Ananasta nyt ainakin... ja omenoita... muutama banaani sekä kaksi laatikollista kirsikkatomaatteja. Babypinaattia, jäävuorta ja pussi porkkanoita. Sipuliakin tarvittiin ja perunoita oli jäljellä enää pussin pohjat. Milla luki ostoslistaansa mitään näkemättä ja poimi koneellisesti tuotteita hyllyistä kärryihin. Miksi hän mitään listaa edes koskaan teki? Joka kerta hän silti nappasi kiireessä mukaansa samat tuotteet, mitkä oli jo monta vuotta napannut. Kaaos mielessä oli valmis, jos jonkun tuotteen valmistus loppui ja hänen täytyi löytää uusi vastaava.
Nuorempana Milla oli ollut kokeilunhaluisempi ja jotenkin monipuolisempi. Myös ruoanlaitossa. Vaikka hän oli inhonnut ruoan tekemistä aina, oli hän nuorena vaimona silti etsinyt uusia reseptejä ja sentään koittanut loihtia jotain erilaista. Nykyään hän paineli samoilla makaronilaatikoilla ja nakkikastikkeilla viikosta toiseen. Pelkkää perusruokaa, ei mitään erikoisempaa.
Naapurin Riinalla oli aina Instagramissa kuvia kaikenlaisista itämaisista risotoista, sushikokeiluista, pääsiäispashoista ja lampaanviulusta. Milla tunsi jauhelihakastikkeineen alemmuudentunnetta, eikä oloa helpottanut yhtään se, että naapuri oli postannut eräänä iltana tililleen perheensä kiertävän ruokalistan. Millaa oli silloin sapettanut. Miten Riina ehti? Millä ihmeellä sillä oli aikaa kaikelle, kun se tuli töistäkin vasta viiden, kuuden aikoihin? Ja suurimman osan illoista se oli aina jossain harrastuksissa tai muissa menoissa. Milla teki kaikkensa, eikä ehtinyt silti. Edes olla tarpeeksi lastensa kanssa.
Milla huokaisi, käänsi kärrynsä leipäosastolle ja keräsi automaatiolla kaksi pussia vehnäpaahtoleipää, kaksi pussia ohutta ruisleipää, laatikollisen hapankorppuja sekä perunarieskoja. Hetken epäröinnin jälkeen hän kiersi keksiosaston kautta. Tuosta Dominolaatikko vierasvaraksi ja kannattaisi varmaan ottaa pikkupulliakin varmuuden vuoksi, hän mietti. Olisihan se nyt noloa, jos joku tulisi kylään, eikä hänellä olisi tarjota kuin näkkileipää.
Milla onnistui selittämään kärryihinsä vielä suklaahippupipareita, kääretortun sekä heräteostoksena kaksi tölkillistä glögiä. Lämmin juoma kyllä maistuisi näin joulukuun pimeinä iltoina. Karkkihyllystä Milla osti lapsille viikonlopuksi karkkipussit ja suklaamunat. Itselleen hän nappasi kaksi suklaalevyä, salmiakkipussin, kolme isoa lakupatukkaa ja suklaalla kuorrutettuja pähkinöitä. Karkkijemmaan, hän vakuutteli itselleen ja tiesi samalla laatikon olevan tyhjä jo neljän päivän kuluttua.
Millaa hävetti moinen namimäärä, joten hän osti lisäksi vielä kaksi pakettia servettejä, onnittelukortin, lahjapaperia ja paketin kakkukynttilöitä. Kassa ja jonossa seisojat saisivat luulla, että heillä olisi juhlat tulossa.
Millan lähestyessä kassaa, hänen näkökenttäänsä osui tutun näköinen takki. Aluksi hän ei kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota, kunnes alitajunnasta alkoi nousta tietoisuus sen hetkisestä kellonajasta. Siis mitä? Kello on kaksitoista ja Kasperin näköinen poika seisoi lehtitelineitten vieressä.
Milla siristi silmiään katsoakseen tarkemmin. Kyllä, se oli Kasperi. Miksi poika oli kaupassa, kun koulupäivä oli paraikaa menossa? Oliko se yksin vai jonkun muun kanssa?
Kasperi vaihtoi painoa toiselle jalalle, nosti kädet puuskaan eteensä ja vilkuili hermostuneen näköisenä kassan toiselle puolelle käytävään, jossa odotti kolme muuta samanikäistä poikaa. Ainakin yhden heistä Milla tunnisti pojan luokkakaveriksi. Punahiuksinen poika esitteli Kasperille erilaisia käsimerkkejä kehottaen poikaa menemään eteenpäin. Lopuksi hän koputti rannettaan esittääkseen, että aika kuluu.
Kasperi veti syvään henkeä ja lompsi karkkihyllylle. Milla jäi seisomaan hyllyrivin päätyyn puoliksi hyllyn taakse ja toivoi sydämensä pohjasta olevansa väärillä jäljillä. Ei kai hän joutuisi nyt todistamaan poikansa varkautta?
Kasperi käveli hyllyn luona edestakaisin ja oli tutkivinaan tarkkaan karkkipusseja. Vanhan papan kävellessä kärryineen pojan ohi, Kasperi työnsi nopealla liikkeellä kaksi askia taskuunsa ja jäi taas paikoilleen muka etsimään jotain. Seuraavan asiakkaan kohdalla toiseen taskuun meni neljä tikkaria, jonka jälkeen poika lähti kävelemään sivuilleen vilkuilematta kassoille päin. Juuri, kun Kasperi oli saapumaisillaan kassan luo, kiiruhti Milla hänen taakseen ja laski kätensä pojan olkapäälle.
-Moikka muru! Muistapa antaa äidille tähän hihnalle ne namit, jotka ostit sulle ja siskolle.
Kasperi hätkähti äkillistä otetta kunnolla ja katsoi pelästyneenä ensin äitiinsä, sitten käytävän toiselle puolelle. Milla seurasi pojan katsetta. Luokkakaverit juoksivat jo kovaa kyytiä ulos kaupan etuovesta.
-Siinäpä vasta reiluja ja lojaaleita kavereita sinulla, Milla totesi Kasperille jäykästi hymyillen ja latoi samalla tavaroita hihnalle pikavauhtia. -Meillä taitaa olla hiukan tässä selvitettävää, kun kotiin päästään, hän jatkoi kiskoen telineestä kaksi muovipussia.
Kasperi seisoi hiljaa vieressä, kädet selän takana ja katseli varpaitaan.
-No! Älä nyt seiso siinä, kuin joku puujumala, vaan mene pakkaamaan tavaroita, Milla kivahti pojalle. -Siellä on pari kassia valmiina odottamassa.
Kassaneiti katsoi Millaa ihmeissään, mutta tällä kertaa Milla ei jaksanut vähääkään välittää. Ihan sama, mitä muut hänestä ajattelisivat. Hänen poikansa, jonka hän oli kasvattanut rehellisyyteen, oli jumalauta alhainen myymälävaras! Hän oli niin pettynyt! Ihan kuin tässä maailmassa ei olisi tarpeeksi murheita, niin lapsen piti kantaa niitä kotiin typerillä teoillaan vielä lisää! Hemmetti!!! Nyt hänen olisi pakko selvitellä asia ensin Kasperin kanssa, sitten niiden toisten pikkunilkkien kanssa ja vielä koulunkin kanssa. Olivathan pojat lintsanneet koulusta pikku rikostuokionsa vuoksi. Juttu menisi ilman muuta niiden kolmen muunkin mukulan vanhemmalle, leviäisi siitä kuin kulovalkea ja kohta kaikki tietäisivät heidän pienessä kaupungissaan, että Kultasen poika oli varas. Bye Bye leikkitreffit ja kaverisynttärit, Milla mietti. Kasperi olisi leimattu lapsi lopun ala-asteaikansa.
Niska jäykkänä Milla marssi kaupasta ulos kantaen kahta ostoskassia. Kasperi yritti sanoa heipat ja lähteä maleksimaan takaisin koululle päin, mutta Milla komensi hänet autoon.
-Sä tulet nyt mun mukaan! Käyn ensin kotona heittämässä kamppeet jääkaappiin ja sitten lähdetään yhdessä sinne koululle.
-Mutta, kun... mulla on siellä matikantunti..., poika yritti.
-Eipä se matikantunti sua äskenkään paljoa painanut, Milla ärähti ja latasi kauppakassit takaluukkuun. -No, vauhtia siihen menoon, että ehditään keskustella kotimatkalla tätä asiaa selvemmäksi. Ja voin valmiiksi sanoa, että äiti on aika hemmetin vihainen! Ei siis kannata yrittääkään valehdella.
Kun Milla oli saanut pojan autoon ja lähtenyt kaupan pihasta, hän päästi raivonsa valloilleen.
-Mitä hel-vet-ti-ä sinä kuvittelit tuolla tekeväsi? hän huusi naama punaisena ja löi toisella kädellään pontta sanoilleen ratista. -Siis arvaapa tekisikö mieli vetää sua tukasta auton perässä tuon jälkeen? Mä olen aina opettanut, että varkaus on rikos ja siitä joutuu vankilaan, niin mitäpä näen? Oman lapseni viemässä kaupasta jotain hemmetin tikkaria ja karkkiaskeja kolmelle räkänokkaidiootille, jotka olivat vielä tarpeeksi tyhmiä paetakseen rikospaikalta. Kuvittelepa, jos ei olisi ollutkaan äidin käsi, joka sun olalle kassalla laskeutui, vaan olisi ollut myymäläetsivä! Siinähän olisit ollut yksin selittelemässä ja syyllinen ihan kaikkeen, eikä ketään kaveria näy mailla halmeilla. Miten hitossa sä voit olla noin toisten vietävissä, että annat muiden kusettaa sua tuolla tavalla? Että mä häpeän sua mukula! Nyt on Kassu parasta olla maailman vedenpitävin selitys asialle!
Milla vilkuili ajaessaan vieressään istuvaa kahdeksanvuotiasta. Poika oli jo ennestään pienikokoinen ja näytti nyt kutistuneen vielä pienemmäksi. Kasperi istui hartiat lysyssä, käsiinsä tuijottaen. Kuin koko maailman paino olisi yhtäkkiä laskeutunut hänen hartioilleen.
-No, ymmärrätkö sä, mitä äiti koittaa sulle sanoa? Milla kysyi vähän rauhallisemmin äänenpainoin. -Voitko selittää tässä, niin olisi helpompaa äidin lähteä selvittelemään tätä asiaa koulun päässä. Tai sitten selität siellä kaikkien kuullen, sama se mulle, hän päätti puheensa ja katsoi taas Kasperiin.
-Kun en mä voi..., kuului itkun sekainen kuiskaus. -Ne hakkaa mut, jos kerron jotain.
-Ketkä hakkaa? kysyi Milla kauhistuneena ja koitti pitää äänensä tasaisena. -Onko ne kaupassa olleet pojat uhkailleet sua?
Kasperi nyökkäsi tuskin huomattavasti.
-Onko ne samalla luokalla sun kanssasi? Milla kysyi. -Tai ainakin se punatukka on. Tunnenkin sen äidin vanhempainillasta. Ihan kiva tyyppi.
-No Eemeli ei ainakaan ole kiva tyyppi, Kasperi sanoi hiljaa. -Ne kaksi muuta, Tommi ja Juuso on rinnakkaisluokalta, mutta käyvät samoilla karatetunneilla Eemelin kanssa.
-Ja nämä karatekatko ovat nyt taidoillaan uhanneet sut piestä, Milla enemmänkin totesi, kuin kysyi. -Mahtavatkohan ne pojat edes tietää, että niitä tunneilla opittuja taitoja ei saa käyttää kuin itsepuolustukseen? Ei niillä saa alkaa ketään uhkailemaan tai paiskomaan muuten vaan. Taidan ilmoittaa myös niiden harrastusopettajalle, niin koko porukka suljetaan treeneistä pieneksi aikaa pois. Loppuu se turha uhoaminen, Milla sihautti vihaisena.
-Etkä! Kasperi huudahti. -Et varmasti ilmoita! Ne ei anna mulle ikinä anteeksi, jos niiden karatetunnit menee mun takia penkin alle. Sitten mua kiusataan vieläkin enemmän, hän vaikersi ja purskahti itkuun.
-Onko nämä nyt ne samat ääliöt, jotka sinua ovat kiusanneet tämän koko syksyn? Milla kysyi. Ja joille opettajat eivät ole saaneet tehdyksi yhtään mitään, hän mietti raivoissaan.
Kasperi nyökkäsi niiskuttaen ja pyyhki kyyneleitä hihaansa.
Milla pysäytti auton kotipihaan ja nappasi pojan vaihdekepin yli kainaloonsa.
-Älä nyt itke rakkaani, hän lohdutti. -Vaikka äiti rähjää, niin äiti myös auttaa. Et sä yksin tässä ole. Ja sun pitää nyt ajatella se asia niin, että sun takiasi niiden poikien harrastukset tai muut eivät keskeydy, vaan niiden poikien omasta syystä. Sähän et ole käskenyt niiden uhkailla sua, ethän vaan? Milla kysyi kurkaten Kasperia silmiin.
Poika pudisti päätään.
-Etkä ole pyytänyt, että vetäkään mua pataan tai jättäkää mut leikeistä ulos? Ethän? Milla jatkoi.
Kasperi pudisti päätään ja pieni hymy kareili hänen suupielissään.
-Et myöskään ole kerännyt koulun pihalla ostoslistaa ja ehdottanut, että minäpä käyn pöllimässä lähikaupasta meille vähän karkkia välkälle? kyseli Milla vielä pilke silmäkulmassa.
Nyt Kasperi jo naurahti ääneen ja pudisti samalla päätään. -En oo kerännyt. Sä oot ihan hassu, hän sanoi hiljaa äitinsä olkapäähän.
-Joskus maailmassa on tarpeen olla vähän hassukin, Milla kuiskasi takaisin ja antoi suukon pojan päälaelle.
Niin iso ja silti niin pieni, hän ajatteli vieläkin vähän vihaisena, mutta kyyneleet silmäkulmissa. Voi hitto. Vanhemmuus oli niin paljon vaikeampaa, kuin hän oli koskaan kuvitellutkaan.
Kommentit
Lähetä kommentti