Olivia avasi kauhistuneena silmänsä ja ponkaisi istumaan sängyllään. Hänen otsansa oli hikinen ja sydän löi kiivaasti. Huohottava hengitys kuulosti todella äänekkäältä hiljaisessa huoneessa. Yölamppu valaisi pienesti huoneen. Ikkunan ulkopuolella näkyi pelkkää pimeyttä. Mihin ihmeeseen hän oli herännyt? Ja mitähän kello mahtoi olla?
Olivia oli ollut aamusta saakka valtavan väsynyt ja jaksanut raahustaa työpäivän juuri ja juuri loppuun saakka. Niinpä hän oli päättänyt päiväruoan jälkeen mennä hetkeksi sängylle lukemaan. Ihan hetkeksi vain. Huomaamattaan hän oli kuitenkin nukahtanut, kirja oli pudonnut koristetyynyn mukana lattialle ja uni oli vienyt mukaansa ties kuinka pitkäksi aikaa. Hän kurkotti kännykkänsä yöpöydältä. Jo seitsemän illalla! Hänhän oli vedellyt sikeitä kolme tuntia! Voi hemmetti!
Olivia nousi istumaan sängynlaidalle ja tunsi olonsa vieläkin oudoksi. Hän haroi hiuksiaan, nousi ja lähti kävelemään keittiöön. Nyt maistuisi kupillinen teetä. Siinä nojatessaan keittotasoon ja odotellessaan veden kiehumista, hän yhtäkkiä muisti. Painajainen. Sellainen se oli ollut.
Unessa Sofia oli seissyt yöllä hänen sänkynsä päädyssä kirves kädessään ja näyttänyt sekopäähullulta. Ovi oli lukittu ja Jere huusi sen takana. Hakkasi ovea nyrkeillään ja vaati Sofiaa avaamaan. Sofia ei kuitenkaan kuunnellut, vaan lähestyi Oliviaa mielipuolinen, leveä hymy kasvoillaan. Silmät täysin ilmeettöminä. Nosti kirveen ja sanoi, että synneistä piti aina maksaa. Tavalla tai toisella. Olivia oli nostanut kätensä vatsansa suojaksi ja huutanut, ettei saa. Että lasta pitää suojella. Että hän haluaa elää. Siihen hän oli herännytkin.
Oliviaa värisytti, kun hän katseli keittiön ja olohuoneen ikkunoita. Hänellä oli sisällä täysi valaistus päällä ja ulkona oli pussipimeää. Kuka tahansa hullu saattoi seistä vaikka ikkunan takana ja katsella häntä juuri parhaillaan. Eikä hän näkisi mitään. Olisikohan Sofia nyt siellä? Hänen pihassaan? Kiireesti hän kävi vetämässä sälekaihtimet kiinni joka huoneesta.
Sinä iltana Oliviaa ei väsyttänyt. Hän selitteli itselleen, että myöhään nukutut päiväunet ne nakersivat yöunista nyt tunteja pois. Tosiasiassa hän kuitenkin pelkäsi mennä nukkumaan. Hän istui pitkään olohuoneessa, sohvannurkassa lukemassa, kunnes viimein lähti sänkyyn. Sitä ennen hän kuitenkin lukitsi ovet, tarkasti turvaketjut, kävi katsomassa vielä vaatehuoneessakin ja jätti eteiseen valon palamaan. Lopuksi hän kaivautui mahdollisimman syvälle peittonsa alle ja koitti vielä kädellään sängyn viereen varaamaansa paistinpannua. Jos joku tulisi hänen taloonsa, hän vetäisi sitä kaikin voimin pannulla päähän.
Seuraavan aamun kaunis auringonpaiste vei kaikki Olivian huolet mennessään. Ihan turhia hän nyt oli pelännyt jotain typerää unta. Höh.
Olivia laittautui valmiiksi ja oli jo lähdössä portailla opintoihinsa, kun pihapolulle katkennut havupuun oksa kiinnitti hänen huomionsa. Oksia nyt katkeili tuon tuostakin tuulisina päivinä, mutta tämä näytti erilaiselta. Puun alla oleva lumi kun oli tallautunut tavalla, joka ei voinut olla muuta, kuin ihmisen tekemä. Joku oli seissyt hänen pihallaan, mutta kuka? Ja milloin?
Olivia huomasi, että puun alta oli tehty iso harppaus keskemmälle pihaa, pensaiden suojiin. Hän kahlasi jälkien perässä sinne ja pyöri hetken ympyrää. Tähänkö ne nyt loppuivat? Eihän tässä ole mitään järkeä, hän mietti. Puista pudonnut lumi sotki mukavasti jälkien seurannan ja Olivia astui huokaisten suuren pensaan takaa lähteäkseen takaisin pihapolulle. Siellä jäljet kuitenkin yllättäen jatkuivat ja Olivian vatsa kierähti ylimääräisen kierroksen hänen seuratessaan kauhistuneena katseellaan painaumia, jotka johtivat suoraan hänen makuuhuoneensa ikkunan alle. Kylmä väristys kulki pitkin Olivian selkärankaa, kun hän kaiveli kännykän laukustaan ja tekstasi:
Moikka äiti! Tuon vara-avaimen sulle. En viitsi jättää sitä enää kukkaruukkuun. Olivia
Kommentit
Lähetä kommentti