Milla istui perheneuvolan odotusaulassa Kasperin kanssa ja katseli ympärilleen. Täälläkö ne kaikki häirikkölapset ja ongelmanuoret muka kävivät? Aula oli täynnä pehmeitä istuimia, kauniita värejä ja tauluja. Suuri akvaario oli upotettu seinään ja leikkinurkka näytti aivan tavallisen neuvolan vastaavalta tilalta. Kukaan ei huutanut missään, ei kieriskellyt lattialla, ei kiroillut tai heilunut puukko kädessä uhkailemassa henkilökuntaa. Olivatkohan he nyt ihan oikeassa paikassa, Milla mietti.
Kasperin ongelmat kotona olivat jatkuneet, vaikka koulussa tapahtunut kiusaamisasia oli selvitetty onnistuneesti. Opettaja ei nähnyt pojassa mitään erikoista koulupäivien aikana, joten mitä ilmeisimmin lapsi oli koulussa kuin enkeli, kotona kuin paholainen. Kun poika suuttui, hän kiroili paljon. Huusi ja raivosi. Löi sekä potki. Toisinaan jopa puri. Milla ja Aleksi pitivät Kasperia joskus käsistä ja jaloista kiinni tämän riehuessa. Silloin poika kirkui siskolleen, että auta häntä – äiti ja isä tappavat. Maisa istui sikiöasennossa huoneensa nurkassa, piti käsiä korvillaan ja itki.
Kasperi ei halunnut lähteä kouluun. Häntä ei kiinnostanut vähääkään tulevaisuus, käytösnumero tai huolellisuus, joista Milla hänelle marmatti toivoen keskustelun avaavan edes hiukan lapsen silmiä. Kasperi myös nukkui huonosti ja herätti aina Millan ja Aleksin, kun sattui yöllä heräämään. Ja tätä tapahtui todella usein. Yöllä poika itki, sai paniikkikohtauksia ja heitteli tavaroitaan ympäri huonetta. Milla alkoi muistuttaa jo zombieta sekä silmänalusiltaan, että liikkumiseltaan.
Tilanne oli alkanut ajautua joululoman loputtua aivan kestämättömäksi. Myös Maisassa oli alkanut näkyä nousevan aggressiivisuuden merkkejä, eikä Milla ihmetellyt sitä yhtään. Jos hänen ja Aleksin hermot esittivät jo viulunsoittajaa katolla, ei viisivuotias voinut reagoida tilanteeseen yhtään sen jaksavammin.
Milla tunsi itsensä avuttomaksi. Niin hemmetin avuttomaksi, kun ei pystynyt suojelemaan tyttöä Kasperin raivokohtausten näkemiseltä ja kuulemiselta. Sen sijaan, että Maisa saisi elää ikäistensä tapaan yksisarvisten täyttämässä satumaassa, joutui hän kuuntelemaan päivittäin pelkkää kiroilua, haukkumista, syyttelyä ja pahoja sanoja. Kestämään sitä, että vanhempien kaikki huomio kohdistui vain isoveljeen, joka näki pelkästään itsensä ja oman pahan olonsa.
Kun Kasperilla oli hyvä hetki, koitti Milla huomioida silloin enemmän Maisaa. Pitää sylissä, jutella, lukea tarinoita. Kysyä mitä kuuluu. Mutta mitä enemmän hän yritti, sitä syvemmälle kuiluun hän itse putosi. Voimia ei yksikertaisesti riittänyt kaikkeen. Kasperin kamala aggressio levisi koko perheeseen kuin kasvain. Se söi kaiken hapen. Kaiken rakkauden. Kaiken tilan.
Milla alkoi olla väsynyt. Liian väsynyt. Todella väsynyt. Ihan kaikkeen.
-Ja oliko Kasperi? ystävällinen ääni kysyi odotushuoneen ovelta.
Milla hätkähti ajatuksistaan. Miksi se kutsui ihan nimellä hyvänen aika? Saattaisi vielä joku tuttu kuulla. Jos nyt kukaan heidän tuttavapiiristään asioisi samassa paikassa. Milla nousi penkiltä, vilkaisi ympärilleen ja nykäisi Kasperia hihasta.
-Sinun vuorosi, hän sihahti. -Nyt menet reippaasti ja muistat esitellä itsesi.
Keski-ikäinen nainen johdatti heidät mukavaan huoneeseen. Tavallisen toimistopöydän lisäksi siellä oli rennon näköinen sohvaryhmä, ja lattialla pari säkkituolia.
-Hei, minä olen Anita, nainen esitteli itsensä kädestä pitäen. -Etsikää sieltä itsellenne mukavat paikat ja aloitellaan sitten, hän jatkoi osoittaen sohvanurkkaukseen. -Minä haen vielä täältä laatikosta muutamia papereita.
Milla valitsi violetin nojatuolin, Kasperi lysähti oranssiin säkkituoliin.
-No niin, Anita sanoi ja istahti heitä vastapäätä. -Sinä olet siis Kasperi ja olet… toisella luokalla. Niinkö? hän varmisti katsoen Kasperiin päin.
Poika nyökkäsi.
-No Kasperi. Mitä sinulle kuuluu? Anita kysyi.
-Ihan hyvää, poika vastasi lyhyesti.
-Kerro vähän tarkemmin, millaista hyvää, Anita rohkaisi kumartuen eteenpäin.
Kasperi kohautti hartioitaan, katseli käsiään ja pysyi vaiti.
-Minä olen kuullut, että sinulla on jonkinlaisia ongelmia kotona, Anita jatkoi. -Äiti ja isä ovat kertoneet, että sinulla on toisinaan niin huono olla, että riehut ja kiroilet. Osaatko sinä yhtään sanoa, mistä se paha olo tulee?
Kasperi kohautti uudelleen hartioitaan. Katse pysyi itsepäisesti sormenpäissä.
-Tuollainen se kotonakin on, Milla huomautti väliin. -Huutoa riittää kyllä muuten, mutta kun yritetään selvitellä asioita, niin silloin ei puhuta mitään.
Terapeutti vilkaisi Millaa ja hymyili pienesti. Sitten hän käänsi huomionsa jälleen Kasperiin.
-Mitäs sinä tykkäät tehdä vapaa-ajallasi? Onko sinulla joitain harrastuksia?
-Ei se mitään tee, Milla huudahti tuolistaan. -Jurottaa vaan omassa huoneessaan tai kulkee ympäri huushollia tönimässä, kiroilemassa ja lyömässä. Rikkoo pikkusiskonsa leikit ja kun Maisa alkaa itkeä, haukkuu Kasperi tytön maailman paskimmaksi siskoksi. Minä olen puuttunut siihen kiroiluun arestilla ja pelikiel…
Anita nosti kämmenensä ylös pysäyttäen Millan puheen.
-No niin Milla… Millahan se oli? hän varmisti.
Milla nyökkäsi tarmokkaasti.
-Nyt me voitaisiin tehdä niin, että sinä menet hetkeksi odotusaulaan. Juo vaikka kahvi sieltä automaatista ja lue hetki jotain lehteä. Me jutellaan hetki täällä Kasperin kanssa kahdestaan ja minä pyydän sitten hetken kuluttua sinut uudelleen mukaan. Silloin sinä voit kertoa teidän vanhempien näkemystä asioista. Anita nousi tuolistaan, käveli ovelle ja avasi sen. Milla pöyristyi. Heittikö se oikeasti hänet ulos tästä keskustelusta? Hänhän oli sentään äiti ja synnyttäjä! Hän asui tuon lapsen kanssa ja tiesi tästä aivan kaiken. Sitä paitsi, Kasperi oli kova liioittelemaan ja saattoi puhua täälläkin mitä sattuu. Millan olisi aivan välttämätöntä olla paikan päällä oikaisemassa mahdollisia väärinkäsityksiä. Hetken asiaa pureskeltuaan hän kuitenkin nousi ja käveli niska jäykkänä ovelle. Vilkaisematta terapeuttiin, hän kulki tämän ohi ovesta ulos ja meni istumaan kiukkuisena odotusaulan tuolirivistöön.
Illalla kotona Milla avasi mielensä miehelleen oikein kunnolla.
-Sellainen akka siellä vastaanotolla oli! Mikä lie valeterapeutti, kun ei saanut poikaa edes pukahtamaan sillä aikaa, kun mä olin paikalla, hän tuuletti kuorien samalla perunoita. -Kassu oli kuulemma ihan puhjennut kukkaan, kun minä olin poissa. Jutellut paljon ja avoimesti asioistaan, joista se ämmä ei tietenkään voinut kertoa minulle, koska on vaitiolovelvollinen! Milla huitoi kuorimaveitsellä ilmaan kiivaita kuvioita. -Kyse on jumaliste mun lapsestani! Kai mulla on oikeus tietää, mitä alaikäinen tuollaisella vastaanotolla jaarittelee! Puhuu pian sellaisia valheita, että ollaan poliisilla ja lastensuojelussa kohta koko sakki.
-Rauhoitu nyt, Aleksi hyssytteli. -Kasperi pian kuulee ja pahoittaa mielensä…
-Mitä hemmetin väliä sillä on, Milla keskeytti. -Ihan sama pahoittaako mielensä vai ei. On tässä omakin mieli saanut muutaman kolauksen silloin tällöin ja normaalin kirjoissa pyöritään silti. Kassun omaa vikaahan se on, että me tuollaisilla vastaanotoilla joudutaan ramppaamaan ja nolaamaan itsemme. Tiedä vaikka joku tuttu näkisi, kun sinne perheneuvolaan mennään vielä näkyvällä paikalla olevasta ovesta.
-Ei tässä kukaan itseään nolaa, Aleksi sanoi hiljaisella äänellä. -Mielenterveysongelmat on nykyään niin yleisiä, että terapiassa käy varmaan Kassun koulusta muutama muukin. Ei meidän perhe ainoa ole. Eikä kaikkea kahdeksanvuotiaan syyksi voi laittaa. Eiköhän se vaan reagoi tuolla tavalla johonkin ulkopuoliseen stressitekijään. Niin minä tällaisella maalaisjärjellä olen miettinyt. Oon vaan ihmetellyt, mikä se mahtaa olla, kun se koulukiusausjuttukin saatiin järjestymään. Eikä poika ole ainakaan myöntänyt, että se olisi alkanut uudestaan. Toivottavasti se nyt ei ainakaan pelosta jätä mitään kertomatta.
-Mitä se muka pelkäisi? Minuako? Milla kysyi loukkaantuneena. -Tai kauhea akkahan mä olenkin. Taitaa koko juttu ollakin äidin syytä, kun aletaan tarkemmin ajattelemaan, hän paasasi pilkkoen sipulia.
-Kuka tässä nyt on sanonut, että mä susta puhuin? Aleksi kysyi vähän kimpaantuneena. -Aina sä osaat kääntää puheen itseesi, oli kyse sitten mistä tahansa. Et viitsisi olla samanlainen marttyyri, kuin isäsi. Ihan tarpeeksi on saan…
-Jaa isä vai? Milla rääkäisi. -Älä sä sekoita mun isää tähän! Oma eläkeläisisäsi pelehtii ensin lukion ekaluokkalaisten kanssa ja sen jälkeen vaihtaa sormuksia vanhan muijan kanssa. Nii-in! Siinäpä meillä vasta miesten mies, Milla huusi ilkeä kiilto silmissään. -Mutta meidän suvun syyksihän kaikki täytyy laittaa, eikö? Sun sukusi kun on niin saakelin hieno. Äitisikin on Amerikassa asuva sekopää. Entinen sekakäyttäjä ja nykyään kehtaa esitelmöidä jatkuvasti toisille siitä, kuinka terveellisesti hän elää ja kuinka meidän muidenkin pitäisi…
-Äiti ei ole mikään sekakäyttäjä! huusi Aleksi puolestaan vastaan. -Jos se on kerran, KERRAN, kokeillut nuorena, se ei tee vielä kenestäkään narkkaria.
-Juu, ei tee narkkaria ei, mutta mistä sä tiedät mitä se on muun ajan vetänyt? Milla kysyi taistelunhaluisena ja hakkasi jauhelihaa pannulla pieniksi murusiksi. -Sähän olet ollut pieni silloin!
Aleksi hiljeni. Milla jatkoi mesoamistaan ja osoitti puukauhalla miestään.
-Säkään et ole koskaan läsnä lastesi kanssa. Aivan kuin ei ollut isäsikään sun kanssasi. Mitä jos Kassun ongelmat johtuvatkin siitä? Puutteellisesta isäsuhteesta. Mitä jos kaikki maailman ongelmat eivät aina kulminoidukaan muhun ja mun lapsuudenperheeseeni? Mitä jos sullakaan ei ole kaikki kunnossa?
Aleksi katsoi surullisena vaimoaan.
-Antaisin aika paljon, jos saisin tietää, mikä sua vaivaa nykyään, hän sanoi sitten hiljaa ja lähti keittiöstä.
Kommentit
Lähetä kommentti