-Olivia, tässä on Lara. Lara, tässä on Olivia, Krisse esitteli. -Lara on kaksivuotiaan Vilhelmin yksinhuoltaja ja Oliviasta on tulossa loppukesästä yksinhuoltaja, Krisse jatkoi monologiaan. -Lara on kaivannut vertaistukea läheltä ja Olivia on maalannut seinänsä täyteen pirunkuvia yyhoona olemisesta, joten tuumasin tässä, että teidän olisi varmaan hedelmällistä tavata.
Krisse virnisti heidän välissään.
-Nyt teidän pitää lyödä nyrkkeilyhanskat yhteen ja painua omiin kulmauksiinne, hän nauroi. -Krisse lähtee pois alta.
Olivia naurahti.
-Moi vaan, hän kätteli Laraa. -Kiva tutustua. Tuo meidän Krisse se on aina samanlainen sählä. Vaikka siksi mä sitä varmaan niin paljon rakastankin. Harva tyyppi välittää läheisistä ihmisistä yhtä paljon kuin Krisse.
-Mä kuulin tuon, Krisse sanoi kulman takaa. -Ja olen kyynelissä. Kiitos.
-No tule nyt hemmetissä pois sieltä nurkan takaa, Olivia sanoi. -Ei nämä mitkään yksityistreffit ole. Ja periaatteessa, jos olisivatkin, niin sähän meidät järkkäsit yhteen ja olet vähän niin kuin vastuussa siitä, että kaikki sujuu mallikkaasti. Eikö? Olivia katsoi Laraa.
Lara nyökkäsi totisena ja nosti kitisevän Vilhelmin pois rattaistaan. Krisse syöksyi saman tien pojan kimppuun ja kutitteli tätä ihastuneena leuan alta.
-Minä se nappaan tämän höpönassun tästä mukaani, hän lirkutteli. -Mennään ottamaan haalari pois ja sen jälkeen Krisse tekee meille kahvit. Eikös niin Vilhelmi? Ja tädillä on kivoja palikoitakin tuolla kaapin perällä, hän jutteli pikkuiselle. -Äiti saa sillä aikaa pölistä Olivia-tädin kanssa ja kertoa, millaiseksi Olivian elämä pian muuttuu.
Vilhelmiä nauratti.
-Niin me tehdään, Krisse höpötti ja vilkaisi vielä olkansa yli eteisessä seisovia naisia.
-No niin tyttäret, hän huusi. -Hop hop, ei tässä ole koko päivää aikaa kahvikupposen äärellä istuskella turisemassa. Velvollisuudet vainoavat kohta taas molempia osapuolia ja minunkin avioristini saapuu paikalle jo neljän tunnin päästä. Sen jälkeen on turha jutella enää mistään, sillä miesten on pakko työntää lusikkansa joka hemmetin soppaan. Uskokaa tai älkää. Ja tämä koskee etenkin meidän Tonia. Se neuvoo pyytämättäkin ja huomauttelee kaikesta, minkä toinen tekee sen mielestä väärin.
VIA OLIVIA
Heihei ihanaiset! Piiiitkästä aikaa.
Anteeksi, että olen laiminlyönyt teitä näin pahasti viime viikkoina. Yhtäkkiä mun elämäni on kääntynyt aivan ympäri ja pienessä ajassa on tapahtunut vaikka mitä, joten hetki on mennyt kaikkea sulatellessa.
Blogini teema tulee aivan varmasti vaihtumaan tässä matkan varrella. Aika lyhyenkin ajan sisällä, sillä ylläriylläri:
Olen raskaana!
Kaikki se hapatus ja naamanvääntely raskaana olemisesta ja vauvan syntymästä, jota olen tähän saakka harrastanut, on saanut myös äkkikäännöksen. En vaan voi lakata silittelemästä mahaani ja hymyilemästä typerästi. Hypistelen myös kaupassa jokaisen minikokoisen rätin.
Ja niin. Kuulen jo kysymykset sieltä ruudun takaa. Kuka on isä? Se ihana sinisilmäinen mieskö?
Kyllä. Isä on herra Mysteeri. Hänestä en kerro teille koskaan sen enempää, sillä meistä ei tule mitään. Kävi ilmi, että hänellä on pahoja mielenterveysongelmia. Jotka eivät valitettavasti aina näy heti päällepäin. Näin ollen Olivia on siis kohta yksinhuoltaja. Onneksi äitini on luvannut auttaa ja tukea kaikessa. Tiedän hänen ottavan vauvaa hoitoon myös niin paljon, että ehdin saattaa opintoni päätökseen.
Pakko myös tässä todeta, että jos joku on samanlaisessa tilanteessa – etsikää vertaistukea. Mun paras ystäväni saattoi mut yhteen toisen yksinhuoltajan, nuoren naisen kanssa ja tämä oli parasta terapiaa, jota voi saada. Ollaan nähty jo monta kertaa ja synkataan ihan parhaalla tavalla. Lapsista tulee varmaan hyvät ystävät.
Ensi viikolla käyn rakenneultrassa. Siellä paljastuu jo mahdollisesti vauvan sukupuolikin. Jännää!!! Palaan asiaan.
Rakkaudella, Olivia
Jätä kommenttisi tähän:
anonyymi85: Ihan oikein sulle horo, kun menit viettelemään varattua miestä. Kohta sä et saa enää ketään, kun perse roikkuu ja tissit valuu napaan saakka. Hahhaaaaa!
äityliini: Ei kannattaisi ihan kaikkea kertoa julkisesti rakas. Ja tottakai hoidan vauvaa vaikka joka päivä <3
nakki: Siis mahtavaa! Taas yks blogi, jota voi lakata seuraamasta. Eiköhän näitä vauvan haalari-sose-sormiruokailu-leikkihetkilässytyksiä ole maailmassa jo ihan tarpeeksi. ÄIDIT!!! Tarjotkaa tuoretta näkökulmaa!!!
mammamandariini79: nakki, minkälaista tuoretta näkökulmaa tarkoitat? Äitiydestä on sellaista aika vaikeaa löytää, kun periaatteessa homma on samanlaista vähän joka perheessä. Onnittelut Olivia!
nakki: arvasin, että taas joku kotiäiti vetää nerf-panoksen liian syvälle nenäänsä tästäkin kommentista. Tuore tarkoittaa uudenlaista lähestymistä mandariinimummo. Olisi joskus kiva lukea niitä aitoja tunteita, joista äidit aina puhuu. Mutta kukaan ei uskalla kirjoittaa.
sara81: Onnea Olivia! Ihania uutisia! Odotan innolla tietoja ultrasta. Tsemppiä odotukseen. Kiva, kun olet löytänyt vertaistukea <3
Kommentointi suljettu.
*****
Eveliina istui kahvion perällä ja odotti jännittyneenä. Hän ei ollut eläissään kuvitellut sopivansa treffejä Juliannan kanssa, mutta niin vaan ihmeiden aika ei ollutkaan ohi. Hän sulki silmänsä ja hengitti muutaman kerran syvään rauhoittaakseen kovalla laukalla kulkevan sydämensä. Hikoaville kämmenille ei oikein voinut mitään.
Kahvilan oven kello helähti ja Julianna astui ovesta sisään. Upeissa kiilakorkokengissä, Balenciagan housuissa, hiekanvärisessä trenssissä ja Hermésin laukku olallaan, hän lipui tiskille, josta valitsi mukaansa yrttiteetä ja omenan. Eveliina katsoi omaa kermamunkkiaan ja nauroi sisäisesti. He kaksi olivat kyllä niin eri puusta.
Julianna saapui pöydän viereen ja laski tarjottimensa Eveliinaa vastapäätä. Hän näytti hermostuneelta.
-Hei, Julianna sanoi kuitenkin kopeaan tyyliinsä. -Täällä en ole ikinä tainnut käydäkään. Aika pieni ja kolkko paikka kaiken kaikkiaan, hän arvosteli riisuen samalla takkiaan. -Ja valikoima on naurettavan suppea. Kuvittele! Täällä ei ollut edes sokeritonta vaihtoehtoa. Piti sitten tyytyä omenaan. Kaikki paikat ne sitten saavatkin kutsua itseään kahvilaksi.
Julianna istui alas, laski laukkunsa maahan, asetteli hiuksensa laskeutumaan kauniisti olkapäiltään ja kysyi sitten kärkevästi
-Mitä varten me olemme täällä? Emme ainakaan vaihtamassa ystävyysrannekkeita. Niin paljoa en sinusta pidä. Oletan myös, ettet ole pyytämässä minua makutuomariksesi vaateostoksille. Vaikka siihen olisi kyllä aihetta, hän lisäsi piikikkäästi. -Niin, että anna tulla. Mitä asia koskee?
Eveliina nojasi levollisen näköisenä kyynärpäillään pöytään ja katsoi Juliannaa suoraan silmiin. Rauha oli näennäistä, sillä pelko tuon naisen kohtaamisesta jäyti hänen sisällään, mutta hän koitti kovasti olla näyttämättä sitä ulospäin.
-Kiitos, kun pääsit tulemaan, hän aloitti. Julianna nyökkäsi armollisesti. Eveliina nielaisi ja jatkoi -En tiedä, oletko jo jutellut Kristianin kanssa, mutta me olemme eronneet.
Julianna nyökkäsi toistamiseen.
-Tiedän, hän sanoi. -Kuulin sen kaksosilta ja olen sittemmin jutellut asiasta myös Kristianin kanssa.
-Siinä tapauksessa tiedät syynkin ja oman osuutesi kaikessa tapahtuneessa, Eveliina vastasi ja katsoi Juliannaa haastaen.
-Hmh, Julianna hymähti. -Tiedätkö pikkuinen, että jokainen pettää. Jossain vaiheessa elämäänsä. Sinun on aivan turha etsiä unelmiesi prinssiä, joka pysyisi uskollisena loppuikänsä omalle harmaavarpuselleen. Kristian oli parasta, mitä sinunkaltaisesti konttorirotta voi saada ja nyt heitit onnesi avaimet pois. Ihan silkkaa typeryyttäsi.
Julianna joi kulauksen teestään. Eveliina katseli naista tyrmistyneenä, osaamatta sanoa sanaakaan vastaan. Miten se kehtasi?
-Kristian antoi sinulle rahaa ja valtaa, Julianna jatkoi, mutta sinä et vain osannut käsitellä niin vahvaa miestä. Et soveltunut niin isoihin piireihin ja toisinaan minusta tuntuu, ettet halunnutkaan. Koitit tehdä Kristianista tavista, joka elää jossain Omenakujan röttelössä, tuulipukukansan keskellä, käy töissä kahdeksasta neljään ja viettää viikonloput takapihalla hakkaamassa halkoja ja ajamassa nurmikkoa. Julianna pyöritteli päätään. -Ei pupuseni, ei. Kristian on tottunut vähän parempaan ja sinä et valitettavasti ole lainkaan samaa tasoa hänen kanssaan.
-Onneksi, Eveliina vastasi. -Kun teidän tasoanne katsoo, ei kukaan haluaisi vajota yhtä alas. Pettämistä, valehtelua, uhkailua ja pröystäilyä. Siinä on teidän tasonne Julianna! Eveliina kivahti. -Kaikki muu hienous on vain sinun pääsi sisällä ja hienoksi kiillotetussa ulkokuoressa. Kultapaperikaan ei tee silti paskasta konvehtia ja se on sinun ongelmasi. Ja tulee aina olemaan. Et sä tuosta mihinkään pääse.
-Miten sinä kehtaat puhua minulle noin? Julianna kysyi pöyristyneenä. Hän katseli hetken Eveliinaa ja nousi sitten seisomaan. -Minun ei tarvitse kuunnella tuollaista… tuollaista… rahvaanomaista puhetta, hän sylkäisi sanan suustaan. -Kristian on ihan oikeassa. Sinä olet sivistymätön.
-Aaaa, sellaistako armas ex-mieheni on minusta jutellut? Eveliina henkäisi yllättyneenä. -Toisaalta, aika paljon se kyllä puhui sustakin. Ja siitä tunnekylmyydestä, minkä vuoksi teidän avioliittonnekin taisi loppujen lopuksi kaatua. Ajattele kuinka kiva, että olette löytäneet vihdoinkin sen lämmön takaisin, hän jatkoi hymyillen. -Niin ei monelle käykään.
-Piruiluako sinä kutsuitkin minut tänne kuuntelemaan? Julianna sähähti hiljaisella äänellä. -Jos sinulla ei muuta ole, minä lähden. Ja voit olla varma, että kerron tästä…
-Aivan yksi ja sama vaikka kertoisit äiti Ammalle, Eveliina napautti. -Sulla ei ole muhun minkäänlaista valtaa. Enää, hän lisäsi hiljempaa. -Nyt sä istut takaisin siihen penkkiin ja kuuntelet pari minuuttia mitä mulla on sanottavaa. Sen jälkeen meidän ei toivottavasti koskaan enää tarvitse nähdä toisiamme missään ja pääsemme jatkamaan normaalia elämää. Tai no… niin normaalia, kuin itse elän. Teidän elämästänne ja normaalista ei voi puhua edes samassa lauseessa.
-Mitä minä juuri sanoin? Julianna kohosi penkistään uhkaavasti.
-No niin, no niin, Eveliina rauhoitteli. -Istu alas. Aloitan asiani. Oli pakko vaan vielä tehdä äskeinen sivuhuomautus.
Tuntia myöhemmin Julianna poistui typertyneenä kahvilasta. Tee ja omena jäivät koskemattomina tarjottimelle. Eveliina oli juuri kiristänyt häneltä lupauksen vaikuttaa Kristianiin siten, että mies myisi Omenakujan talon Eveliinalle. Jopa samalla hinnalla, millä oli sen ostanut.
-Kristian ei koskaan myy mitään ilman voittoa, Julianna oli sanonut Eveliinalle.
-Kyllä myy, kun sä käsket, Eveliina vastasi. -Meidän yhteiselon aikana teki kipeää nähdä, kuinka suuri vaikutusvalta sun mielipiteelläsi on vieläkin Kristianiin. Kaikkien vuosien jälkeenkin. Mutta tässä tilanteessa siitä on pelkkää etua. Meille kaikille. Mä saan talon, jonka olen sisustanut ja jota rakastan. Te saatte jatkaa sutinaanne peittelemättä.
-Mutta mitä minä siitä hyödyn? Julianna kysyi myrkyllisesti. -Miksi tekisin sinulle palveluksen, josta itse saan vaan mieheni takaisin. Emme me halua enää naimisiin. Meille riittää pelkkä sänkysuhde. Ja itseasiassa, hän naurahti, se oli molemmista kiehtovampaa, kun sinä olit vielä kuviossa mukana.
-Saamari, että te olette sairaita, Eveliina vastasi pudistellen päätään puolelta toiselle. Hän otti kulauksen vettä, yskäisi ja jatkoi. -Mitä sinä siis saat? Saat vaitiolon, hän lupasi.
-Vaitiolon? Mmmm… mistä? Julianna kysyi epäluuloisen näköisenä. -Luuletko, että jotakuta tuttuamme kiinnostaa Kristianin ja minun muhinointi sinun selkäsi takana? Itsesi sinä siinä vain naurunalaiseksi teet. Julianna heilautti hiuksiaan ja irvisti pienesti. -Vaikka olethan sitä meidän piireissämme jo valmiiksi.
-Kiitos välihuomautuksesta, Eveliina sanoi. -Emme nyt kuitenkaan puhu samasta asiasta. Puhumme siitä, miksi sun ja miehesi suhde aikanaan lakosi niin äkkiä, hän jatkoi. -Muistatko Julianna? Pikkujoulut? Markkinointipuolen mies? Vaatenaulakko?
Juliannan silmät levisivät oivaltavasti.
-Ahaa, muistat siis, Eveliina totesi tyytyväisenä. -Siitä lupaan olla hiljaa, jos teet myyräntyötä mun puolestani.
-En ymmärrä, mistä puhut, Julianna koitti esittää edelleen tietämätöntä. -Minä tästä nyt…
-Fridasta, Eveliina kivahti. -Puhun Fridasta. Rouvien rouvasta, joka on samanarvoinen teidän sairaassa nokkimisjärjestyksessänne sun kanssasi. Tällä hetkellä jopa korkeammalla. Mitähän Frida mahtaisi sanoa, jos tietäisi sun naineen hänen miehensä kanssa kaksi vuotta sitten? Olisikohan Frida samaa mieltä, että kaikki pettävät?
-Sinä et uskaltaisi, Julianna sanoi ja katsoi Eveliinaa hieman epäröiden.
-Voi kyllä uskallan, Eveliina nauroi. -Mulla ei ole mitään hävittävää. Eikä hävettävää. Toisin on sulla, joka jäät vielä näihin kipeisiin kalaaseihin pyörimään. Miltä mahtaisi tuntua, kun kaikki kääntäisivätkin selkänsä suurelle ja kunnioitetulle Juliannalle sen sijaan, että kaikki nuolevat maata jalkojesi alla? Miettimisen arvoinen asia, eikö?
Juliannan kasvot vääristyivät raivosta.
-Sinä hemmetin rääpäle, hän sihahti. -Sinulla ei ole mitään todisteita mistään! Pelkkää uhoa. Jos sinä uskallat asettua minun tielleni, niin minä vannon… Vannon, että tuhoan sinut, hän kuiskaili silmät palaen. -Ja samaan helvettiin minä lähetän sen kääpiön kokoisen luuttumaakarin, joka tämän kaiken on saanut aikaiseksi. Sen ämmän on turha haaveilla enää yhdestäkään siivouspaikasta tämän jälkeen tällä paikkakunnalla. Tai lähimaillakaan. Minun lonkeroni ulottuvat pitkälle, Julianna päätti madonlukunsa ylimielinen hymy kasvoillaan.
Eveliina tuijotti vihaa uhkuvaa naista silmääkään räpäyttämättä.
-Millan te jätätte rauhaan tai joudutte tekemisiin mun kanssani, hän vastasi rauhallisesti. -Tai vaihtoehtoisesti Fridan. Vaikka omasta mielestäni taidan olla turvallisempi vaihtoehto. Ja mitä tulee todisteisiin, se on totta, ettei niitä ole. Ellei Kristian nyt suvaitse myöntää asioita todeksi. Tai Fridan mies, mutta se nyt olisi jo liian kaukaa haettua. Tässä tilanteessa Julianna, mä luotan ihmisluontoon. Siihen, että ihminen on luonnostaan epäileväinen.
Eveliina katsoi Juliannaa tiukasti silmiin.
-Mä luotan siihen, ettei sulla ole varaa antaa edes pientä mahdollisuutta sille, että Frida saa kuulla totuuden. Että muovinaamojen kuningatar uskookin mua ja pyyhkii sen jälkeen sun luisevalla takapuolellasi lattiaa muiden edessä. Sillä sitä et voi koskaan tietää, Eveliina kuiski. -Vaikka Frida ei edes uskoisi koko asiaa, epäilyksen siemen olisi kylvetty ja sä olisit jatkossa suurennuslasin alla. Pam. Siihen loppui Julianna Hellströmin vallan aikakausi. The end.
Seurasi hetken hiljaisuus. Lopulta Julianna nousi ylös ja otti takkinsa ja laukkunsa. Hän kääntyi katsomaan Eveliinaa hetkeksi, sanoi jäätävällä äänellä ”Teen parhaani” ja kopisteli ulos kahvilasta. Eveliina jäi istumaan epäuskoisena.
Hän teki sen! Hän jumaliste teki sen! Hän oli käännyttänyt Kristianin paholaisvaimon puhumaan omasta puolestaan. Ja Eveliina jos kuka tiesi Juliannan voiman ex-mieheensä.
Hän saisi talonsa. Asiat järjestyisivät kyllä.
Kommentit
Lähetä kommentti