Eveliina kirjoitti allekirjoituksensa talon kauppakirjaan ja ojensi paperin kaupanvahvistajalle. Kristianin upea nimikirjoitus komeili jo viereisellä rivillä.
-No niin, kaupanvahvistajana toimiva mies hymyili. -Tämä alkaisi sitten kohta olla tätä myöten selvä. Että onnea nyt talokaupoista puolin ja toisin, hän nousi kättelemään Eveliinaa ja Kristiania. -Nämä pankki-ihmiset hoitavat vielä rahaliikenteen tililtä toiselle, minä lähden jo tässä vaiheessa seuraavaan paikkaan. Kohta tekin pääsette sitten kauppakahville tuonne viereiseen lounaspaikkaan.
Eveliina vilkaisi Kristiania. Tämä selasi yli-innokkaasti kännykkäänsä ja esitti, ettei ollut kuullut koko ehdotusta.
Muutamaa hetkeä myöhemmin entiset rakastavaiset seisoivat vieretysten hissiä odottamassa.
-Kiitos, että olit asiallinen, Eveliina sanoi miehelle arasti. -Pelkäsin, että saat aikaan kunnon draaman täällä kaupantekotilaisuudessa.
-Mitä mä nyt sellaisia, Kristian tuhahti olkapäitään kohauttaen. -Pääasia, että pääsin eroon siitä röttelöstä. Ei mulla sille olisi mitään käyttöä kuitenkaan ollut.
Eveliina ohitti mielipahan, jonka miehen sanat saivat aikaan. Tuo röttelö oli hänen rakas talonsa, jonka hän oli sisustanut oman makunsa mukaisesti. Oli harmi kuulla, ettei Kristian osannut edelleenkään arvostaa hänen aikaansaannoksiaan.
-Ootko millä liikenteessä? Kristian kysyi, kun he astuivat hissiin. -Meinaan… Jos oot menossa töihin päin, pääset samalla kyydillä, hän tarkensi.
-No mutta… kiitos, Eveliina sanoi yllättyneenä miehen ystävällisyydestä. -Bussillahan mä tällä kertaa, että mielelläni tulen. Kiitos tarjouksesta, hän lisäsi ja hymyili pienesti.
Kun he kävelivät autolle, Kristian sai puhelun.
-Hellström, hän vastasi napakasti kaivaen samalla auton avainta taskustaan. -Juu, kyllä olen tulossa. Ihan kohta. Miten niin? Kristian keskeytti kaiken tekemisensä ja keskittyi kuuntelemaan toisessa päässä olevaa ihmistä.
-Siis, mistä tämä nyt johtuu? hän ärähti luuriin. -En mä ole mitään sähköposteja niiltä firmoilta edes saanut.
Eveliina jäykistyi auton toisella puolella. Puhelun täytyi koskea niitä meilejä, jotka hän oli käynyt poistamassa Kristianin sähköpostista edellisellä viikolla. Netan lounastauon aikana.
-Johan mä sanoin, etten ole saanut mitään yhteistyöehdotuksia mistään suunnasta, mies kivahti kovaan ääneen. -Onko sulla kuulossa vikaa vai ymmärryksessä? Kristian pyöräytti silmiään ympäri ja huokaisi. -Lopetetaan tämä tulokseton jauhaminen. Olen siellä kymmenen minuutin kuluttua.
Kristian sulki puhelimen ja laittoi sen taskuunsa. Sitten hän kilautti auton ovet auki.
-Töissä on jotain ihme hässäkkää, hän selitti Eveliinalle laittaessaan turvavyötään kiinni. -En käsitä johtuuko se Netan epäpätevyydestä vai mistä, mutta sen naisen tulon jälkeen mun toimistostani on hävinnyt papereita, tärkeitä kokouksia on jäänyt väliin useampi ja nyt se soitti, että kolme firmaa kyselee, miksen ole vastannut viime viikkoisiin sähköpostitiedusteluihin.
Kristian käynnisti auton ja peruutti pois parkkiruudusta.
-En käsitä, miten voin vastata viesteihin, joita en ole edes ikinä nähnyt, hän sitten ärähti. -Ja pahinta on, ettei kukaan enää kohta usko mua. Kaikki nämä… hän heilautti kättään kuvaavasti ilmassa -Nämä unohdukset ja ilmaantumatta jättämiset ovat saaneet ylemmän johdon epäilemään, että olen kadottanut kosketuksen alaan. Itseasiassa mulle ehdotettiin jo pari viikkoa sitten ekan kerran ylimääräistä lomaa.
Eveliina kuunteli silmät pyöreinä uskaltamatta sanoa sanaakaan väliin. Ei hän ollut uskonutkaan, että hänen temppunsa olisivat toimineet näin tehokkaasti.
Kristian vaihtoi isommalle vaihteelle. Lexus nykäisi pehmeästi ja lähti kiitämään nopeammin eteenpäin.
-Netta soitti äsken ja sanoi, että Harri haluaa nähdä minut. Juuri niiden meilien takia. Ja sen muutama viikko sitten olleen Lontoon kokouksen, jonne en saapunut. Hemmetti! Se palaveri oli merkitty mun kalenteriin eri päivälle. Ihan takuulla oli! Vaikka sitten, kun sitä selviteltiin, niin siellähän se möllötti! Juuri sillä päivällä, minkä minä olin missannut. En vaan tajua tätä! Ihan kuin joku tekisi mulle kiusaa. Kristian löi kämmenensä rattiin. -Mitähän pomolla muuta voisi olla, kuin että mut siirretään toisiin tehtäviin, hän ärähti. -Tai pakkolomautetaan. Tai saan jumalauta kenkää kokonaan!
Kristian vilkutti auton ohituskaistalle ja lisäsi vauhtia.
-Aja vähän hiljempaa, Eveliina pyysi vieressä. -Alkaa olla jo satakolmekymmentä sulla lasissa. Ei tässä nyt niin kiire ole.
-Kyllä tässä jukoliste on kiire, Kristian huusi ja painoi kaasua lisää. -Mulla on kiire kuulemaan tuomioni. Kuulemaan, kuinka päin helvettiä oon hoitanut asiat, jotka sujuivat sun sihteerinä ollessasi kuin vettä vaan. Kristian palasi omalle kaistalleen ja vilkaisi viereensä. -Eve kuule, hän sanoi hiljaisemmalla äänellä. -Tule takaisin. Edes mun sihteeriksi. Mä tarvitsen sun järjestelmällisyyttäsi nyt enemmän kuin koskaan. Jos sä vastaisit kaikista mun asioista, ei tällaista pääsisi enää sattumaan. Kaikki saataisiin taas kohdalleen.
Mies laski kätensä Eveliinan reidelle. Eveliina jäykistyi ja työnsi käden pois.
-Ymmärrän tuon reaktion, Kristian tunnusti. -Mutta mulla on ollut ikävä sua. Kaikki on ollut niin saamarin vaikeaa sun lähtösi jälkeen. Työt ja lapset ja… kaikki, hän puuskahti. -Sulla oli ihmeellisen rauhoittava vaikutus meidän elämään. Näin jälkikäteen sen vasta huomaa.
Puhelin soi. Kristian kaivoi luurin taskustaan ja vilkaisi näyttöä.
-Harri, hän huokaisi. -Se ei sitten voi odottaa sitä viittä minuuttia. Jos nyt mun idiootti assarini on sille edes ilmoittanut mun olevan tulossa.
Kristian näppäsi puhelun auki.
-Hellström. Juu, olen siellä ihan kohta. Joo, tiedän jo, Netta soitti. Tämä nyt kuulostaa varmaan ihan harhaiselta, mutta mulla ei ole hajuakaan, mistä meileistä tässä nyt puhutaan. En ole nähnyt kyseisiltä firmoilta yhtäkään lähetystä. Niin. Ymmärrän, mutta…
Kristian henkäisi syvään ja puristi rattia tiukasti.
-Ei Harri, hän sanoi pakotetun rauhallisella äänellä. -En yritä selitellä mitään. Tämä kaikki on vaan niin omituista. Mun pitää varmaan vaihtaa sihteeriä.
Eveliina katsoi miestä, kun tämä vaihtoi taas isommalle vaihteelle ja lähti ohittamaan edessä matelevaa autojonoa.
-En! En hitossa syytä Nettaa mistään, Kristian huudahti puhelimeen. -Aikuisia ihmisiä tässä kaikki ollaan ja vastuumme kannetaan tekemättä jättämisistämme. Mutta Netan saavuttua kaikki on mennyt jotenkin vinoon ja… Puhutaan hetken päästä enemmän. Oon kohta liittymän kohdalla. Siitä menee enää viitisen minuuttia. Tuun sun huoneeseen heti, kun pääsen taloon. Juu. Hei.
-Saatana! Kristian karjaisi täysillä näpätessään puhelun poikki ja painoi kaasua. -Mun on pakko ehtiä tuon auton eteen. En kyllä ala tunkemaan tuonne noitten karavaanareitten väliin hidastelemaan.
Eveliina tarttui Kristiania olkapäästä.
-Älä hemmetissä aja noin lujaa, hän kiljaisi. -Et sä ehdi enää! Liittymä on jo liian lähellä! Mä haluan pois tästä kyydistä! Nyt heti! Tapa itsesi, mutta mä haluan vielä elää!
-Kädet irti! huusi Kristian. -Minä yritän tässä ohjata!
Kristian painoi lisää kaasua. Mittarissa heilui sataneljäkymmentä.
-Enää yksi auto edessä. Kyllä minä tuohon pääsen, hän uhosi ja nauroi täyttä kurkkua. -Kristian Hellström täällä tulee, mies huusi. -Tehkää tietä!
Eveliina katsoi pelokkaana viereensä. Upeaa. Mielenterveysromahdus ratissa. Nyt hän vasta kiipelissä olikin. Eveliina piti kiinni toisella kädellään turvavyöstä ja toisella ovenkahvasta, kun Kristian kiilasi juuri ennen liittymää ensimmäisen auton eteen. Jono torvia soi takana.
-Ehdittiinpä! mies huudahti ja menetti samassa hetkessä liian lujaa kulkevan autonsa hallinnan.
Eveliina kirkui, kun Lexus heittelehti hetken sateesta märällä tiellä, lähestyessään täyttä vauhtia kaidetta, joka jakoi liittymän erilleen moottoritiestä. Miksi mä tulin tähän kyytiin? hän mietti kauhuissaan. Kaikki hänen elämässään oli selviämässä ja asiat olivat vihdoinkin loksahtamassa paikoilleen. Nyt hän kuolisi. He kuolisivat molemmat. He eivät millään voisi selvitä tästä. Eivät millään.
Hän nojautui penkkiin koko painollaan. Kristian pyöritti villisti rattia, mutta auto ei totellut ohjausta. Kaide lähestyi ja tuli kohdalle. Auto rysähti täysillä sitä päin, kääntyen kyljelleen. Takana tulevan autojonon jarrut kirskuivat ja ensimmäinen auto törmäsi kovalla vauhdilla Lexuksen pohjaan. Toiset ehtivät väistämään.
Pienessä hetkessä kirkuminen loppui. Kauhu loppui. Kiire loppui.
Jäljelle jäi vain kammottava hiljaisuus, jonka keskellä Eveliina ja Kristian makasivat kiinni turvavöissään. Tajuttomina. Elämän ja kuoleman käydessä taistelua heidän kohtaloistaan.
-Emppu-
IG sydanmuruja ja olipakerrablogi
Kommentit
Lähetä kommentti