Luvut 56 ja 57 - Kohtaamisia

Riina istui Mailan kanssa katukahvilassa ja nauroi hersyvästi. Maila oli juuri kertonut tarinoita ex-anopistaan, jonka kanssa oli säilyttänyt hyvät välit erottuaan miehestään. 

-Anoppi ”muistaa” edelleen Jarin uuden morsiamen nimen väärin, Maila tyrskähti. -Se on esitellyt sukulaisille Siljan Mailana jo niin monta kertaa, että tyttösen pää räjähtää kohta raivosta. 

-Ihan tahallaanko? Riina kysyi silmät pyöreinä. 

-Jep, Maila nyökkäsi. -Ihan tahallaan. Terttu ei nimittäin ollut lainkaan mielissään siitä, millaisen tempun sen kultapoju teki mulle ja on mun puolestani henkilökohtaisella kostoretkellä asiasta edelleen. 

Maila pudotti sokeripalan kahviinsa ja hämmensi juomaa suurieleisin liikkein. 

-Ja ettet nyt käsitä väärin, mä en ole pyytänyt Tertulta mitään väliintuloa. En halua toisten yleensäkään sotivan omia taisteluitani, Maila selvensi. -Terttu on vaan vahvasti sitä mieltä, että Silja on liian nuori Jarille. Ja liian nuori meidän lasten äitipuoleksi. Niinpä se sekaantuu asioihin jatkuvasti ja toivoo, että Silja saa siitä aikaa myöten tarpeekseen. Onhan se tietysti epäasiallista ja tarpeetontakin. Meistä nyt ei Jarin kanssa mitään tule enää tekemälläkään, mutta jos Terttu sillä saa omaan oloonsa jotain helpotusta, niin mikä mä olen aikuista ihmistä neuvomaan. 

Maila keskeytti puhetulvansa vääntäen samalla kivennäisvesipullon korkkia auki. Riina lohkaisi suuren palan lautasellaan olevasta porkkanakakusta, tunki sen suuhunsa ja sulki silmänsä.

-Mmmmm. Taivaallisen hyvää, hän huokaisi. -Pitäisi oikeasti muistaa nautiskella elämästä vähän enemmän. Sen sijaan, että laskee vesilasistakin kalorit ja painaa jatkuvasti pää kolmantena jalkana paikasta toiseen, voisi joskus vaan syödä mitä huvittaa ja jättää kaikki turhat menot väliin. Aina se vaan unohtuu, että elämän pitäisi tapahtua tässä ja nyt. Huomenna voi olla jo liian myöhäistä kaikelle. Riina lipoi kielenkärjellä murusia suupielistään ja vilkaisi Mailaan. -Mikä teidät muuten sai alkujaan Jarin kanssa edes erkanemaan toisistanne? hän kysyi. 

-Taitaa olla se tavallisin tarina, Maila tunnusti. -Liikaa työtä, liikaa harrastuksia, liikaa kiirettä, liikaa itseä ja liian vähän meitä. Niiden kuuluisien ruuhkavuosien keskellä aika ei riitä mihinkään ja sitten sitä valitsee prioriteetikseen juuri ne väärät asiat. Jotka sillä hetkellä tuntuvat oikeilta asioilta. Oman ajan ja tilan haalimisen. Omat jumpat ja omat treffit. Oman kännykän ja läppärin ruudun. Työkaverit niiden rakkaimpien sijaan. 

Maila katsoi mietteliäänä ikkunasta ulos vilkkaalle kadulle. 

-Mikä hemmetti siinä onkin, että ihminen on kaikkein selväjärkisin aina, kun kaikki paha on jo ehtinyt tapahtua? hän henkäisi. -Voisi sanoa, että ennusmerkkejä meidänkin liiton tilasta oli jo pidemmän aikaa, mutta taisin haluta sulkea niiltä silmäni. Ajattelin, ettei sillä ole väliä. Ettei Jari kuitenkaan eroa. No, kuten nähdään, olin sitten väärässä, Maila sanoi ja hymyili laimeasti.

-Minkälaisia merkkejä? Riina kysyi keskeyttäen syömisensä. Hän laski jälkiruokahaarukan lautasen reunalle ja jäi katsomaan Mailaa odottavasti.

-Vaikka se, ettei seksiä ollut enää lainkaan, Maila aloitti. -Meillä ei ollut kummallakaan minkäänlaista kiinnostusta toisiimme makuuhuoneen puolella. Jos nyt muuallakaan. Eikä me keskusteltu keskenämme enää mistään tärkeistä asioista. Oikeastaan mistään asioista. Taidettiin sanoa toisinaan vain ”Huomenta” ja ”Yötä”. Siinä se. Välillä mietin pitkät, unettomat yöt, mitä meille on oikein tapahtumassa. Olin kuitenkin niin jatkuvan vauhdin väsyttämä, etten jaksanut tehdä mitään asian eteen. Yhtäkään korjausliikettä. 

Maila huokaisi syvään ja taitteli paperisen lautasliinan haitariksi. Sen jälkeen hän repi sen pieniksi paloiksi, jotka ripotteli tyhjän kahvikupin pohjalle. 

-Olisi varmaan mun puoleltani riittänyt, jos olisin edes muutaman kerran kuukaudessa valinnut Jarin sylin sen sijaan, että luin iltaisin takkahuoneen sohvalla nettiuutisia ja päivitin somea. Tekniikka on hyvä ja käytännöllinen juttu, mutta kuinkahan monta parisuhdetta se on ehtinyt keksimisensä jälkeen tuhota? 

Riina painoi katseensa pöydän pintaan. Mailan kertoma kuulosti ihan liian tutulta. Hän ei osannut sanoa mitään, oli vain hiljaa ja nykersi kynsiään. Hetken kuluttua Maila huomasi hiljaisuuden ja vilkaisi Riinaan. 

-Hei, kuka on kuollut? hän kysyi iloisena. -Ei tehdä tästä nyt noin vakavaa. Pelkkä erohan se on. Asiat on käsitelty terapiassa, kaikki on jaettu oikeudessa ja molemmat ovat siirtyneet jo elämässään eteenpäin. Maila kumartui hiukan pöydän yli ja hiljensi ääntään. -Enkä voi tässä valittaakaan nykyoloistani, hän sanoi ja iski Riinalle silmää. -Mulla on kaksi viikkoa kuussa vapaata, jolloin voin tehdä ihan mitä haluan. Ja minähän haluan, hän nauroi. -Harrastan, käyn tansseissa, leffassa, kahvilla ja teatterissa. Tapaan kavereita ja niiden tuttuja. Illanistujaisten kautta on löytynyt muutama panokaverikin, joiden kanssa tavataan vain seksin merkeissä, hän selitti.

Riina painoi taas häkeltyneenä katseensa alas. Panokavereita? hän ajatteli. Mitähän vielä? Maila näytti olevan yllätyksiä täynnä. 

-Vielä vuosi sitten en olisi koskaan uskonut sanovani tätä, mutta elämä tuntuu olevan aika mallillaan juuri nyt, Maila lopetti ja joi viimeiset pisarat vesipullostaan. 

-Ero olikin siis… hyvä asia? Riina täsmensi. -Tarkoitan loppujen lopuksi?

-Niin voisi ajatella, Maila totesi hilpeästi ja kaiveli laukkuaan. Hän veti pöydälle autonavaimen, jonka renkaassa riippui strassein koristeltu pieni kissahahmo. -Kiitos tuhannesti ihana Riina, kun lähdit mun kanssani kahville. Oli niin kiva jutella ja tutustua paremmin toisiimme. Vaikka minä tässä nyt erotarinoillani valtasinkin alaa, hän sanoi hiukan nolona. 

-Ei, Riina kiirehti sanomaan. -Ei mitään, ilo oli yhtälailla mun puolellani. Oli äärettömän mielenkiintoista kuulla sun elämästäsi, hän myönsi. -Omassani kun ei tapahdu yhtään mitään kertomisen arvoista. 

-Niinhän sitä aina omasta elämästään jokainen ajattelee, Maila vastasi. -Mutta siihen taitaa päteä sama ajatus, kun vanhoihin tavaroihin. ”Toisen romu on toisen aarre”. Mun mielestäni sun ”mitäänsanomaton” elosi voi olla vaikka kuinka jännittävää. Ole sinä enemmän äänessä sitten, kun tavataan seuraavan kerran ja kerro vähän itsestäsi. 

Maila nousi tuoliltaan ja alkoi pukea takkia ylleen. Kietoessaan turkoosia kaulahuivia kauniille solmukkeelle, hän pyysi Riinaa lähettämään viestin, kun tällä olisi seuraavan kerran aikaa. 

-Mennään vaikka silloin syömään johonkin, Maila ehdotti. -Voisit tutustua samalla mun pariin kaveriini.

-Joo, ilman muuta, Riina myönteli ja ajatteli jo innostuneena seuraavaa kertaa. Hänhän pääsisi vaikka heti huomenna. 

-Hei nyt sitten, Maila sanoi ja kävi halaamassa Riinaa pikaisesti. -Palaillaan! 

-Tehdään niin, Riina vastasi ja vilkutti naisen perään. 

Riinan lautasella oli vielä porkkanakakkua jäljellä, joten hän kävi ostamassa santsikupin kahvia. Istahtaessaan takaisin pöydän ääreen, hän mietti, kuinka kiehtovaan ihmiseen oli sattunutkaan törmäämään uuden harrastuksensa ansiosta. Aivan äärettömän kiehtovaan. He olivat tavanneet vain kolme kertaa ja viestitelleet muutamia kertoja WhatsAppissa, mutta Riina oli jo aivan myyty. 

Hän ihaili Mailaa ja tämän rempseää luonnetta. Kadehti Mailan rentoutta ja vapaata elämäntapaa. Riina halusi niin kiihkeästi olla samanlainen. Hän halusi samanlaisen elämän. Hänkin tahtoi vapautua. Nauraa, nauttia ja iloita. Olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. 

Hän halusi olla kuin Maila. Hän… hän… hemmetti… 

Hän halusi Mailan. 

Herranen aika, Riina pysähtyi ajattelemaan. Ei kai nyt sentään. Oliko hän ihastunut Mailaan? Ihastunut naiseen? Oliko se tavallista ystävyyttä, kun hänellä oli niin hyvä olla Mailan läheisyydessä? Kerran hän oli jopa ajatellut, että jos hän olisi mies, hän yrittäisi Mailaa itselleen.  

Eeeeeei. Ei se voinut olla mahdollista, hän kielsi pelästyneenä. Hänhän oli maailman suoraviivaisin hetero. Ja samalla myös umpimielisin ja rajoittunein. Hyvä kun hän uskalsi antaa naiselle kaverihalauksen. 

Niinhän se on, Riina huokaisi helpottuneena mietittyään hetken asiaa. Hän vain ihaili suuresti uutta ystäväänsä ja sillä selvä. Turha ihailussa nyt oli nähdä mitään muita sävyjä. Päättäväisesti hän työnsi koko asian mielensä takahyllylle ja keskittyi nauttimaan kakkunsa rippeistä. Vain sisäinen ontto tunne kertoi siitä, ettei selitys ollut löytänyt täysin kohdettaan. 


***

Olivia seisoi pihaportillaan ja astui sitten hitaasti etuovelle vievälle polulle. Hän katseli epäröiden taloaan. Viikon takaisen episodin jälkeen häntä oli oudolla tavalla pelottanut tulla kotiin. Mistä sitä tietää, kuka hullu hänen kämpässään olisi odottamassa hänen paluutaan? 

Terassin kukkapurkin alla olleen vara-avaimensa Olivia oli toimittanut heti samana iltana äidilleen, kun oli löytänyt kengänjäljet ikkunansa alta, mutta pahat aavistukset eivät silti ottaneet häipyäkseen. Hän oli mieltään rauhoittaakseen viettänyt koko viikonlopun äitinsä luona ja nukkunut samalla Vilman täysihoidossa pois raskauden aiheuttamaa väsymystä. Äidille Olivia ei kuitenkaan ollut kertonut jäljistä lumessa, saati peloistaan, sillä hän ei halunnut huolestuttaa tätä turhaan. Niinpä hän oli sinä aamuna lähtenyt reippain askelin Vilman luota töihin ja palasi nyt iltavuoron jälkeen madellen pimeälle talolleen. 

Olipa ulkona kylmä. Ja pilkkopimeää. Vain katuvalot heijastivat pieniä läikkiä hänen pihalleen puiden lomitse. Polku oli täynnä edellisenä päivänä satanutta uutta lunta ja pitkiä varjoja. Kuka tahansa voisi seistä tuolla pensaiden varjossa ja vain odottaa, kun hän menisi ohi. Oliviaa värisytti. Juuri tämän pensaan takaa jäljet olivat lähteneet kulkemaan hänen ikkunansa alle. 

Hän kiirehti askeliaan ja kapusi nopeasti kolme askelmaa ylös terassille. Avain, avain, missä oli avain? Olivia kaiveli hermostuneena laukkuaan ja taskujaan vuoronperään. Mihin ihmeeseen hän nyt oli sen avaimen laittanut? Ei se kai vaan ollut jäänyt vahingossa äidille, hän ajatteli toiveikkaana. Jos hän joutuisi lähtemään sinne asti hakureissulle, ei hänen kannattaisi enää edes palata kotiin yöksi. Huomenna sitten uusi yritys. 

Kuu piiloutui juuri pilven taa, kun Olivia henkäisi helpottuneena ja kääntyi portaalla lähteäkseen. Helpotus vaihtui kuitenkin sekunnissa kauhuksi, kun hän näki Sofian, joka seisoi yhtä porrasta alempana, suoraan hänen selkänsä takana.




Kommentit