Eveliina seisoi Omenakuja kahdentoista pihalla ja katseli ihastuneena ympärilleen. Vanhaan taloon oli rakennettu lisäsiipi, jolla saataisiin kaksi makuuhuonetta lisää entisten kahden lisäksi.
Nyt pihaa peitti ohut lumikerros, mutta Eveliina muisti kesäiseltä katsomiskerralta, että nurmikonreunukset olivat täynnä kukkapenkkejä. Pensaita oli siellä täällä, pieni kasvimaakin löytyi talon sivustalta ja kolme vanhaa ryhmyistä omenapuuta hallitsivat takapihan maisemaa. Siistimistä piha kaipaisi ja enemmän helppohoitoisuutta, hän mietti. Ehkä hän poistaisi osan kukkapenkeistä, mutta ne päätökset jäisivät sitten kevääseen.
Eveliina siirtyi sisätiloihin. Viime käynnin jälkeen entinen takkahuone oli yhdistetty olohuoneeseen kymmenruutuisilla pariovilla ja vanha punainen muurattu tulisija oli vaihdettu näyttäväksi, kolmelta suunnalta näkyväksi takaksi. Takkahuoneesta oli tarkoitus tehdä yhdistetty kirjasto ja työhuone. Kristianin suuri pöytä mahtuisi ikkunaerkkeriin mainiosti ja yhden kokonaisen seinän saisi täyteen kirjoja. Eveliina oli haltioissaan. Vielä pari nojatuolia, pieni pyöreä pöytä, jalkalamppu ja kauniita tekstiilejä, niin tunnelma olisi valmis.
Hän otti kännykällään kuvan tulevasta kirjastohuoneesta ja lähetti sen Kristianille.
Täällä alkaa näyttää jo aika kivalta. Tuu töiden jälkeen katsomaan. Olen täällä vielä pari tuntia suunnittelemassa tapetteja ja maaleja. Pusuin, Eve
Tunnin päästä ovikello soi. Eveliina mietti ovelle kävellessään, miksi ihmeessä Kristian ei tullut sisään omilla avaimillaan. No, ehkä se oli jättänyt ne vahingossa kotiin. Eveliina meni avaamaan oven hymy huulillaan ja jähmettyi kynnykselle. Julianna. Ja kaksoset. Mitä hemmettiä ne täällä tekivät?
-Heippatirallaa, sanoi Julianna hymyillen ja heilutteli sormiaan tervehdykseksi. -Teillä ei yllätyksekseni ollutkaan ketään kotona, eikä kaksosilla ollut kummallakaan avaimia mukanaan, joten toin lapset sulle tänne. Töihin en voi heitä Kristianille viedä ja mulla on kuudelta palaveri, joten..., hän kohautti hartioitaan.
-Mistä sä tiesit, että mä olen täällä? Eveliinalta pääsi, ennen kuin hän sai vaiennettua itsensä.
-Voi kultaseni, Julianna visersi. -Kristian kertoo minulle kaiken. Ja koskeehan tämä muutto nyt minuakin, kun lapset rahdataan tänne joka toinen viikko, hän muistutti Eveliinaa etusormeaan heristellen. -Tosin..., hän jatkoi hitaasti. -Ollaan Kristianin kanssa puhuttu, ettei laiteta ihan vielä entistä yhteistä taloa yleiseen myyntiin. Saatan haluta ostaa sen itse, kun vain saan rahoituksen järjestymään.
Julianna vilkaisi pikaisesti ympärilleen, etteivät Julius ja Janna olleet aivan välittömässä läheisyydessä.
-Lapsille en ole puhunut siitä vielä mitään. En halua nostattaa turhia toiveita heissä, jos asiat eivät sujukaan hyvin. Janna on etenkin ollut niin surkeana tämän teidän muuttonne vuoksi. Julianna huokaisi ja pyöräytti silmiään. -Ehdotin kyllä myös Kristianille sitä vaihtoehtoa, että hän muuttaisi lasten kanssa nykyiseen taloon hoitoviikoiksi ja sinä saisit nauttia täällä sen aikaa ihanasta hiljaisuudesta ja rauhasta. Olla ihan yksinäsi. Tavata kavereita ja sen sellaista. Olen ollut ymmärtävinäni, ettet tule kauhean hyvin toimeen kaksosten kanssa? Julianna kallisti päätään ja katsoi Eveliinaa odottavasti.
-Mikä vika tässä talossa on, etteivät lapset voisi tänne tulla isänsä viikoilla? Eveliina kysyi tuohtuneena. -Huoneitakin tehtiin lisää, että kaikki mahtuisivat hyvin.
-No onhan se nyt lapsilta aika paljon vaadittu, että muuttaisivat näin kauas kaikista ystävistään, Julianna puuskahti. -Millä he kolmenkymmenen kilometrin välimatkan jyystävät? Pyörillä vai? Ja totta puhuen, Julianna hiljensi hieman ääntään -Tämä miljöö ei varsinaisesti vastaa sitä, mitä minä odotan hyvältä ja turvalliselta ympäristöltä kasvaa. Naapureita on miljoona ja kaikkien seinät ovat melkein toisissaan kiinni. Juorut leviävät ja lapsetkin joutuvat helposti toisten hampaisiin irvittäviksi. Tajuat kai, että Kristian on hiukan eri yhteiskuntaluokkaa kuin tämän alueen muut ihmiset? Kateus kalvaa niin helposti, enkä halua kaksosten joutuvan sellaiseen pyöritykseen.
-Kuule Julianna, Eveliina sanoi puolustellen. -Tämä on ihan normaali asuinalue. Ehkäpä vielä tavallista rauhallisempi ja uneliaampi. Kristian tykkäsi tästä tosi paljon, kuten minäkin ja toivon sydämestäni, että teidän lapsennekin oppivat tykkäämään. Jossain vaiheessa elämää kannattaa ehkä lapsillekin näyttää se, ettei kaikki mene aina heidän toiveidensa mukaan, vaan toisinaan pitää ottaa muutkin ihmiset huomioon. Mitä taas kavereihin tulee, täällä on loistavat bussiyhteydet. Ja uskon, että näin monista naapureista löytyy Juliuksen ja Jannankin ikäisiä nuoria ja he saavat entisten ystäviensä lisäksi uusia tuttavuuksia. Enemmän tavallisemmista piireistä, kuten sinä asian ilmaisisit, Eveliina päätti ja katsoi Juliannaa haastavasti.
-Auts, Julianna naurahti. -Pikkuinen pistelee. No, minä näen Kristianin tänään ja me jutellaan tästä asiasta kyllä vielä hänen kanssaan. Haluan, että hänellä on selkeä visio siitä, miten homma tullaan hoitamaan. En siedä puolivalmiita juttuja.
-Missä te Kristianin kanssa olette näkemässä? Eveliina kysyi, sillä hän ei ollut kuullut mitään moisista suunnitelmista. Miehenhän piti tulla käymään talolla ja lähteä sen jälkeen kotiin. Viettämään pitkästä aikaa hänen ja lasten kanssa koti-iltaa.
-Käydään minun kokoukseni jälkeen lasillisella, Julianna vastasi tarkastellen huolellisesti maalattuja kynsiään. Sitten hän nosti päätään ja katsoi Eveliinaan ilkikurisesti. -Älä huoli muruseni. En pidättele toki miestäsi pitkään. Tottahan tiedän, kuinka vähän hänellä on vapaa-aikaa ja teillä on kuulemma ihan perhekivaa tiedossa. Varsinaista uusperheen laatuaikaa, eikö? Julianna naurahti käheästi.
Eveliina henkäisi vihaisena. Hän ei voinut uskoa, että Kristian oli mennyt sopimaan tuollaista, kun oli jo kaksi viikkoa aiemmin puhuttu ihan muusta. Eveliina oli käynyt hankkimassa jopa ainekset tortilloihin ja ostanut kaksi isoa pussillista irtokarkkeja, että he voisivat pitää kivan leffaillan Netflixin parissa.
-Jaa-a, sanoi Eveliina sitten. -Täytyypä kysyä Kristianilta itseltään. Mä puolestani en pidä siitä, että jo tehtyjä suunnitelmia aletaan viime sekunneilla muuttaa. Kertomatta siitä edes kaikille osapuolille. Luulen, että lapsetkin kaipaavat isäänsä ja haluavat hänen seuraansa, kun sitä niin harvoin on tarjolla. Te varmaan voisitte siirtää ne lasilliset vaikka ensi viikkoon? Eveliina kysyi Juliannalta. -Johonkin arki-iltaan, jolloin asiatkin varmaan selkiäisivät nopeammin, kun työpäivä ja aikainen herääminen kolkuttelevat oven takana.
-Mutta kun ei ole viime hetken suunnitelma, Julianna vastasi kyllästyneen oloisena. -Tämä lasillinen on varattu jo kuukausi sitten, joten sinun suunnitelmasi ne koittivat tulla meidän aikeittemme tielle. Sinä varmaan pärjäät ilman isäkarhua yhden illan. Lupaan lähettää hänet kotiin yhdeksäksi, niin ehditte vielä napostella popparit lämpiminä.
-Ei tarvitse lähettää, Eveliina sihautti hampaittensa välistä. -Olkaa kuulkaa ihan niin pitkään, kuin juttua riittää. Kyllä me leffailta osataan kolmistaankin viettää.
Eveliinaa harmitti ja itku puristi väkisinkin kurkkua, mutta hän risti kätensä rinnalleen ja koitti näyttää siltä, ettei välittäisi koko asiasta. Miksi hän, joka asui Kristianin kanssa, tunsi aina olevansa kaikessa kakkonen? Jopa entisen vaimon kanssa tehdyt suunnitelmat menivät hänen kanssaan vietetyn ajan edelle. Heidän olisi ihan pakko puhua Kristianin kanssa siitä, missä mennään. Eveliina ei halunnut sitoutua ihmiseen, joka ei ollut jutussa mukana tositarkoituksella.
Julianna avasi kaksi ylintä nappia puolipitkästä mustasta villakangastakistaan ja kopsutteli piikkikorkoisilla polvisaappaillaan olohuoneeseen. Hän seisoi keskellä tilaa, kääntyillen paikallaan ja katseli arvostelevasti ympärilleen.
-Jos olet ajatellut palkata sisustussuunnittelijaa, niin minulla on hyviä ehdotuksia, hän sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. -Näin pieni talo ei edes vaadi paljoa aikaa, vaan sisustustiimi saa tämän valmiiksi pienessä hujauksessa. Toisin oli meidän talomme kanssa, hän huokaisi äänekkäästi ja katsoi Eveliinaan. -Kristian sanoi makuni olevan niin erehtymätön, että hän luotti minun vastuulleni kaikki valinnat. Yöhommiksihan se meni, kun lapset olivat silloin niin pieniä ja vaativat päivisin enemmän huomiota. Perustin myös mallitoimistoani samaan aikaan, joten kiirettä riitti. Näin jälkeenpäin sitä aina miettii, kuinka sitä ehtikään sen kaiken? Ja vielä vähän enemmänkin, hän pudisteli päätään.
-Ajattelin suoriutua kyllä sisustusjutuista ihan itsekseni, Eveliina vastasi. -Valitsen maalit, tapetit ja lattiamateriaalit ja remonttiporukka saa asentaa ne paikoilleen. Toki tarpeen tullen osaan itsekin maalata ja tapetoida, hän jatkoi kohauttaen olkapäitään vaatimattomasti.
-Ehkä ammattilaisen näkemys olisi kuitenkin tarpeen, Julianna sanoi hymyillen yliystävällisesti. -Kun otetaan huomioon, että Kristian kutsuu toisinaan liikekumppaneita illalliselle. Silloin eivät räsymatot ja pitsiverhot tule oikein kysymykseen. Pitää olla maailmanluokan tyyliä katsos, hän iski silmää.
-Mä teen kodin meille, en bisneskavereille, Eveliina kivahti. -Mun kodistani ei tule mitään museota, jossa mihinkään ei voi koskea, ettei vaan mikään liikahda paikoiltaan, mene sekaisin tai tule likaiseksi. Kodin pitää näyttää kodilta ja tuntua kodilta. Siellä pitää jokaisella olla hyvä ja rento olla ja...
-Selvä juttu, neitiseni, keskeytti Julianna. -Vedä henkeä, ei tarvitse kiivastua. Sinä teet itse, ymmärrän. Luulin tosin, että minä itse-vaihe kuuluu sinne kolmen vuoden paikkeille, mutta saattaahan sitä esiintyä myöhemminkin, hän naurahti kuivasti. -No, minä tästä nyt lähden, niin ehdin ajaa vielä täältä jumalan selän takaa kaupungin keskustaan.
Julianna napitti takkinsa kiinni, otti eteisen nurkasta Hermèsin laukkunsa ja kääntyi makuuhuoneisiin päin.
-Heippa muruset, iskä tuo teidät sitten viikon päästä kotiin. Onnea Jannalle matikankokeisiin ja Juliukselle englantiin. Muistakaa lukea viikonloppuna! Ja sinä, hän kääntyi Eveliinaan päin -Muista, että Jannan viulutunti on ensi viikolla siirretty tiistailta torstaille. Muistatko? Torstaille? Sama paikka, sama kellonaika, eri päivä, Julianna katsoi Eveliinaa tiukasti. -Laitanko sinulle vielä kännykkämuistutuksen asiasta vai meneekö tällä sanomisella? hän tivasi.
-Luulen kyllä muistavani, huokasi Eveliina ja mietti työtään, jossa hän muisti kymmenen ihmisen puolesta asioita joka ikinen päivä. Ehkä hän nyt muistaisi yhden hemmotellun mukulan korvanrääkkäystunninkin.
-Hyvä. Nähdään..., Julianna mietti hetken –No, jossain vaiheessa ainakin. Ja jos tarvitset apua tämän kanssa, hän heilautti kättään kaaressa taloon päin, olen aina käytettävissä. Hei sitten.
-Heippa, Eveliina vastasi ja löi oven perässään kiinni.
Hän suuntasi uusiin makuuhuoneisiin, joihin kaksoset olivat kadonneet ja löysi nämä istumasta vierekkäin toisen huoneen lattialta, seinään nojaten.
-Aika minimaalisesti neliöitä, huomautti Julius lattianrajasta. -Äidin luona pelkästään mun vaatekomero on tämän kokoinen. Ja saadaanko me tänne uudet huonekalut, koska ainakaan mun kirjoituspöytä ei tule mahtumaan tähän luukkuun mitenkään päin? hän kysyi Eveliinalta.
-Jos Julius saa uuden pöydän, niin mä haluan uuden sängyn, Janna vaati. -Ainakin satakuuskytsenttisen tällä kertaa. Voin sitten pyytää kavereita yökylään ja pystytään nukkumaan samassa sängyssä. Ei tänne muuten mahdukaan.
-Kavereita muka! Julius huudahti irvistäen väliin. -Kundeja sä tänne toisit. Oot maannut jo jokaisen lähiseudun pojan kanssa. Kahden mun kaverinkin. Täällä on uutta riistaa ja se sua kiinnostaa. Jouset on edellisessä sängyssä jo loppuun hinkattu, niin kai sitä jo uuden patjan tarviikin, hän letkautti Jannaan katsoen.
-Turpa kiinni idiootti! huusi Janna ja pamautti veljeään nyrkillä olkapäähän. Tämä nosti kädet eteensä puolustautuakseen
-Älä nyt jumaliste iholle käy hullu! Julius nauroi siskolleen. -Se koira älähtää...
Janna potkaisi vielä Juliusta nilkkaan.
-Mä mitään oo maannut kenenkään kanssa, älä nyt tyhmiä puhu ääliö. Eveliinakin pian miettii musta vaikka mitä, hän jatkoi vilkaisten ovelle päin, jossa Eveliina seisoi.
-Mitäs jos ainaisen kinastelun sijaan alkaisitte miettiä, minkälaiset seinät haluatte omiin huoneisiinne, Eveliina ehdotti. -Niistä huonekaluhankinnoista saatte sitten keskustella isänne kanssa, minä en aio ottaa niihin minkäänlaista kantaa.
-Siis ihan totta! Saadaanko me päättää meidän huoneen tapetit? Ja värit? Janna kysyi innostuneena ja ryntäsi lattialta ylös.
Eveliina nyökkäsi hymyillen.
-Ihan mitä vaan halutaan? Vaikka se olisi pikimustaa? Janna varmisti Eveliinaan katsoen.
Tämä nyökkäsi uudelleen.
-Kuulitko Julius, siis ihan mahtavaa! Janna huusi silmät loistaen. -Me ei olla koskaan ennen saatu päättää meidän huoneissa yhtään mitään. Mä ainakin haluan maisematapetin. Sellaisen missä on New York. Sinne mä haluan muuttaa jonain päivänä, Janna intoili ja hyppi tasajalkaa. -Tai jos en nyt muuttaa, niin ainakin mennä käymään. Viikoksi tai pariksi, hän tarkensi. -Ja toiset seinät vedetään sitten jollain yksivärisellä, niin ei mene tunnelma liian masentavaksi, hän jatkoi. -Mitä sä aiot sun huoneeseen? Janna kysyi Juliukselta.
Julius katseli varpaitaan ja sanoi, ettei ole vielä varma.
-Katsotaan nyt, onko mulla aikaa edes sellaiseen, hän murahti. -Äiti on aina tehnyt ennen kaiken ja se on ollut ihan hyvä.
Puhuessaan Julius silti hymyili hieman, eikä se jäänyt tarkkasilmäiseltä Eveliinalta näkemättä. Olikin aika saada jo hiukan iloa tuonkin nuoren elämään, hän mietti helpottuneena.
Kommentit
Lähetä kommentti