Luvut 65 ja 66 - Suuttumusta ja juoruja

Riina istui tuskastuneena työpöytänsä ääressä ja muisteli edellisiltaista keskustelua Paavon kanssa. Mies oli ollut todella vihainen. Ja ihan oikeutetusti. Kaikkea tapahtunutta enemmän Riinaa hävetti kuitenkin se, että hän oli koittanut uskotella Paavolle tulleensa aamulenkiltä hyvin nukutun yön jälkeen. Kuinka naivina hän oikein miestään piti? Luuliko hän, että Paavo, joka muutenkin nukkui koiranunta ja heräsi kaikkeen, ei olisi havahtunut yön aikana kertaakaan siihen, että Riina puuttui edelleen hänen viereltään?

Juhlapäivä vanhempien luonakin oli lähennellyt katastrofia. Riina oli ollut huonosti nukutun yön ja liian viinamäärän jälkeen niin pahoinvoiva, ettei ollut voinut syödä juuri mitään herkuista, joita oli viikon päivät auttanut äitiään kokkaamaan. 

Raisa oli järjestänyt pihalla yllätysohjelmana lapsille suklaamunajahdin aarrekarttoineen ja vihjeineen. Riina oli ollut kiitollinen raikkaasta ulkoilmasta ja muiden rientäessä nurkalta toiselle herkkuja etsien, hän oli mennyt istumaan pihakeinuun auringonpaisteeseen ja sulkenut hetkeksi silmänsä. Sinne hän oli sitten nukahtanut ja kaiken kruunuksi pudonnut maahan. Lopulta äiti oli tullut istumaan hänen viereensä ja kysynyt, oliko kaikki hyvin.

-Loistavasti, Riina oli vastannut ja hymyillyt leveästi. Ikinä hän ei enää joisi yhtään mitään vettä väkevämpää.

Tuon hetken jälkeen äiti oli kuitenkin katsellut häntä vaivihkaa vähän väliä. Riina oli huomannut sen aina kääntyessään nopeasti. Niinpä hän olikin alkanut kerätä tavaroita kasaan jo aikaisesta iltapäivästä ja sanonut vanhemmilleen, että heidän täytyisi nyt lähteä. Huonon voinnin lisäksi Riinaa painoi tieto tulossa olevasta välienselvittelystä Paavon kanssa. 

Huoleen oli ollut aihettakin. Paavo oli melkein syössyt tulta, kun oli kuullut totuuden Riinan konserttireissusta. Riina oli pitänyt parhaana kertoa samantien kaikki. Piilottelematta yhtään mitään. 

Hän ei ollut koskaan nähnyt miestään niin vihaisena. Hän lähes pelkäsi, että tämä kävisi häneen käsiksi, niin lujaa Paavo oli lyönyt nyrkkinsä keittiön kaapin oveen. 

-Perkele!!! mies oli huutanut. -Tällaista menet sitten tekemään parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Menet jumalauta mitätöimään kaiken, mitä tässä on koitettu hampaat irvessä pitää yllä. Miten me päästään tästä yli? Riina! Kerro! Miten päästään?

-Kyllä me päästään Paavo, Riina yritti rauhoitella. -Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Mennään pariterapiaan ja…

-Mikä pariterapia saa sen tekemättömäksi, että kaksi vierasta miestä on jyystänyt mun vaimoa? Ja nainenkin vielä hommissa mukana! Ei hitto Riina! Mikä terapia saa mut unohtamaan sen? Häh?!    

-Jos se helpottaa sua, niin säkin voit käydä vieraissa. Kerran. Ihan luvan kanssa, Riina ehdotti. 

-Siis MITÄ?! Paavo karjaisi. -Ihan kuin sä olisit käynyt vaan lainaamassa naapurin polkupyörää ja nyt soisit mulle saman. Käsitätkö sä nainen, miltä tuo musta tuntuu? En nyt ole varmaan ollut mikään ihannemies viime aikoina, mutta et ole parasta puoltasi esitellyt sinäkään. Mä olen sanonut, että tämä työttömyys syö aika syvältä ihmistä ja olisin toivonut siihen sulta enemmän tukea. Enemmän keskusteluseuraa. Enemmän aikaa sun kanssasi. Mutta sulla on aina kiire ja… Paavo jysäytti kämmenensä pöydän reunaan -Ja nyt vielä tämä… Voi hemmetti Riina. 

Mies lysähti tuolille ja painoi kasvot käsiinsä. Hartiat alkoivat nytkähdellä. Hetken päästä koko mies vapisi. Riina meni Paavon viereen ja kosketti tätä kevyesti olkapäähän. Paavo ravisti otteen pois. 

-Älä koske muhun nyt, hän pyysi hiljaisella äänellä. -Mä en halua edes nähdä sua nyt. 

Sen jälkeen Paavo oli lähtenyt ulos ja palannut vasta myöhään illalla. Edes nukkumaan mennessään, hän ei ollut toivottanut Riinalle hyvää yötä. Riina oli pelkkää ilmaa. 

***

Toukokuu oli kaunis. 

Milla kyykkäsi etupihan kukka-altaan äärellä, avonaisen multapussin vieressä. Hän oli repinyt pois auringossa kuivahtaneet sypressit ja korvasi niitä parhaillaan istuttamalla kauniin keltaisia orvokkeja. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat täyttä kurkkua. Lilat krookukset nostivat päitään omenapuiden juurelta, jonne Milla oli niiden sipuleita syksyllä kylvänyt ja sininen helmililja täplitti kauniin väriseksi talven jäljiltä painunutta, kellastunutta nurmialuetta. Siinä auringonpaisteessa työskennellessä tuli niin hiki, että Milla riisui takin päältään ja sitoi sen vyötäisilleen. Hän pyyhkäisi käsivarrellaan otsaansa ja henkäisi syvään. Näyttipä kauniilta!

Milla oli ollut sairaslomalla viimeiset kaksi viikkoa. Terapeuttinsa kanssa puhuttuaan, hän oli viimein ymmärtänyt, ettei selviäisi uupumuksestaan pelkästään puhumalla ja syömällä lääkepurkin toisensa jälkeen. Taukoa hän tarvitsi. Päiviä ilman aikatauluja. Hetkiä ilman tavoitteellista tekemistä. Niinpä Milla oli nimennyt Kaarinan vastaamaan SuitSaitin asioista ja jäänyt itse pienelle lomalle. Tai pikemminkin lomaselle. Ei hän tietenkään pitkään aikonut vastuutaan pakoilla, pitihän sitä nyt työpaikalla johtaja olla. Toisaalta hän ei ollut myöskään voinut pitkiin aikoihin näin hyvin, joten kyllä aikalisä tuli selvästi tarpeeseenkin, hän mietti.

Millan kännykkä piippasi taskussa viestin merkiksi.

Moi, ehditkö illalla lenkille? Petra

Miksi? Milla ihmetteli. Oliko sillä jotain asiaakin? Eivät he kaksi huvikseen koskaan toisiaan nähneet. 

Ehkä. En tiedä onko Aleksilla suunnitelmia. Onko jotain uutta? Milla

Vastaus viivästyi niin kauan, että Milla ehti siinä välissä siistiä istutuspuuhien aiheuttamat multasotkut pihalaatoilta. 

Sori, puhuin välissä asiakkaan kanssa. Tämä olisi Riinasta vaan. Tai oot varmaan jo tietoinenkin, kun asut naapurissa. Petu

No en hitossa ole! vastasi Milla sekunneissa. Nähdäänkö neljältä?

Entäs ne Aleksin suunnitelmat?, kysyi Petra.

Aivan sama. Neljältä siis, kilautti Milla takaisin. 


-Ei voi olla totta! Milla hengähti syvään ja laittoi toisen kätensä sydämelleen. -Tässähän ihminen ihan mykistyy. Miten se voi tehdä sellaista miehelleen? 

-Nii-in, Petra nyökytteli innokkaasti. -Samaa minä olen kuule tässä miettinyt. Tunnen sen Reinon todella hyvin ja tiedän, että sillä ei ole mitään syytä valehdella tällaisista. Mitäpä sillä. Sinkkuihminen ja vapaa tekemään mitä tahtoo. Toisin kuin eräät, Petra suipisti arvostelevasti suutaan ja pyöräytti silmiään Riinan talon suuntaan. 

Naiset seisoivat lenkkivaatteissaan Petran talon etupihalla ja tekivät hitaalla temmolla jalkojen lämmittelyliikkeitä. Oikeastaan he vain potkivat ilmaa paikoillaan, koittaen näyttää siltä, että tekisivät jotain, sillä hengästyneenä ei jaksanut vaihtaa kuulumisia. Ja kuka sitä nyt urheiluvaatteissa kehtaisi vain seisoskella paikoillaan.

-Tämä sun kaverisi Reino siis kertoi sulle… seksijutuistaan? Milla toisti hiljaisella äänellä. -Ja sanoi, että mukana orgioissa oli myös sen… Mailan uusi ystävätär meidän kadulta? 

-Niin se sanoi, juu, Petra myönteli. -Puhuttiin erikoisimmista paikoista, missä ollaan tehty se. Siinä Reino mainitsi tämän neljän kimpan. Eikä siinä jäänyt paljoakaan arvailun varaa, kun tämä ystävätär on sisustussuunnittelija ja asuu Omenakujalla. En mä ainakaan montaa muuta sisustajaa näillä kulmilla tunne, että Riina sen on pakko olla. 

-Mikähän sitä ihmistä nykyään vaivaa? Milla ihmetteli ja venytti pohjettaan. -Ihan elää kuin uutta nuoruuttaan. Tosin itse en olisi tuollaista tehnyt edes nuorena. Siis ottanut kimppakyytiä, hän tarkensi. 

Millan mielen taustalle häivähti nolo hetki, jolloin hän oli nuoruudessaan jättänyt koulunsa ilmoitustaululle lapun, jossa haki kimppakyytiseuraa. Hän asui sen verran kaukana koululta ja bussit kulkivat toisina päivinä epäsopivasti, joten hän ajatteli lyödä kaksi kärpästä samalla iskulla. Jakaa kustannukset ja saada juttuseuraa. 

Ilmoitukseen olikin vastattu aika nopeasti. Olihan hän toki ihmetellyt sitä, miksi kyytiseura halusi tutustua ensin illanistujaisten merkeissä, mutta mennyt silti paikalle. Opiskelija-asuntolan oven takaa oli löytynyt nuori nainen ja kaksi miestä, jotka kaikki olivat pukeutuneet PVC-asuihin. Toisella miehistä oli ollut päässään kumisen näköinen naamari, jossa oli vain reiät silmien ja nenän kohdalla. Suun paikalla oli vetoketju. Nainen talutti kyseistä miestä hihnan päässä. 

Milla ei ollut mennyt ovea pidemmälle, eikä seissyt siinäkään kauaa, kun kolmikolle oli valjennut, että hän oli etsinyt ihan oikeaan kimppakyytiä. 

-Eihän sellaista kukaan enää käytä, nainen oli nauranut ovensuussa kippurassa.  

Se oli häpeällinen hetki hänen mielessään edelleen, vaikka hän oli kohta jo neljänkymmenen. Hän ei ollut kertonut asiasta koskaan kenellekään. Ei edes Aleksille. 


Kun Omenakuja viidessätoista asuva mies käveli aidan ohi, Petra ja Milla kyykkäsivät kuin viimeistä päivää. He olivat nähneet miehen tulevan ja lisänneet vauhtia tekemiseensä. 

-Hei vaan! Milla huuteli aidan yli ja pyyhki otsaansa ranteessaan olevaan hikinauhaan. 

Petra vilkutti hymyillen Millan takana ja putosi uuteen kyykkyyn. 

-Jokos siellä rouva on paremmassa voinnissa? Milla kysyi ohikulkijalta. -Sen torstain jäljiltä? 

Hänestä tuntui mukavalta puhua vähän salaperäisesti, kun tiesi asioita, joista Petra ei ollut kartalla. Sehän vain osoitti, että häneen luotettiin. Hän oli näillä kulmilla se mukava, helposti lähestyttävä naapuri.

Mies tervehti, huusi myöntävän vastauksen ja heilautti kättään häviten näkyvistä. 

-Tuo se on sitten aina niin epäystävällinen, Milla huomautti nojaten kämmenillään polviinsa. Sitten hän nousi kiireesti ylös. -Oletkos muuten kuullut siitä uudesta perheestä, joka muuttaa Juvosen taloon keväällä? hän kysyi, vieläkin huohottaen hieman nopeasta spurtista.

-En, Petra vastasi. -En mitään. Oletko sä jo tavannut sieltä jonkun?

-Että olenko? Milla kysyi, tuskin uskomatta hyvää onneaan. Niin paljon asioita, niin paljon kerrottavaa. 

Hän riisui hikinauhansa pois ja heitti kevyen verryttelytakin hartioilleen.

-Mennäänpä istumaan tuonne keinuun, niin minä kerron, hän ehdotti Petralle. -On kuule sellainen tarina, ettet ikinä usko. 




Kommentit