Olivia istui olohuoneessaan, pehmoisen sohvan nurkassa. Hän oli vetänyt viltin olkapäilleen, piteli lämmintä teekuppia kädessään ja tuijotti ulos ikkunasta. Vaikka oli jo marraskuun loppu, näytti pihalla enemmänkin syyskuulta. Harmaata ja sateista. Tuulta ja loskaa. Olivia odotti jo ensilunta. Ehkä valkoinen maa piristäisi hiukan väsynyttä mielialaa ja toisi valoa muuten niin mustaan ympäristöön.
Miten hemmetissä elämä olikin heittänyt hänen eteensä tällaisen haasteen, hän mietti ärsyyntyneenä ja puraisi lohjenneen palan irti kyntensä päästä. Mies, jonka edessä hän oli sulanut kenkiinsä ja jota hän ei edelleenkään pystynyt unohtamaan, seurusteli hänen parhaan ystävänsä kaverin kanssa.
Olivia muisteli lähes joka hetki tuota kahvilassa muutama päivä sitten tapahtunutta kohtaamista. Siinä heidän jutellessaan viereisissä pöydissä, oli osoittautunut, että Jere oli yhtä seurallinen, kuin komeakin ja omasi kaiken lisäksi vielä aivan mahtavan huumorintajun. Olivia oli nauranut miehen jutuille katketakseen. Tuon puolen tunnin hetken ajan Olivia oli seilannut Jeren kanssa niin samalla henkisellä aallolla, ettei hän ollut uskonut sellaista koskaan tapahtuvankaan. Hän oli uponnut keskustelemaan Jeren kanssa ensin ruuhkista, sitten jouluostoksista, ja niiden aiheiden kautta he olivat päässeet käsittelemään vielä elämän tarkoitustakin. (Olivian oli tehnyt mieli hypätä Jeren syliin ja sanoa tämän olevan hänen elämänsä tarkoitus). Sofia oli saanut toimia Olivian kahvilanäytelmässä vain kauniina statistina, kun Jere taas oli hänen miespääosansa. Kukaan ei koskaan ollut viistänyt niin läheltä Olivian unelmamieslistausta, kuin Sofian poikaystävä.
Olisikohan Jerellä veljeä? Tai kaveria, joka olisi ihan samanlainen? Sofia voisi vaihtaa siihen ja hän saisi Jeren, sillä Olivia ei halunnut korvikkeita. Sofialle nekin varmaan kelpasivat, kunhan vain sai jonkun uroksen hihnaan viereensä kulkemaan. Näytille.
Ihan totta! Eihän nyt Jerestä ja Sofiasta voisi loppujen lopuksi mitään tullakaan, Olivia vakuutteli itselleen. Palveluksenhan hän vain tekisi, jos yrittäisi väliin, eivätkä toiset tuhlaisi monia vuosia ihan turhaan suhteeseen. Sofia oli niin pinnallinen ja niin huumorintajuton, ettei juttu voisi ikinä toimia. Lisäksi lukupiirissä oli tullut todistettua todeksi se väite, että kauneus ja viisaus eivät asuneet samassa päässä.
Olivia otti puhelimen käteensä ja tekstasi hetken mielijohteesta bestikselleen Krisselle.
Haudiduudeli kultamurmeli! Tuutko tänään käymään? Teen marjapiirakan. Mutsi antoi vuoan palkaksi Tupperi-illan autteluista ja ajattelin kokeilla sitä tänään. Pusuin, Liv
Minuutin päästä kilahti vastaus.
LEIVOT?!!! SINÄ???? Kyllä nyt jumaliste tulen todistamaan maailman kahdeksatta ihmettä. Jos sä saat leivottua marjapiirakan, mä tuon skumppapullon. Jäi yli Harrin kolmevitosjuhlista. Epäillen, Krisse
Olivia virnisti itsekseen, heitti viltin olkapäiltään sohvan selkänojalle ja lähti keittiöön katsomaan, löytyisikö sieltä kaikkia aineksia marjapiirakan tekoon. Munia kai ainakin tarvittaisiin, eikö niitä aina käytetty leipomiseen? Ja suolaa ja sokeria? Kermaa? Olisikohan sähkövatkain pakollinen? Ei hän omistanut sellaista.
Ehkä ihan ensiksi kannattaisi kuitenkin googlata netistä joku yksinkertainen piirakkaohje, hän päätti. Niin... ja hakea jonkinlainen käyttöohje myös uunille.
Krisse poksautti auki muovisen korkin ja kuohuviini virtasi valtoimenaan pullon suusta lattialle.
-Ei hemmetti! hän kiljaisi. -Tuo äkkiä joku rätti! Sitä roiskahti sun tuolinpehmusteellekin. Toivottavasti se lähtee pois.
-Ei haittaa, Olivia rauhoitteli ja kiikutti talouspaperia paikalle. -Nuo tuolit on jo niin parhaat päivänsä nähneet, että haluankin jonkun kunnon syyn vaihtaa ne. Voisit levitellä sitä juomaa vaikka muillekin tuoleille, hän ehdotti nauraen. -Sain nämä jakkarat mummon jäämistöstä aikanaan, kun kukaan muu ei niitä halunnut, enkä ole viitsinyt niitä mihinkään laittaa, ettei äiti vedä hernettä nenäänsä. Päällystytin ne vain uudelleen. Vähän nykyaikaisemman värisiksi.
-Pelästyin niin paljon sitä, kun tosissaan sait värkättyä jotain uuniin saakka, että valutin juomatkin pitkin poikin, kikatti Krisse. -Sä olet tainnut tehdä ruokaa viimeksi yläasteen köksäntunnilla, muistatko? Meidän köksäperhe sai raapia perunansa kattilan pohjalta, kun oli sun vuorosi vastata niiden keittämisestä.
-Ei muuten pidä paikkaansa, etten ole yläasteen jälkeen kokannut, vastasi Olivia virnistäen. -Taisit nyt unohtaa mun mutakakun, jonka taiteilin sinne yhteen lukupiiriin alkuvuodesta. Kaikki sanoivat, etteivät ole koskaan maistaneet vastaavaa.
-Jep, unohtaa me kaikki se halutaankin, myönteli Krisse nyökytellen. Hän kaatoi kahvia kuppeihin ja otti pöydältä Olivian tuomat viinilasit. -Mutakakun luulee olevan helppo tehdä, kun keskustakin saa jäädä löysäksi, mutta sinä onnistuit paistamaan senkin karrelle. Tyyppi luuli, että kermakasa kakun päällä pelastaa kaiken ja saa sen maistumaankin paremmalta. Mutta hei, jotain hyvää siitäkin sulle seurasi. Nyt voit huoletta ostaa valmiina oman kertasi tarjottavat, eikä kukaan enää edes odota, että sä toisit jotain omaa leipomaasi.
-Kohta kadut ilkeitä sanojasi, hihkaisi Olivia, kun puhelimen kello samassa hetkessä pärähti soimaan. Uunissakin oli oma kellonsa, mutta Olivia ei ollut käsittänyt, kuinka se toimii. -Voit sitten kertoa toisillekin, että panettelevat mua turhaan selkäni takana. Kyllä musta vielä hyvä vaimo jollekin tulee, hän kihersi.
Olivia otti patakintaat, avasi uunin ja leyhytteli sieltä nousevaa herkullista tuoksua Krissen suuntaan. -Tässä sulle vähän kiihotusta hajuaistille, hän kiusasi. -Otetaan muut aistit sitten myöhemmin, hän lisäsi ja iski ystävälleen silmää.
-Makuaisti joutuu ainakin ylitöihin kuvitellessaan ne marjat tuohon, sanoi Krisse tarkastellen tiiviisti Olivian hellalle nostamaa piirakkaa. -Ellet ole sitten kehitellyt uutta reseptiä, jossa yksi marja on piilotettu yllätykseksi jonkun palaseen.
-Eikä! Olivia ulvahti ja painoi kätensä poskilleen. -Ne hemmetin marjat. Ne ovat vieläkin jääkaapin ovessa, muovirasiassaan odottamassa. Lähetin yhden viestin juuri siinä kohdassa, kun mun piti lisätä ne ja olen unohtanut! Hitto, että ottaa päähän!
-No mutta tuo pohja näyttää ihan hyvältä, lohdutti Krisse. -Laitetaan marjat siihen päälle ja jos sulla on vielä vaniljajätskiä kaveriksi, niin siitähän saa jo melkein gourmet-annoksen. Hän vilkaisi ilkikurisesti Oliviaan kulmiensa alta ja he molemmat purskahtivat nauruun samaan aikaan. -Vieläkö haluat, että kerron muille? Krisse uteli. -Sun uudesta kulinarismin riemuvoitosta?
-Voit jättää väliin, Olivia huokaisi, mutta sitä skumppaa voisit jo kaataa. Se maistuisi tähän hetkeen kyllä.
Myöhemmin illalla Olivia ja Krisse istuivat olohuoneessa kynttilänvalossa. Olivia avasi molemmille siideritölkin.
-Voinko mä puhua sulle yhdestä asiasta? Olivia kysyi ystävältään. -Saattaa olla, että asia sotii sun arvomaailmaasi vastaan, mutta haluaisin silti, että kuuntelisit koko jutun ennen kuin julistat mielipiteesi.
-Nyt kuulostaa kiinnostavalta, Krisse kohensi asentoaan. -Kenelle pitää myöntää eutanasia? Vai suunnitteletko osallistuvasi ryhmäseksijuhliin? Eikä! Nyt mä tiedän! Krisse kimitti ja läppäsi käden suunsa eteen. -Sä olet kyllästynyt miehiin ja aiot vaihtaa joukkuetta. Nyt sä kysyt multa, haluaisinko sun vastapelaajaksi. Sori muru, kaikkee muuta sun takia teen, mutta Lesboksen saarelle tämä tyttö ei astu koskaan, Krisse esitti pahoittelevaa. -Purjehdin heterolaivalla auringonlaskuun, enkä ikinä päästä nahkamailaa käsistäni. Musta ei olisi pelkkiin vyödildojuttuihin, vaikka sä rakkaani niin seksikäs ootkin.
-Turpa umpeen ääliö, Olivia kivahti ja nauroi päälle. -Sun kanssa on ihan mahdoton puhua mistään vakavasti.
Krisse veti kämmenen kasvojensa yli otsasta leukaan ja vakavoitti ilmeensä. -No niin, anna tulla. Krisse-tädin lepotuoli kuuntelee, hän sanoi Olivialle. -Ja ihan tosissaan, hän lisäsi, kun näki toisen ilmeen. -Kuuntelen, annan mielipiteeni ja pidän naamani kiinni. Salaisuutesi on turvassa näiden huulien takana, hän esitti vielä lukitsevansa suunsa ja heittävänsä avaimen olkansa yli.
-Okei, Olivia huokaisi syvään, suoristi ryhtinsä ja kertoi. Hän aloitti tarinan Synnissä kohtaamistaan silmistä, jatkoi kerroilla, joina oli etsinyt miestä kissojen ja koirien kanssa ympäri kaupungin ravintoloita ja päätti kertomuksensa kahvilan juttuhetkeen.
-Nyt seuraa juonipaljastus ja se alussa mainitsemani eettinen kysymys, hän sanoi ja katsoi Krisseä suoraan silmiin. -Eli juttu on nyt niin, että se mun unelmamieheni seurustelee sun salikaverisi kanssa. Sofian. Ne on tapailleet vasta puolisen vuotta, joten juttu ei ole ehtinyt edes vakavaksi saakka. Oonko mä sun mielestäsi ihan kamala ämmä, jos yritän niiden väliin ja koitan saada Jeren ihastumaan itseeni? Eihän se periaatteessa ole mun vika, jos niin käy, sillä jos suhteessa on kaikki kunnossa, ei siitä niin vaan lähde sivupoluille hairahtelemaan.
-Kaiken tuonko olet itsellesi onnistunut selittämään oikein päin? Krisse kysyi. -Jos tuolla tavalla ajattelee toisten parisuhteista, hittoako sitä avioliittoonkaan saakka kukaan menee. Ainahan sitä pitkässäkin parisuhteessa tulee niitä kohtia, kun lähtisi suurin piirtein ensimmäisen vastaantulijan kanssa sänkyyn. Tylsän arjen keskellä kun sitä ihastuu niin helposti siihen ihastumisen tunteeseen, koska harvemmin sellaista pitemmässä liitossa on. Kun joku huomaa sut ja haluaa sua, on se tunne jotain mittaamattoman ihanaa. Eikä siinä huumassa aina tule ajatelleeksi sitä kotona olevaa puolisoa, Krisse paasasi. -Toisinaan sitä ei ole edes kyse sen suuremmista tunteista. Sitä ehkä haluaa vaan pitkän avioliiton keskellä kokeilla vielä omaa markkina-arvoaan tai sitten piristää koomaan vaipunutta liittoaan. Mutta suurin osa ei onneksi tee mitään niistä, vaan uskollisuuttakin löytyy.
Krisse vaihtoi istumapaikkansa lattialle ikkunan eteen, nojautui suureen sohvatyynyyn ja otti pitkän kulauksen juomastaan.
-Jos oikeasti haluat mun rehellisen mielipiteen, oot kyllä tosi hirveä, jos lähdet sotkemaan toisten välejä, Krisse pamautti. -Ja sillä ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, että tunnen Sofian. Meillä ei ole salituttavuutta enempää yhteistä, mutta en vain ylipäänsä kannata toisena naisena roikkumista. Mitä jos katsot ajan kanssa miten niillä menee ja jos tulee bänät, otat silloin tilan haltuun?
Olivia katsoi Krisseä hiukan tuohtuneena. Vastaus ei ollut ihan sitä, mitä hän oli avarakatseiselta ja seikkailunhaluiselta ystävältään odottanut. Olivia oli toivonut rohkaisua ja sitä, että toinen olisi antanut hänelle moraalisen luvan tavoitella varattua miestä.
-Näen selvästikin asian ihan eri kannalta, kuin sinä... hän aloitti.
-Niin, koska mä olen parisuhteessa ja sä et, Krisse jatkoi.
-Mikään ei estä mua vaikka osumasta salillle samaan aikaan Jeren kanssa, sanoi Olivia haastavasti.
-Paitsi se tosiasia, ettet harrasta minkäännäköistä liikuntaa sänkysi ulkopuolella, totesi Krisse rauhallisesti. -Tee mitä teet, oma on asiasi. Näytät jo päätöksesi tehneen. Sä halusit mielipiteen, mä annoin sellaisen. Kerro sitten, miten lopulta kävi, hän lisäsi hymyillen vaisusti.
-Jep, saatte hääkutsun noin kahden vuoden kuluttua, Olivia vastasi. -Ensin pitää sentään edes vuosi, puolitoista tutustua, ennen kuin astellaan alttarille. Äläkä huoli. Sun ei pidä kantaa tästä mitään moraalista huonoa omaatuntoa. Me voidaan elää niin, kuin tätä koko keskustelua ei olisi koskaan käytykään ja sun ei tarvitse koskaan sanoa kenellekään tienneesi asiasta yhtään mitään. Kävi miten kävi. Ja mä lupaan, etten tule sun luoksesi nuolemaan haavojani, jos kaikki menee päin muuria.
-Toivotaan, ettet nyt ota liian suurta palaa haukattavaksesi, sanoi Krisse vielä. -Tunnen Sofian paremmin, kuin sä ja se ei ole ihan yhtä ystävällinen, kuin miltä se vaikuttaa aina lukupiirissä. Se syö tuollaisia pieniä herttaisia toimittajaopiskelijoita aamupalaksi tuorepuuronsa mausteena.
Kommentit
Lähetä kommentti