Milla makasi sängyssään ja laski kattopaneeleita. Hetkeä aiemmin hän oli soittanut työpaikalle ja pyytänyt Kaarinaa joko hoitamaan hänen asiakkaansa siltä päivältä tai soittamaan näille ja perumaan sen päiväisen siivouksen sairastapauksen vuoksi. Kaarina oli luvannut hoitaa asiat sen kummemmin kyselemättä. Milla soitteli yleensä itse muutokset asiakkailleen, mutta tänään hänellä oli tunne, ettei hän pystyisi puhumaan kenenkään kanssa. Soitto Kaarinallekin oli vaatinut häneltä vartin henkisen valmistautumisen ja muutaman tukilauseen paperinkulmaan. Hänhän ei siis varsinaisesti ollut edes valehdellut puhuessaan sairastapauksesta vai mitä, hän kyseli itseltään. Koska mitä tämä sitten oli, ellei jokin kamala sairaus? Jatkuva väsymys, alakulo, mielihyvän puuttuminen ja haluttomuus tehdä asioita.
Haluttomuus elää.
Milla kääntyi kyljelleen ja alkoi jäljentää sormenpäällään päiväpeiton kuvioita. Nytkin hänen pitäisi olla parhaillaan johtamassa omaa firmaansa ja lätkimässä tehokkaana mattoja tai järjestämässä jonkun kaappeja reilaan. Täällä hän sen sijaan makasi ja sääli itseään. Mietti suklaata ja ylipainoaan. Mietti sitä, kuinka huono äidin piti olla, että lapsi päätyi psykologille. Mietti sitä, kun ei koskaan ollut aikaa tehdä mitään kivaa. Mietti sitä, kuinka vähän Aleksilla oli käsitystä siitä, millainen maailmanlopun pyöritys hänen vaimonsa päässä oli meneillään.
Yhtäkkiä Milla nosti päätään. Voi hemmetti! Joku soitti. Miksi?
Miksi?
Hän pudotti päänsä raskaasti takaisin tyynylle ja nyyhkäisi.
Hän ei jaksaisi vastata. Ei. Millään. Jaksaisi. Vastata.
Puhelin kilkatti loppumatonta lauluaan ja Milla kääntyi toiselle kyljelleen tuijottamaan yöpöydällä tärisevää luuria. Hän tuijotti ja tuijotti. Puhelin soi ja soi. Kille tuli sängyn luo tökkäämään Millaa kuonollaan.
-Voi sua, Milla hyväili koiran kuonoa. -Olet äidin ainoa ilo enää tänä päivänä. Onneksi sä olet olemassa.
Hän nousi sängyn reunalle istumaan ja silitti koiran päälakea.
-Osaatko Kille arvata, minkälaista helvettiä on elää talossa, jossa sä olet, mutta et kuitenkaan ole? hän kysyi tarkastellen koiraa, joka katseli emäntäänsä tietävän näköisenä. -Talossa, missä sua tarvitaan vaan tyydyttämään kaikkien muiden tarpeet, mutta kun sä haluat itsellesi hiukan omaa tilaa, ei kenelläkään ole halua koskaan antaa sitä. Tiedätkö Kille? Milla kuiskasi. -Tiedätkö?
Koira nuolaisi hänen kämmenelleen tippuneen kyyneleen.
Puhelin soi taas.
Milla antoi sen soida pitkään, mutta kun laulu ei osoittanut loppumisen merkkejä, hän tarttui luuriin.
-Mitä? hän huusi puhelimeen täysin palkein. -Mitä niin tärkeää asiaa sulla on, kun et tajua, etten pysty jumalauta vastaamaan? Sä vaan soitat ja soitat ja soitat! Kuka hiton idiootti siellä on?
Luurin toisessa päässä vallitsi ällistynyt hiljaisuus.
-No? Milla kimitti. -Mikäs nyt tuli? Ensin soitetaan niin, että toinen on tulla hulluksi ja sitten pidetään vaan turpa kiinni, kun pitäisi puhuakin jotain. Mikä hemmetin läähättäjä sinäkin olet? Joku löysäpäinen, kunnon ihmisiä häiriköivä perverssi. Se sinä olet! Sietäisit hävetä itseäsi!
Milla löi luurin soittajan korvaan ja paiskasi puhelimensa täysin voimin pöytälevyyn.
-Siitä saat ja siitä. Ja vielä kerran siitä! hän kiljui hakatessaan kännykkäänsä välillä seinään, välillä pöytään. -Etpä soittele enää koskaan! Ainakaan minulle! hän parahti ja purskahti hysteeriseen itkuun.
Kaarina laski hämmentyneenä puhelimensa taukohuoneen pöydälle. Hän oli soittanut Millalle tarkentaakseen vielä tämän töihinpaluupäivän, eikä ollut yllättyneenä osannut sanoa sanaakaan saadessaan pomoltaan kunnon verbaalipöllytyksen päälleen.
Kaarina ja Milla olivat työskennelleet yhdessä jo niin monta vuotta, että Kaarina tiesi käytöksen olevan Millalle aivan vierasta. Tämä oli yleensä kaikille niin kohtelias, vaikkakin puhui hermostuessaan ihan liikaa ja usein vielä asian vierestä.
Tästä pitää ilmoittaa johonkin, hän päätti. Vaikka sitten sotkeutuisin asiaan, joka ei kuuluisi mulle pätkän vertaa. Hän etsi nopeasti seinällä olevasta listasta Millan miehen numeron ja vielä hetkisen epäröityään, soitti siihen.
Puoli tuntia myöhemmin Aleksi avasi kotinsa etuoven. Hän seisoi hetken hiljaa kynnyksellä ja kuulosteli. Aivan liian äänetöntä, hän mietti ja kummasteli samalla, kun Killeä ei näkynyt missään. Yleensä koira ryntäsi heti ovelle vastaan, kun joku tuli ja jäi jalkoihin riehumaan pariksi minuutiksi lelujensa kanssa. Aleksi astui eteiseen ja sulki oven hiljaa takanaan. Lukon raksahdus kuulosti kaiken äänettömyyden keskellä epätavallisen voimakkaalta.
Hän seisoi liikahtamatta paikallaan ja kuunteli. Tunsi olevansa aivan lamautunut. Mieli huusi, etenemään nopeasti. Katsomaan, oliko jokin vialla, mutta toinen puoli hänestä halusi jäädä juuri siihen. Pysäyttää koko hetken. Syvällä sisimmässään hän oli kauhuissaan siitä, mitä mahdollisesti tulisi löytämään. Aleksi kuuli sykkeen humisevan korvissaan. Hengitys salpautui. Kuolemanhiljaisuus tuntui pelottavalta.
-Huhuu! hän huhuili hiljaa. -Onko täällä ketään? Milla? Kille?
Ei vastausta.
-Milla? Aleksi kokeili uudelleen. -Kille, tse poika. Tule tänne, hän maanitteli. -Iskä tuli kotiin.
Ei mitään.
Tai… Ehkä sittenkin jotain. Jotain todella pientä. Aleksi terästi kuulonsa äärimmilleen.
Vikinää. Jostain kuului koiran vikinää. Koiran itkua.
Hän lähti vauhdilla ryntäämään äänen suuntaan ja saapui hengästyneenä makuuhuoneen ovelle. Siellä hänen vaimonsa istui. Lattialla huoneen nurkassa, uskollinen Kille vierellään. Kännykkä makasi seinän vieressä ja siitä lentäneitä palasia oli pitkin huoneen lattiaa. Milla tuijotti tyhjin silmin eteensä ja puristi koiraa kylkeään vasten kuin hengen hädässä. Kuivuneet kyynelvanat olivat kuvioineet posket juovikkaiksi.
-Milla? Aleksi kuiskasi huolestuneena. -Mikä on? Miksi sä istut siellä nurkassa?
Ei vastausta.
Aleksi meni vaimonsa luo ja kyykistyi tämän viereen. Milla käänsi väsyneen katseensa mieheensä.
-Milla. Mikä on? Aleksi toisti. -Päästä Killestä irti, niin mä autan sut ylös. Onko sua sattunut vai mitä? hän kyseli ja koitti irrottaa Millan kättä koiran turkista. -Rakas, sun on pakko päästää Kille irti.
Milla irrotti otteensa koirasta vastahakoisesti. Kille ei kuitenkaan lähtenyt pois, vaan murisi hiljaa Aleksin yrittäessä siirtää sitä.
-Kille, en mä tee Millalle mitään pahaa, Aleksi rauhoitteli koiraa ja silitti sen päätä. -Äidillä ei nyt vaan ole kaikki hyvin ja mä yritän auttaa. Auttaa vaan.
Aleksi istui Millan eteen, otti tätä käsistä kiinni ja koitti saada kontaktia.
-Milla, minä tässä. Aleksi. Kaarina soitti ja sanoi, ettet tullut töihin. Kertoi soittaneensa sulle ja sä olit huutanut sille puhelimessa vaikka mitä hullua. Se huolestui toden teolla ja ilmoitti mulle. Tulin heti kotiin katsomaan onko täällä kaikki reilassa. Aleksi silitti Millan poskea. -Puhu jotain rakas. Kerro, mikä on vialla.
-En jaksa enää, Milla vastasi ilmeettömästi.
-Mitä sä et jaksa enää, Aleksi kysyi. -Töissä vai? Onko sulla liikaa hommia?
-Elää, Milla kuiskasi. -Sanoin elää. En enää.
Aleksin sydän jysähti nilkkoihin ja kylmä pyörre valtasi vatsan. Olihan hän noteerannut vaimon jatkuvan huonotuulisuuden, muttei ollut osannut edes aavistaa tällaista. Millahan oli muuten oikea ahertamisen perikuva. Aina leikittämässä lapsia, leipomassa, tekemässä ruokaa ja siivoamassa kaappeja. Pitämässä kahvikutsuja, vitsailemassa ja tutustumassa uusiin ihmisiin.
Aleksi katsoi Millaa tutkivasti ja heilutti sitten kättään vaimonsa silmien edessä. Milla näytti vaipuneen takaisin toiseen ulottuvuuteen. Pelottavaan horrokseen. Paikkaan, jonne Aleksilla ei ollut pääsyä.
Mies katsoi kelloaan. Lapset pääsisivät ihan kohta koulusta ja päiväkodista. He eivät saisi missään nimessä nähdä äitiään tuollaisena. Jotain tässä oli tehtävä ja nopeasti. Hemmetti, kun ei ollut ketään, jota olisi voinut pyytää apuun. Aleksi punnitsi hetken vaihtoehtoja ja etsi lopulta terveyskeskuksen numeron.
-Aleksi Virta täällä hei. Mun vaimo tarvitsisi nyt jonkinlaista apua.
Kommentit
Lähetä kommentti