Riina puuskutti kiivetessään puisia rappusia ylös. Vielä viisi askelmaa jäljellä... neljä... kolme... Jaksaa jaksaa, hän tsemppasi itseään. Enää yksi... Jes! Vihdoinkin perillä.
Riina nojasi ylätasanteella kämmenillään polviinsa, koittaen saada sykettään tasaantumaan. Hän oli juossut vähän vajaat sata porrasta nyt kolmeen kertaan ylös ja alas. Pakarat ja reidet alkoivat pikkuhiljaa laulaa hoosiannaa. Hengitys levisi huurupilvenä Riinan ympärille ja pienet tuulenpuuskat tuntuivat jäätäviltä hiostuneessa niskassa. Hän suoristautui ja katsoi älykelloaan. Vielä pieni spurtti juoksua, venytykset ja sitten kotiin. Paavo oli toivottavasti muistanut laittaa hänelle saunan lämpimäksi, Riina ajatteli, kun tunsi vilunväristyksen juoksevan selkärankaansa pitkin.
Riina lähti juoksemaan polkua alaspäin. Hänen pitäisi vielä muistaa lähettää illalla yhdelle asiakkaalle sähköpostia ja varmistaa toiveet keittiön kaapinovien kuvioinnista sekä kahvoista. Niin ja se laminaattikin pitäisi valita. Ja käydä toisen asiakkaan kanssa seuraavana päivänä sohvaostoksilla.
Heidän pitäisi ehdottomasti synkata kalenterit tänä iltana Paavon kanssa, että saataisiin viikko sujumaan mahdollisimman joustavasti. Tai mitä Paavolla nyt olisi, Riina mietti äkäisenä. Mies ei ollut irtisanomisensa jälkeen käynyt enää kauppaa ja kirjastoa lukuunottamatta yhtään missään. Riinaa ärsytti suunnattoman paljon se, että ennen niin aktiivinen ja sosiaalinen ihminen näytti nykyään tyytyväiseltä pelkkään koti-isän rooliinsa. Haluamatta olla edes mitään muuta. Siinä missä Paavo oli pelannut ennen tennistä ja käynyt työkavereiden kanssa keilaamassa tai lätkämatsissa, hän istui nykyään television edessä tai lajitteli pyykkiä kaappeihin. Heidän kotinsa ei ollut varmaan koskaan ollut niin siisti, kuin nyt ja sekin oli asia, mikä suututti Riinaa.
Paavo sai hoidettua jotenkin kaikki asiat niin leppoisasti. Niin helposti. Näytti siltä, että hän sai kaiken sen tehtyä sekunneissa, minkä eteen Riina itse teki hartiavoimin työtä. Pojatkin Paavo sai pidettyä kurissa helpommin. Miehen ei tarvinnut kuin katsoa Henriin tai Mikaeliin ja pojat jo petasivat omia sänkyjään tai pakkasivat reppujaan. Ilman sen kummempia soraääniä. Riinan kanssa pojat väänsivät aina kaikesta. Hän sai patistella lapsia monta kertaa tekemään asioita ja siltikin teki suurimman osan lopulta itse. Pojat eivät myöskään enää uskoutuneet ensikädessä ongelmissaan äidilleen vaan Paavolle.
Riina laski vauhtinsa kävelyksi ja kääntyi mutkasta Omenakujalle.
Toisinaan hän huomasi tuntevansa itsensä syrjäytetyksi ja olevansa katkera miehelleen siitä, että tämä osasi olla yrittämättä ja ilman paineita sellainen kodin hengetär, mikä Riina oli koittanut lasten ensimmäiset vuodet olla, siinä kuitenkaan onnistumatta. Mutta Paavollahan onnistui ylipäätään aina kaikki, Riinalla ei mikään. Ja silti mies kehtasi syyttää Riinaa kaikista heidän vaikeuksistaan. Paavo se oli, jonka tässä pitäisi muuttua ja pysyä kiltisti omalla tontillaan. Pysyä miehenä ja perheen elättäjänä. Renkaanvaihtajana ja naulojen hakkaajana.
Tuntia myöhemmin Riina makasi saunan lauteilla kynttilän valossa. Hän rakasti tunnelmallisia hetkiä ja lyhty saunassa oli ollut jo pitkään yksi hänen rentoutumiskeinoistaan. Lepattava hento valo loi muuten pimeään tilaan lumoavan taikapiirin, jonka ulkopuolelle koko muu maailma huolineen sai hetkeksi jäädä.
Siinä maatessaan hän katseli saunan ikkunasta kirkasta tähtitaivasta. Taisi olla tulossa pakkasyö. Riina nosti jalkansa seinää vasten ja värähti. Olivatko nuo hänen jalkansa? Karvaiset kuin luolamiehellä. Hänen olisi ihan pakko käydä kohta hakemassa sheivaaja, mutta ensin hän lepäisi vielä hiukan. Häntä väsytti niin kamalasti.. Ja olisi vielä paljon tehtävää... Ne meilit.. ja kalenteri... ja lasten vanhempainvarttien alkutietolomakkeiden täyttö. Nekin hän oli unohtanut. Henrin ympäristötiedon kirja pitäisi päällystää, samoin Mikaelin matikan kirja. Ehkä hän voisi jättää ne Paavon huoleksi, jos mies lupaisi kautta kiven ja kannon tehdä homman huolella. Riina vihasi huonosti muovitettuja, kuplaisia kirjan kansia.
Jos me erottaisiinkin Paavon kanssa, Riina ajatteli raukeasti. Jaettaisi lasten kuukaudet puoliksi. Molemmilla olisi kaksi viikkoa lasten kanssa ja sen jälkeen kaksi viikkoa täysin vapaata. Riina oli usein kadehtinut eronneita ystäviään, jotka postasivat kuvia kuherruslomiltaan aurinkorannoilta. Naiset makasivat cocktailit käsissään uusien rakkaittensa kanssa, nukkuivat pitkään, rakastelivat yöt läpeensä ja nauttivat elämästään. Sitten he palasivat pariksi viikoksi taas äidin rooliin, jaksaen kunnon irtioton jälkeen nauttia siitäkin.
Niin... jos mekin Paavon kanssa... Kohta menen hakemaan sen sheiverin kyllä... Ennen kuin nukahdan tähän lämpöön..
-Riina! Hemmetti! Oletko sä enää tajuissasi? Riina havahtui Paavon ravisteluun. -Olet ollut pesuhetkelläsi ainakin kolme varttia. Ootko sen koko ajan maannut täällä kuumuudessa? Paavo kyseli huolestuneella äänellä.
-Mmmmmhh? Mttäh? Riina mumisi ja tunsi päänsä olevan ihan sekaisin. Hänellä oli kamala jano ja hänen ihonsa hehkui kuumottavan punaisena.
-Onko sulla kaikki ihan kunnossa? Voitko hyvin? Paavo paapoi edelleen. -Sun pitää tulla nyt viilentymään suihkuun tai olohuoneeseen sohvalle hetkeksi makaamaan. Ja juoda jotain. Onneksi tulin katsomaan missä olet. Ihmettelin tuolla, kun ei kuulunut kertaakaan saunan oven kolahduksia merkiksi siitä, että olisit mennyt edestakaisin suihkuun ja lämmittelemään.
Paavo kiskoi Riinaa kädestä ylös.
-Pääsetkö itse vai kannanko minä? hän tiedusteli rypistäen otsaansa.
-Joo. Pääsenhän mä. Ota nyt ihan iisisti vaan, Riina sanoi ja kampesi itsensä lauteilla istuma-asentoon. -Hieman huippaa, mutta kyllä tämä tästä. Taidan olla vaan aika väsynyt, hän myönsi.
-Tuolla vauhdilla en yhtään ihmettele, Paavo vastasi. -Jos et ole itse sattunut huomaamaan, et pysähdy nykyään enää koskaan. Heräät aamuisin kuudelta lenkillesi ja töistä tultuasi painelet suoraan treenaamaan. Koskaan en taida nähdä sua kotona enää syömispuuhissa. Aina otat mukaasi kiireessä vaan jotain naposteluporkkanoita tai pähkinäpussin. Syötkö sä edes työmaalla? Mä olen alkanut olla oikeasti huolissani sun jaksamisestasi.
-Ihan suotta oot, huiskaisi Riina vähättelevästi kädellään ja lipui lauteilta alas. Hän istui suihkuhuoneen jakkaralle pyyhkeen päälle ja nojasi otsansa kämmeniinsä.
-Minä pärjään aina. Ja kyllä mä ruoistani huolen pidän. Tämän läskikerroksen kanssa ei nälkään pääse kuolemaan pitkiin aikoihin. Riina nipisti kyljestään olemattoman kokoisen palan nahkaa kynsiensä väliin.
-Sulla mitään läskiä oo, Paavo tiuskaisi. -Tiedät itsekin. Sun pitää suhtautua itseesi armollisemmin, eikä piiskata koko ajan itseäsi kovempaan laukkaan. Opi arvostamaan itseäsi nainen! Noille meidän teinipojillekin tekisi hyvää nähdä kotona nainen, joka on sinut itsensä ja ikänsä kanssa, eikä koita koko aikaa etsiä kadonneita vuosiaan ruuhkauttamalla kalenterinsa. Ja minäkin... Paavo lisäsi vähän hiljempaa. -Olisi se mustakin kivaa, jos olisit enemmän kotona. Ei tietysti tarvitse aina täällä olla, mutta tehtäisiin silti jotain yhdessä. Pojatkin tykkäisi. Henri on jo sen ikäinen, ettei mene pitkään, kun se ei halua lähteä meidän kanssa enää mihinkään. Mikaelin kanssa saadaan vielä muutama vuosi armonaikaa.
Paavo kyykistyi Riinan eteen.
-Mietipä Riina. Sitten ollaan taas vaan me. Kahdestaan. Sama asetelma, mistä kaikki alkoi. Jokainen päivä on täytettävä taas uusilla tekemisillä, kun lapset huolehtii jo omista asioistaan. Ei enää harrastuskuskauksia, syyslomia perheen kanssa, koekuulusteluita tai kevätjuhlia. Naamiaisia, vanhempainvartteja tai kaveritreffejä.. Siis oikeasti, ajattele! Kuinka paljon aikaa vain omille jutuille!
Riina nosti päänsä ylös. Kyyneleet valuivat valtoimena virtana pitkin hänen kasvojaan.
-Mä en halua edes ajatella sitä, hän nyyhkytti Paavolle. -En suostu hyväksymään sitä, että pojat ovat kohta aikuisia. Minne ne hemmetin vuodet kuluivat, hän niiskaisi hiljaa. -Mun piti olla hyvä äiti. Mun piti olla täydellinen äiti. Ja kohta olen menettänyt sen mahdollisuuden, Riina tilitti alakuloisena. -Pojat tulevat muistamaan koko aikuisikänsä äidin, joka ei ollut koskaan tarpeeksi mitään. Tarpeeksi läsnä, tarpeeksi kotona, tarpeeksi ahkera, iloinen, jaksava tai leikkivä. Koskaan enää meidän perheeseen ei tule vauvaa. Koskaan enää en saa niitä hemmetin kallisarvoisia hetkiä takaisin...
Riina pyyhki silmiään ja alkoi itkeä uudestaan.
-Ja kohta me kuollaan tai sairastutaan, kun ollaan niin vanhoja, eikä me ehditä tekemään enää ikinä mitään yhdessä. Elämä on lyhyt, tämä kaikki oli tässä, kiitos ja näkemiin. Nähdään seuraavalla tasolla, jos päästään samalle puolelle. Ehkä me saadaan siellä uusi mahdollisuus. Hemmetin hyvin päin seinää osattiin ainakin ohjata tämänkertainen elämämme.
Riina nousi ylös, kietoi pyyhkeen ympärilleen ja suuntasi istumaan olohuoneeseen. Paavo toi hänelle lasin vettä. Raollaan olevien verhojen lomasta tuikki pihavalo, luoden huoneeseen lohdullisen hämärän.
-Ei, älä sytytä valoja, Riina kielsi, kun Paavo lähti kävelemään valokatkaisijan suuntaan. -Tämä on hyvä just näin. Riina nojautui huokaisten sohvan selkänojaa vasten ja nosti jalkansa rahille. -Tule istumaan tänne mun viereen, niin jutellaan lisää, hän taputti sohvaa. -Ja halauskin tekisi kyllä nyt hyvää. Me ollaan ihan liian vähän lähekkäin.
Paavo vilkaisi kelloa, silitti Riinan hiuksia ja sanoi lähtevänsä nukkumaan.
-Mikael menee huomenna kahdeksaan, niin mun pitää herätellä sitä jo puoli seitsemältä. Ei se itse ole kuitenkaan muistanut laittaa kelloa soimaan.
-Kyllähän se aiemminkin on aina heräämisensä hoitanut, Riina kummasteli. -Älä nyt opeta sitä huonommille tavoille kotona ollessasi. Et sinä kuitenkaan aio montaa kuukautta täällä enää olla poikia palvelemassa, joten ei kannata totuttaa niitä ihan avuttomiksi. Miksunkin veit viime viikolla kuulemma kolmena päivänä autolla kouluun, vaikka ilmat olivat hyvät ja matka vaan kaksi kilsaa suuntaansa. Kyllä se liikunta raittiissa ilmassa tekee aina hyvää, vaikka tiedän, että pojat osaavat aamuisin mankua olevansa myöhässä. Itse ne kiireensä saavat aikaan, jos annat niiden pelata kännyköillä ennen kuin ovat tehneet muut hommansa.
-En minä niiden anna pelata luureilla, Paavo puolustautui. -Meillä on kännykkävapaat aamut. Jumituttiin vaan Mikaelin kanssa lyömään korttia parina aamuna sen verran pitkään, että lupasin viedä sen koululle, ettei turhaan joutuisi juoksemaan. Opetin pojille Ristiseiskaa ja ollaan otettu vähän niin kuin tavaksi pelata muutama erä päivässä. Kiva, että niilläkin on joku asia, mikä saa saman pöydän ääreen ruoka-ajan ulkopuolella. Ovat muuten sen verran eri-ikäisiä, että on vaikea löytää muuta yhteistä, kuin jatkuva kinastelu.
-No. Hienoa, että olet löytänyt yhteisen sävelen koko miesporukalle, Riina sanoi jäätävällä äänellä. -Ettehän te mua mihinkään sitten tarvitsekaan, joten vallan hyvin joudan jatkamaan treenaamistani tästedeskin.
Riina kumartui poimimaan rahilta käteensä television kaukosäätimen ja napsautti telkkariin virran päälle. -Hyvää yötä, hän sanoi edes vilkaisematta Paavoon. -Taidan katsella vielä hetken aikaa tätä illan elokuvaa ja lähetän sitten pari työmeiliä. Nähdään aamulla mun juoksulenkin jälkeen.
Kommentit
Lähetä kommentti