Näin meidän kesken - luku 8

 

Eveliina löi nyrkkinsä seinään Juliuksen viereen.

-Helvetin kakara, älä ala mulle! hän kirkui. -Niin kauan, kuin sä meidän leipää syöt, niin tottelet mitä sanon! Jos kerrankin vielä kuulen sun uhittelevan mun käskyjä vastaan, istut harrastuskiellossa loppuvuoden, voit olla siitä satavarma! Ihan sama mitä sun äitisi siitä sanoo. Sen talo, sen käskyt, mun talo, mun käskyt.

-Joo, mutta kun ei ole edes sun talo, Julius virnisti, vaan isän. Jos et satu muistamaan kenen rahoilla siinä kukkoilet, kannattaisi varmaan käydä katsomassa nimi postilaatikosta uudemman kerran. Sun nimi on kyllä siellä - meidän nimen alla. Ja sinne säkin kuulut. Meidän alapuolelle.

Janna löntysteli omasta huoneestaan kuulokkeet korvilla ja pysähtyi yllättyneenä kaksikon viereen ylätasanteelle. -Mitäs täällä tapahtuu? hän uteli ottaen luurit korviltaan. -Järkkäätkö taas jotain draamaa? hän osoitti seuraavat sanat veljelleen.

-Kerron tässä vaan neiti sihteerille, mikä on tämän talon marssijärjestys, Julius sanoi kireästi hymyillen. -Jos rikkoo toisten avioliiton ja siinä samalla onnellisen perheen, pitää olla valmis kantamaan vastuunsa sitä seuraavista tapahtumista.

-Onnellisten perheiden vanhemmat eivät useinkaan päädy eroamaan, huokaisi Eveliina väsyneellä äänellä. -Teidän äidin ja isän välirikko oli hyvässä vauhdissa jo silloin, kun mä astuin kuvaan mukaan, joten turha sun on tätä pelkästään mun syyksi laittaa.

-Töihin isälle olit kuitenkin onnistunut itsesi kampeamaan jo kauan ennen eroa, huomautti Julius pisteliäästi väliin. -Muistan isän kehuneen moneen kertaan uutta osaavaa, tunnollista ja työlleen antautuvaa sihteerikköään. Olisihan se silloin jo pitänyt arvata. Ja hitto mikä klisee tuo toimitusjohtaja ja sihteerikkö! hän sylkäisi sanat vihaisesti suustaan. -Varmaan antauduit työlle montakin kertaa ja moneltakin eri suunnalta. Kyllä sulla oli osasi jo silloin meidän porukoiden tulevaan välirikkoon, sanot mitä sanot. Isällä ainakin meni sun taloon saapumisesi jälkeen monta kertaa toimistolla ylitöiksi.

-Aikuisten väliset asiat eivät kuulu sinulle Julius, sanoi Eveliina, koittaen pitää äänensä vakaana ja rauhallisena, vaikka mieli teki kiljua täysillä. Että tuo mukula kehtasi! Se oli vihannut häntä alusta saakka, eikä lasten biologinen äiti tehnyt tilannetta yhtään helpommaksi. Heidän suhteensa oli oikea kunnon kolmiodraama, jossa jokainen perhejuhla ja loma suunniteltiin melkein lakimiesten välityksellä.

Eveliina henkäisi syvään ja keräsi äänensä täyteen äitipuolen auktoriteettia.

-Muistaakseni isänne muistutti liikematkalleen lähtiessään, että tällä kertaa sunkin on syytä muistaa mun olevan johdossa täällä. Minä siis Julius. Minä olen johdossa. Et sinä. Minä määrään, sinä kuuntelet. Ja mitä tulee tuohon jatkuvaan loukkaamiseen, Eveliina katsoi tiukasti Juliusta silmiin -En aio hyväksyä sitä enää yhtään. Sulla ei ole mitään oikeutta ilkeillä mulle asioista, joista et edes tiedä mitään. Sulla ja siskollasi on kaikesta tapahtuneesta vain äitinne yksipuoleinen näkemys, jonka oikeellisuudesta voidaan olla montaa mieltä. Isänne on onneksi sen verran aikuinen, että pitää omat asiat omana tietonaan, eikä kylvä lisää eripuraa käsittelemällä ero-ongelmiaan vihapäissään kahden teini-ikäisen kanssa. 

-Asun vaikka mieluummin veneen alla seuraavan viikon, kun kuuntelen ämmä enää pätkääkään sun lätinöitäs, pamautti Julius takaisin. -Toivon niin, että isä löytäis taas jonkun uuden jakorasian itselleen ja antaisi sulle lähtöpassit. Susta on tullut koko ajan vain nokkavampi, mitä pidempään sä meidän perheessä olet. Muista, että sä olet täällä vain käymässä, me jäädään tänne silloinkin, kun sun kotterosi perävalot näkyvät ylätiellä. Oot vaan yksi isän monista iltojen iloista. Kohta entinen sellainen.

-Nyt naama umpeen Julle, Janna sanoi hiljaa. -Älä viitsi provosoida joka kerta Eveliinaa. Tiedät itsekin, mitä isä sanoi lähtiessään niin koitetaan nyt elää niillä säännöillä vielä huomiseen. Tänne on ällöä tulla, kun te kaksi olette koko ajan toistenne niskassa kuin vihaiset leijonat. En viitsi kutsua edes Emmaa yökylään, kun saan kuitenkin hävetä teidän takianne. Nyt mä lähden käymään Katariinalla, koittakaa te sillä aikaa olla tappamatta toisianne, Janna sanoi ja jatkoi vielä. -Ei tarvi huolehtia mun puolesta. Syön jotain iltapalaa siellä. Tuun takaisin puoleen yöhön mennessä. Bye!

Julius vilkaisi vielä vihaisesti Eveliinaa, työnsi kädet farkkujensa taskuihin ja käveli omaan huoneeseensa pamauttaen oven täysillä perässään kiinni. Eveliina tuijotti hetken suljettua ovea ja kuunteli raivoamisen jälkeistä äkillistä hiljaisuutta. Itku kuristi kurkkua ja kyyneleet pyrkivät esiin silmäkulmista, mutta hän ei tuon rikkaan mukulan takia alkaisi itkemään. Siitähän vasta riemu repeäisi. Toisinaan Eveliinan teki niin mieli antaa periksi ja lähteä. Hän ei jaksaisi enää kauaa. Mikään rakkaus ei ollut sen arvoista, että ihmisarvo poljettiin joka viikko lattiaräsyn tasolle. Kodin piti olla turvapaikka maailmalta, ei paikka, missä sai väistellä koko ajan henkisiä iskuja, joita tuo kuusitoistavuotias finninaama hänelle niin suosiolla jakeli. Janna oli perinyt sentään isänsä sovittelevamman luonteen, mutta Julius oli imenyt vittumaisen äitinsä kaikki geenit jo rintamaidossa. Jos nyt rouva mallitoimiston johtaja ikinä oli edes imettänyt, etteivät vain kalliit tekotissit päässeet venähtämään. Eveliina laskeutui valkoisia, lasikaiteen reunustamia portaita alakertaan ja meni keittiöön. Kai hänen pitäisi alkaa järjestellä paikkoja siihen kuntoon, että siivoojalla olisi seuraavana päivänä esteetön kulkureitti.

 

Eveliina ja Kristian olivat olleet yhdessä puolitoista vuotta. Saman katon alla he olivat kuitenkin asuneet vasta viimeiset seitsemän kuukautta. Eveliina ei ollut itsenäisen, muiden aikatauluista riippumattoman elämänsä jälkeen vieläkään tottunut uusiin rooleihinsa, seuralaisena edustustilaisuuksissa ja kuusitoistavuotiaiden kaksosten äitipuolena.  Hänelle oli myös uutta se, ettei joka euron sijoittamista täytynyt punnita miettien sitä, koska seuraava palkkapäivä sattuisi kohdalle. Ja silti rahaa jäi ylimääräistä käytettäväksi uusiin autoihin ja kalliisiin ykkösluokan lomamatkoihin.

Outoa hänestä oli myös tämä siivousjuttu. Eveliina oli tottunut siivoamaan itse oman (kolmesataa neliötä pienemmän) kämppänsä ja hänen mielestään siivooja oli ehdottomasti hifistelyä. Kristian oli eri mieltä ja halusi välttämättä pitää viikkosiivouksen, johon oli jo monien vuosien aikana tottunut. Niin heillä siis piti olla perjantaisin kämppä tyhjänä kello 12-15 välisen ajan. Pakko Eveliinankin oli myöntää, että olihan se ihanaa tulla töiden jälkeen puhtaaseen ja raikkaalta tuoksuvaan kotiin, mutta silti se tuntui jotenkin nololta. Ihan kuin hän olisi ollut niin avuton, ettei osannut siivota omia sotkujaan tai liian hieno tekemään sitä. Kun hän oli kertonut siivoojasta kavereilleen, he olivat nauraneet pitkään ja makeasti. Jokainen Eveliinan kaveripiirissä eli toimeentulolla, joka salli muutamia erikoistilaisuuksia vuoteen, esimerkiksi kesälomareissun, mutta muuten rahan kanssa sai olla tarkkana. 

Kännykkä alkoi soida hiljaisuudessa äkkiä niin kovaäänisesti, että Eveliina hätkähti ja melkein pudotti käteen ottamansa kukkamaljakon. Hän vilkaisi näyttöä: Kristian.

-Heippa rakas, Eveliina henkäisi puhelimeen.

-Moimoi murunen, kuului Kristianin iloinen ääni toisesta päästä. -Päästiin just tänne hotellille. Lento oli vähän myöhässä. Miten teillä menee siellä?

Loistavasti, Eveliina ajatteli. Poikasi on sieltä ja syvältä, tyttäresi polttaa salaa ja harrastaa seksiä jokaisen vastaantulijan kanssa, ex-vaimosi laittoi taas viestiä siitä, kuinka olin unohtanut Jannan viulutunnin ja mä taidan hypätä kohta sillalta alas, kun en jaksa enää tätä rikkaiden ja sivistyneiden elämää. Ääneen hän kuitenkin sanoi -Ihan hyvin meillä menee. Janna lähti just kaverilleen ja Julius tekee läksyjä huoneessaan. Mä tässä järkkäilen vähän paikkoja ja lähden sitten käymään iltalenkillä.

-Järkkäilystä puheen ollen, totesi Kristian. -Meidän siivousfirma vaihtuu huomenna ja sun pitäisi olla kotona yhden maissa antamassa avaimet ja näyttämässä niille naisille paikkoja. Kerrot vaan niille, mitä kaikkea me halutaan, että meillä siivotaan ja annat vielä mun toimiston työpöydän laatikosta listan harvemmin tehtävistä hommista. Siinä on ikkunanpesua sun muuta sellaista. Kyllä sä tiedät.

-Enkä! Eveliina kiljahti. -Enkä tiedä! En mä halua neuvoa kenellekään mitään siivousjuttuja. Pitävät muutenkin mua luuserina, kun en itse osaa muka edes imuroida. Kyllä mä tiedän. Ajattelevat, että rikas muijaparka on niin kiireinen manikyyreissä ja pimpsanvahauksissa juostessaan, ettei ehdi itse edes pölyjä tasoiltaan pyyhkiä. Avaimet mä voin antaa, mutta etkö sä voisi hoitaa sitä muuta hommaa puhelimitse? Tai ehtisi itse paikalle siiheksi? Pliis, Eveliina kitisi.

Kristian nauroi toisessa päässä.

-Vai pimpsanvahaus. Kuulostaa hyvältä. Sitten hänen äänensä vakavoitui – Ihan totta rakas, en kyllä ehdi vaikka mitä temppuja tekisin, kun lento lähtee vasta kahdelta. Ja puhelimessa en ala ketään ohjeistamaan edes siksi, että silloin jää aina jotain mainitsematta.

Eveliina oli hiljaa. Kristian huokaisi.

–Hei, sä osaat kyllä. Luota itseesi. Korota itsesi mielessäsi toisten esimieheksi, joka on perehdyttämässä muita talon tavoille. Ja me nähdään sitten huomenna illalla siellä hyväntekeväisyystapahtumassa. Ehdin tulla vasta sinne, pikaisen suihkun kautta toivottavasti. Onhan siellä sulle joitain tuttuja ennestään, niin ei tarvitse ihan yksinään istuskella.

-Joo, sun entinen muijasi! parkaisi Eveliina. -Tutuksi sitä nyt ei voi sanoa, mutta voin vannoa joo, ettei tarvitse yksinään istuskella. Se hyökkää mun kimppuuni saman tien, kun sä et ole mukana ja heittelee piikkejään suloisen hymynsä takaa. Sillä on taustatukena joukko samanlaisia hyeenoita kuin se on itse ja mä istun siellä kuin joku Tuhkimo.

Puhelun loputtua Eveliina mietti mieli mustana, miksi hänen ikinä olikaan pitänyt ihastua parikymmentä vuotta vanhempaan pomoonsa. Joka ei ollut juuri koskaan kotona, jos Eveliinalta kysyttiin. Kristian oli monikansallisen yrityksen markkinointijohtaja, jonka työ vei välillä ympäri maailmaa uusien sopimusten perässä. Kotimaassa ollessaan miehen työpäivät olivat venyviä kuin purukumi ja vapaat viikonloput täyttyivät usein golfista tai tenniksestä kollegoiden kanssa. Toisinaan Eveliinankin piti osallistua illanistujaisiin, grillijuhliin ja cocktailtilaisuuksiin, joissa hän ei tuntenut yhtään ketään. Hän kulutti näissä tilaisuuksissa aikansa istuen pihapöydässä näykkimässä grillikanaansa tai seisoskellen drinkki kädessään juttelupiireissä, joissa puhutuista asioista hän ei ymmärtänyt mitään. Eikä halunnutkaan ymmärtää. Nämä ihmiset olivat hänen arvomaailmastaan yhtä kaukana, kuin itä lännestä, mutta silti hänen piti miehensä vuoksi myydä sielunsa ja koittaa epätoivoisesti näyttää siltä, kuin kuuluisi tähän tyhjäpäiseen porukkaan.

Tosiasiassa Eveliina halveksi moisia dollaripellejä sydämensä pohjasta. Kyseisen genren miehet olivat lähes poikkeuksetta liian monien pihvi-illallisten jäljiltä syöttöporsaan kokoa, kun taas heidän kuikelot puolisonsa söivät cocktailpaloistakin vain tikut. Suurimmalla osalla ukoista oli puolikalju, päällään huonosti istuva puku ja maailman tyhmimmät jutut. Naiset taas olivat miestensä rinnalla seisovia, nyökytteleviä, isotissisiä barbievaimoja, jotka jauhoivat valkoiset hampaat loistaen pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä. Oikeat Stepfordin vaimot, Eveliina mietti aikanaan näkemäänsä elokuvaa. Hän ihmetteli aina yhtä hartaasti, miten ihminen saattoi jaksaa keskustella minuuttiakaan manikyyreistä, tekotisseistä, parhaista hieronnoista tai pitopalveluiden kilpailuttamisesta.

Nämä naiset arvostelivat surutta kaikkien niiden ystäviensä elämää, jotka eivät olleet paikalla ja korottivat itseään yli muiden. Se, jonka arki oli kiireisin, voitti kisan. Lienee sanomattakin selvää, että Kristianin entinen vaimo oli ollut siinä kilpailussa aina palkintosijoilla. Ja mikä oli Eveliinasta ehkä kaikkein huvittavinta. Jos jokaisen missin toive oli perinteisesti maailmanrauha, yhtä varmasti jokainen näistä edustusvaimoista oli jonkinlainen muotisuunnittelija. Silti, vaikka aivan todistettavasti pari heistä oli syntynyt ilman minkäänlaista värisilmää ja omatkin asut oli kopioitu suoraan uusimpien muotilehtien palstoilta. Nämä pikkurouvat kulkivat siis viikot kangasmallikansiot kainaloissaan ja piirtelivät tikku-ukoille mekkoja ja söpöjä lappuhaalareita. Sen jälkeen, kun oikeat suunnittelijat ja ompelijat olivat designanneet nämä raakaversiot kunnon tuotteiksi saakka, raahattiin muovinaamojen lapset kuvauksiin, sillä tottakai uusin mallisto esiteltiin omien mukuloitten päällä. Kuinkas muuten. Eveliina mietti aina ilkeästi, että lapset olivat ainakin kiitollinen kohderyhmä vaatteille. He kun eivät välittäneet pätkän vertaa siitä, minkälaisessa riemunkirjavassa koltussa pyörivät naperokerhoissaan. 

Eveliina, joka hankki omat vaatteensa enimmäkseen halvemmista nettikaupoista ja kävi edelleen tavallisessa palkkatyössä, erottui porukasta kuin rikka rokasta - joka tavalla. Hän mietti, että vaikka hän eläisi satavuotiaaksi, ei hänestä saisi samanlaista sapelihammastiikeriä tekemälläkään, kuin nuo toiset naiset olivat. Nuo ystävällisyyttä teeskentelevät seurapiirihait, jotka hymyilivät posliinikuoret välkkyen edessäpäin ja potkaisivat Louboutininsa kärjellä selkään heti tilaisuuden tullen.

Kristianin edellinen vaimo oli ollut kyseisissä piireissä, kuin kala vedessä ja ilman muuta osallistunut jos jonkinlaisiin järjestelytoimikuntiin. Eveliinalle olikin tehty heti epäsuorasti ja ylen epäystävällisesti muiden naisten toimesta selväksi se, kuinka suuriin korkokenkiin hän oli astumassa Juliannan tilalle. Muovivaimot eivät hyväksyneet Hellströmien eroa ja olivat kaikessa ex-rouvan puolella. Mallitoimiston johtaja oli kannattava tuttavuus ja kaikki halusivat pitää Juliannaan hyvät välit yllä. Kunpa ne harpyijat olisivat tienneet, kenen syytä koko ero olikaan alun perin, he olisivat olleet hiljaa.    

Ja ihan kuin ei kaikki mitätöinti olisi riittänyt jo siltä taholta, piti saman laulun jatkua vielä kotonakin. Kun Eveliina oli muuttanut Kristianin kanssa yhteen Hellströmien entiseen taloon (josta Julianna oli ostettu ulos varsin suolaisella hinnalla), he olivat Kristianin kanssa vielä erikseen sopineet, että Juliuksen ja Jannan asioiden hoito kuuluisi pelkästään miehelle. Kuinka ollakaan, elämä harvoin menee täysin suunnitelmien mukaan, joten Kristian ei tietenkään ollut saanut soviteltua kaikkia työreissujaan lapsettomille viikoille. Niinpä he olivat pikkuhiljaa ajautuneet tähän tilanteeseen, jossa Eveliina eli äitipuolena helvetin esikartanossa, koittaen ottaa paikkansa piikikkäiden kaksosten äitipuolena ja selviytyä jotenkin elossa ne päivät, jotka Kristian oli muilla mailla. Kauan hän oli jo jaksanut yrittää, mutta viime aikoina hän oli alkanut miettiä rakkautensa syvyyttä ja kaiken kestävyyttä. Oliko yksi mies todellakin kaiken sen vaivan ja pahan mielen arvoinen? 

Eveliinan mielestä miehen koko elämä oli aluksi vaikuttanut niin hohdokkaalta ja jotenkin… Mystiseltä. Kristian oli hyvännäköinen, hurmaavasti käyttäytyvä mies, joka vei jalat alta joka naiselta. Eveliina oli ollut salaa ylpeä siitä, että tuo upeus oli ihastunut kaikista naisista juuri häneen. Eräällä työpaikan koulutusviikonlopulla Eveliina oli lopulta antanut tunteilleen periksi. Koko työporukka oli yöpynyt kylpylähotellissa ja Eveliinan huone oli loppujen lopuksi jäänyt käyttämättä, hänen päädyttyään viettämään yönsä Kristianin sviitissä. Tuon viikonlopun jälkeen heidän kemiansa työpaikalla oli muuttunut ratkaisevasti. Johtaja ja assistentti. Sihteeri ja johtaja. Iltaisia ylitöitä. Pikaisia suudelmia kopiointihuoneessa. Kähmimistä Kristianin toimistohuoneessa. Pari tuntia hotellihuoneessa keskellä kirkasta päivää. Rakastavaiset. Salassa. Juliuksen sanoin, varsinainen klisee.

Eveliina tiesi jo tuolloin, että Hellströmien avioliitossa oli pahoja ongelmia, mutta silti hänestä tuntui pahalta olla toinen nainen. Hän koitti hakea puolustusta siitä, että Julianna oli pettänyt avioliitossaan ensin, mutta ei saanut mielelleen siitä tarpeeksi oikeutusta työntää kiilaa perheellisten ihmisten väliin. Kristian vakuutti, että Eveliina ei ole tekemässä mitään väärää. He olivat Juliannan kanssa ajautumassa muutenkin aivan eri suuntiin ja liitto oli ollut pelkkä kulissi jo pitemmän aikaa.

-Kuvittele, oli Kristian kuiskannut Eveliinan korvaan heidän ensimmäisenä yhteisenä yönään. -Mä en oo puoleentoista vuoteen ollut sängyssä kenenkään kanssa. En jaksa yhden yön juttuja, eikä vaimon kanssa ole ollut mitään enää moniin vuosiin. En sitten tiedä miten se tarpeensa hoitelee, vai onko sillä jääkimpaleella edes sellaisia.

 

Eveliina huokaisi ja alkoi siirrellä vaatekasoja pois eteisen lattialta. Julius ja Janna jättivät kaiken juuri siihen, mihin ne sattuivat tippumaan. Olisi luullut Juliannan kaltaisen hienon rouvan kasvattaneen lapsensakin siisteiksi, hyvin käyttäytyviksi tapauksiksi, mutta ei. Julianna oli itse sitä mieltä, että kaksoset olivat kuin herran enkeleitä ja heidän huono käytöksensä oli vain reagointia perhettä kohdanneeseen erotragediaan. Siitä mainitessaan hän aina katsoi Eveliinaa ylhäisellä katseellaan, joka naulitsi toisen paikoilleen. Kuin käärme saaliinsa.

Eveliinan teki usein mieli vastata, että rouvan olisi kannattanut miettiä eromahdollisuutta sillä hetkellä, kun oli levitellyt jalkojaan firman pikkujoulujen jatkoilla. Vaatesäilytyksen nurkassa henkilöstöosaston vastaavan kanssa.

Kristian oli löytänyt parin makaamasta sikinsokin turkispinossa, etsiessään vaimoaan vierelleen puheen ajaksi. Kristianin eduksi oli sanottava, että hänen pokkansa piti loistavasti, kun maljojen kohotessa Julianna seisoi hänen vieressään hiukset naimisesta sekaisin, huulipuna levinneenä ja posket palokärjen punaisina.

Henkilöstöosaston Jon oli kaiken jälkeen käyttäytynyt toimistolla, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Lukuun ottamatta pientä virnuilua miesten kohdatessa. Kristian oli kertonut myöhemmin Eveliinalle, että toisaalta hänen oli tehnyt tuolloin mieli vetää Jonia turpaan, toisaalta hän oli ajatellut, ettei Juliannan huoraaminen pelkästään Jonin syytä ollut. Sitä paitsi - Jon oli toimitusjohtajan vävy. Kristian ei mitenkään voisi vaarantaa omaa uraansa menemällä sotkemaan johtoportaan sukuvälejä. Ja kirsikkana kakun päällä, Jonin vaimo kuului muovivaimojen parhaimmistoon, ollen heistä vieläpä kaikkein kärkkäin. Frida ei tiennyt vieläkään mitään miehensä syrjähypystä (joka ei varmaankaan ollut ensimmäinen, Eveliina oli siitä saletti) ja Hellströmit halusivat pitää asian ehdottomasti salassa maineensa takia.

Ne mitään perheen mainetta miettineet, Eveliina ajatteli. Juliannasta ei vaan saanut tehdä hutsua muiden silmissä. Sen piti saada astella nokka pystyssä joka kemuihin, huolimatta siitä, mitä se itse oli tehnyt. Sitten sillä oli otsaa vielä syyttää Eveliinaa siitä, että hänen onnellinen perheensä oli hajonnut. Ärsyttävä akka!

-Onneksi tässä on edes jotain hyvääkin odotettavissa, huokaisi Eveliina itsekseen, katsellessaan keittiön ikkunasta kaunista järvenrantaa. Kristian oli viimein suostunut ostamaan heille oman talon. Yhteisen talon. Talon, jossa ei ollut mitään muistoja Juliannan pettämättömästä sisustusmausta. Talon, joka peruskorjattaisiin ja johon Eveliina saisi tehdä muutokset oman mielensä mukaan. Sieltä talosta ei löytyisi kristallia, valkoista, harmaata ja hiekanväristä, vaan kirkkaita värejä vaalealla taustalla. Kauniita isoja kuvioita ja perinteisiä huonekaluja. Siellä heidän yhteinen elämänsä voisi oikein todella viimeinkin alkaa. Ja, mietti Eveliina hykerrellen, kaksosten huoneet pienenevät puolella. Taitaa olla tavaroidenkarsimisoperaatio edessä koko perheellä.