Riina lisäsi osoittaen raja-aidan vieressä seisovaa valoporonelikkoa. -Tein tänä vuonna reen kyytiin muovisia lahjapaketteja somisteeksi. Poroille hankin vielä valjaat jostain ja vähän havuja jalkoihin koristeeksi…
-Eiköhän tämä jo alkaisi riittää, Paavo sanoi tikkaiden yläpäästä naulapyssy kädessään. -Siis… ihan oikeasti, hän kääntyi Riinaan päin. -Kysehän on vain kahden päivän juhlasta! Kahden hemmetin päivän! Ei kai sitä varten tarvitse nyt sadan kilon rekeä hinata nurmikkoa pitkin takapihalta tänne? Kai sen voisi sielläkin koristella?
-No kun ei voi! Riina kivahti. -Eihän siitä ole mitään iloa kenellekään, jos vaan me nähdään se!
-Omaa joulua vartenhan tässä koristellaan eikä muita, Paavo vielä yritti, mutta Riina käski miehen olla hiljaa ja jatkaa hommiaan. Itse hän lähti sisälle jatkamaan leipomista.
Milla seisoi ääneti pihallaan ja katseli naapurin taloa, jonka ääriviivat piirtyivät valoina pimeässä. Räystäistä roikkui jääpuikkovaloja ja jokaikinen pensas oli päällystetty valoverkolla. Portin pielissä paloivat ulkotulet ja etuovea koristi suurin poron naama, jonka Milla oli koskaan nähnyt. Poron nenä loisti – kuinkas muuten - suurena punaisena valona. Milla ravisti päätään epäuskoisena. Naapuri oli taikonut pihalleen oikean talven ihmemaan, josta ei luxeja puuttunut. Joulupukki olisi sopinut vielä katolle huutamaan ”Hohoho”, mutta se taisi olla jopa Riinalle liikaa, hän mietti. Milla lähti kävelemään postilaatikolle päin ja oli jo melkein perillä, kun Riina raotti oveaan.
-Paavo! Muista kantaa mulle myös se pukki sieltä autotallista! Ajattelin, että se sopisi tänä vuonna savupiipun viereen. Voit jättää sen siihen tikkaitten kohdalle, niin tuun sitten ruoan jälkeen auttamaan sen kanssa.
Kun naapurin ovi sulkeutui, kääntyi Milla ilme synkkänä takaisin roskakatokselle, jonne oli jo pudottanut roskapussin. Hän heitti naapurin kortit jätekasan päällimmäiseksi. Olkoot siellä! Ei ollut hänen asiansa toimittaa perille väärin jaettua postia.
Kommentit
Lähetä kommentti