Tammikuun puoliväli aukeni harmaana ja sateisena. Eveliina oli tullut Omenakujalle katsomaan töiden edistymistä. Hän seisoi makuuhuoneessa, hivellen sormillaan harmaan tapetin sileää, hieman valoa heijastavaa pintaa. Hän rakasti jo nyt tätä taloa. Puolivalmiinakin se oli juuri sellainen, josta hän oli aina haaveillut. Harmi vain, että Kristianin piti pilata kaikki.
Tuosta ostoskeskuksessa nähdystä tapauksesta oli kulunut kuukausi, eikä Eveliina ollut ottanut vieläkään asiaa puheeksi miehensä kanssa. Hän ei tiennyt itsekään mitä ihmettä oikein odotti. Ehkä sitä, että hän heräisi ja huomaisi kaiken olleen vain ylimaallisen huonoa unta.
Eveliina kulki pitkin talon huoneita ja mietti, olisikohan missään mahdollisuuksien rajoissa ostaa talo Kristianilta. Hän oli ollut täysi idiootti luottaessaan asuntokauppojen kohdalla ikuiseen onneen ja niinpä hänen unelmiensa talo oli nyt miehen nimissä. Miehen, jonka kanssa hän ei ollut naimisissa. Ei edes kihloissa.
Kun talossa ennen asunut vanhapari oli toivottanut heille kauppojen jälkeisillä kahveilla yhtä onnellisia hetkiä Omenakujalla, kuin heillä itsellään oli pitkän avioliittonsa aikana ollut, Eveliina oli naivisti uskonut joka sanaan. Tottakai heillekin tulisi pitkä liitto. He menisivät naimisiin tuota pikaa, saisivat yhteisen lapsen ja kaksosetkin asettuisivat kiltisti isosisarusten asemaan.
Hemmetti mikä aivokääpiö hän olikaan ollut!
Ennen seuraavaa siirtoaan hänen täytyisi pyytää kiinteistönvälittäjä arvioimaan kunnostettu kämppä ja tuomaan hintaan objektiivinen näkemys. Kun hän vetäisi korttinsa pöytään ja kertoisi miehelle tietävänsä kaiken tämän ristiretkistä, ei Kristianin kostonhalulla olisi rajoja. Vaikka mies olikin itse syypää kaikkeen, hän ei myisi piruuttaankaan taloa Eveliinalle samalla hinnalla, millä oli puolihomeisen raadon ostanut, vaan voittoa piti tehdä joka asiassa. Avopuolison särkyneestä sydämestä viis. Silläkään ei tulisi olemaan miehelle piirun vertaa merkitystä, kuka talon oli hoitanut lähes uuden veroiseksi.
Eveliinan puhelin piippasi viestiäänen.
Heippa rakas! Tuun vasta puolenyön maissa. Käyn yksillä Mikon kanssa. Älä odottele. K
Eveliinaa otti raskaasti päähän. Mikko. Niin varmaan. Hän ei koskaan Kristianin puheissa sellaista nimeä ollut kuullutkaan. Varmemmin kyseessä oli taas joku irtoripsi, jonka mies oli tavannut hississä ja joka oli valmis seksiin sen kummempia miettimättä. Oli miten oli, hän ei jaksanut vaivata päätään enää miehen sänkykumppaneiden lukumäärällä. Hän keksisi kyllä tavan kostaa, mutta sen aika ei ollut vielä.
Lähettäessään Kristianille vastaukseksi pelkän peukalon, Eveliinan päässä alkoi pyöriä jo orastava suunnitelma.
Kyllä. Niin hän tekisi.
Jos hänen oli lyötävä elämänsä palasiksi ja lähdettävä, hän ei olisi ainoa, jonka maailma murtuisi. Hän veisi Kristianin mukanaan ja tulisi nauttimaan siitä enemmän, kuin mistään koskaan aiemmin!
****
Riina tuijotti sähköpostiaan järkyttyneenä. Ei voinut olla totta! Ei hemmetti voinut olla totta! Hän, joka aina teki työnsä täydellisesti, eikä koskaan unohtanut mitään, sai nuhteita asiakasvalituksen johdosta. Hän ei ollut muistanut sovittua tapaamista asiakkaan kanssa. Palautteen rustannut nainen oli tullut kohteeseen tunnin matkan väri- ja materiaalivalintoja varten, eikä Riina ollut paikalla! Kaiken huipuksi asiakas oli yrittänyt tavoittaa häntä puhelimitse, mutta turhaan. Riinan työluuri oli lojunut kotitoimiston pöydällä ja hän itse oli istunut sairaalan kahvilassa odottamassa isäänsä laboratoriosta.
Arvolla oli tarkemmissa kokeissa varmistettu eturauhassyöpä, joka oli lähettänyt etäpesäkkeitä alaselän alueelle. Kasvain oli aika kookas, joten Arvo oli leikattu nopealla aikataululla. Lääkärit olivat kertoneet saaneensa koko kasvaimen pois, mutta etäpesäkkeille ei voitu tehdä oikein mitään, sillä osa oli luustossa. Loppuja hoidettaisiin sädettämällä.
Tilanne ei tällä hetkellä vaikuttanut kovinkaan aggressiiviselta, mutta tiesihän sen. Jos syöpäkasvaimia jäi elimistöön, ne ihan varmasti leviäisivät jossain vaiheessa muuallekin. Sädehoidosta huolimatta. Arvo joutuisi käymään TT-kuvauksessa vuosittain etäpesäkkeiden seurantaa varten. Muuta hoitoa ei sädetyksen jälkeen ollut luvassa. Pelkkää tiivistä seurantaa. Ja samalla jatkuvaa epätietoisuutta, oli Riina miettinyt siellä istuessaan, kahviaan sekoitellen.
Ja unohtanut samalla kokonaan sen hemmetin asiakkaan.
Nyt nainen oli valittanut kohtelustaan hänen esimiehelleen ja tässä hän luki meiliä pinna tiukalla. Posket kiukusta punaisina. Kun hän teki yhden virheen kymmenen vuoden aikana – yhden hemmetin, inhimillisen virheen - hänet naulattiin ristille saman tien.
Esimies oli käyttänyt viestissään mm. sanoja “vastuutonta”, “ajatella mainetta” ja “vaikuttaa koko työporukkaan”. Kaiken oli kruunannut liitetiedostona oleva, asiakkaan esimiehelle lähettämä suora palaute, jossa hänet olikin arvosteltu sitten suoremmin sanakääntein.
Saakeli, Riina puhisi mielessään. Hänen olisi tehnyt mieli soittaa valituksen tehneelle naiselle ja kysyä oliko tämä tosissaan väittäessään, että Riina oli Dekoraation lahjattomin suunnittelija. Nainen oli ainakin ollut suorastaan lääpällään kaikkiin hänen puhelimessa tekemiinsä muutosehdotuksiin, joten tosi hyvin tämä oli osannut ainakin siinä tapauksessa näytellä.
Asiakas oli kertonut myös, että hänen oli täytynyt siirtää kokousreissuaan Riinan tapaamisen vuoksi, koska Riinalle ei ollut sopinut mikään muu aika edeltävien kolmen viikon aikana. Mitä sontaa! Riina huusi ajatuksissaan. Nainen oli itse väen vängällä halunnut juuri kyseisen päivän ja hetken, sillä oli muutenkin tulossa samaan suuntaan. Mutta millä sitä nyt saisi esimiehenä toimivan Helenan uskomaan häntä?
Kun Riina oli kymmenen vuotta aiemmin tullut Dekoraation listoille, hänet oli palkannut ihana Pirjo, joka oli kehunut aina hänen näkemyksensä maasta taivaaseen. Pirjon kanssa oli ollut mukavaa jutella ja Riina oli tykännyt pitää ideariihiä pomon kanssa kohteisiin liittyen. Helenan kanssa moisesta ei ollut puhettakaan. Helena oli inhonnut Riinaa alusta saakka ja teki hän mitä vaan, niin pieleen meni jollain tavalla. Ja nyt hänellä olisi edessä pomon puhuttelu ennen työajan päättymistä. Mikä loistava alku viikolle!
Riina työnsi tuolinsa irti työpöydästään, laittoi korkokengät jalkaansa ja lähti matelemaan Helenan huonetta kohti. Olisi tämä nyt voinut edes sen verran nähdä vaivaa, että olisi käynyt itse kutsumassa Riinan huoneeseensa sen sijaan, että lähettää sähköpostia, hän mietti kulkiessaan. Mutta ei kai sitä nyt hänen takiaan. Olihan matkaa sentään parikymmentä metriä. Riina nosti kätensä, irvisti ja kopautti kevyesti pomonsa oveen. Sisältä kuului vaimea sisäänkutsu.
Kun Riina astui huoneeseen, Helena oli juuri kirjoittamassa sähköpostia pöytänsä takana. Tuskin vilkaisten hänen suuntaansa, Helena osoitti nyökkäämällä hänelle luvan istua ja sanoi olevansa kohta valmis. Olihan sekin tietysti tapa osoittaa paikka alaiselle, Riina mietti ärsyyntyneenä ja istui pehmeään, oranssilla kankaalla verhottuun tuoliin.
Reilut viisi minuuttia hän sai odottaa, ennen kuin sähköposti oli valmis. Sitten Helena kääntyi hänen puoleensa, järjestellen kasvoilleen leveän, enemmänkin irvistystä muistuttavan hymyn. Pomo liitti korostetun hitain liikkein sormenpäänsä yhteen ja katsoi sen jälkeen Riinaa, kuin saalista puussa vaaniva jaguaari.
-Riina. Meillä taitaa olla pieni ongelma tässä.
Riina vastasi samanlaisella hymyllä.
-Helena. Mitä ongelmaa tarkoitat? Mun elämässäni on niitä sen verran, että nyt pitää yksilöidä, jotta tiedän mistä puhutaan.
Helena tuijotti häntä hetken, kuin olisi miettinyt, millä piruilun asteella tällä hetkellä kuljettiin ja millä asenteella itse jatkaisi eteenpäin. Lopulta hän nyökkäsi.
-Olen pahoillani kuullessani, että sinulla on ongelmia. Voidaan puhua niistä myöhemmin, jos haluat. Tämänkertainen keskustelutuokio liittyy meiliin, jonka lähetin sinulle jo tänään aiemmin. Että ehtisit perehtyä asiaan. Onko sinulla omaa näkemystä tapahtuneeseen, joka eriäisi asiakkaan kertomasta vai menivätkö asiat tarkkaan ottaen niin, kuin hän palautteessaan kertoi?
-Kuule, Riina aloitti. -Ihan tarkkaan ottaen, se nainen puhui aivan täyttä paskaa. Itse asiassa mikään, mitä hän arvovaltaisessa palautteessaan minusta satuili, ei pitänyt paikkaansa. Mä en ole asiaton, määräilevä enkä suunnittelutaidoton ja viimeksi, kun puristin, ei päästäkään valunut nesteitä. Eli ylpeäksikään mua ei voi sanoa. Riina vaihtoi kiivaasti asentoaan tuolissa. -En ylipäätään tajua, miten joku voi vetää herneen noin syvälle nenäänsä siitä, jos joku tapaaminen unohtuu. Herranen aika! hän huudahti ja huitaisi kädellään ilmaa -Ihmisiähän mekin vaan ollaan!
-Eli sinusta kyseessä on siis pikku juttu? Ymmärsinkö oikein? Helena katsoi Riinaa odottavasti.
Mitä hittoa! Riina ajatteli. Siis oliko tuo nainen kuuro vai tyhmä?
-En nyt sanonut ihan pikku juttukaan eli ymmärsit väärin, hän sanoi ääneen. -Sanoin, että palaute oli ylireagointi asiaan, jollainen voi tapahtua kenelle tahansa. Lisäksi asiakas kommentoi aivan asiattomasti ammattitaitoani sekä muita piirteitäni. Tottakai se harmittaa sanomattoman paljon, kun mustamaalataan ihan huolella ja puhutaan minusta asioita, joissa ei ole mitään perää. Onneksi sä tunnet mut pidemmältä ajalta ja tiedät totuuden.
-Hmmm... niin, Helena mutisi ja katsoi papereihinsa. -Sinä saat itse vastata asiakkaan palautteeseen. Ja mielestäni on paras, että minä tai Seija otetaan se kohde haltuun loppuprojektin ajaksi. Eihän siellä ollut vielä edes päästy kunnolla alkuun. Sinä voisit briiffata meitä huomenaamulla ideoista, joita olet jo asiakkaalle ehtinyt esittää. Päästään sitten vähän kärryille, Helena hymyili kireästi.
-Siis hetkinen, Riina huudahti. -Ettehän te nyt... Ettehän te voi viedä mun hommaa! Kesken kaiken! Ja haluatte vielä mun suunnitelmatkin! Jos kerran olen niin persläpi suunnittelija, kuin se nainen selitti, kuinka ne ideat menisivät sen paremmin läpi teidän esitteleminä? Ehei Helena. Eihän tämä nyt näin mene, Riina löi kämmenensä tuohtuneena tuolin käsinojiin.
-Tuo alatyylinen kielenkäyttö ei ole tarpeen ja kyllä tämä nyt menee näin, Helena koitti näyttää pahoittelevalta, mutta onnistui siinä surkeasti. -Itse asiassa.... Tämä on nyt vähän noloa, mutta...
-Niin mitä, Riina ärähti. -Anna tulla vaan. Noloa tämä on muutenkin alusta loppuun saakka. Ja vielä nolommaksi tulee, kun pääsen naputtelemaan vastausviestiä asiakkaalle, hän uhosi.
-No, itsepä pyysit, Helena sanoi. -Asiakas se halusi sinut pois projektista. Halusi jonkun luotettavamman. Ja tämä asiakas on hiton tärkeä, koska hänen miehensä on kunnanjohtaja, joten me toimimme tasan asiakkaan toiveiden mukaan. Ja varokin kirjoittamasta mitään provosoivaa tai arvostelevaa tekstiä naiselle takaisin. Meillä ei ole varaa saada enempää huonoa mainetta sinun temperamenttisi takia.
Helena nosti lukulasinsa päälaelleen, risti kätensä pöydälle ja katsoi Riinaa.
-Toisaalta... taitaa olla parasta, että minä itse vastaan hänelle. Soitan suoraan, niin ei pääse tulemaan väärinkäsityksiä. Kirjoittaessa saattaa pieni vivahde-erokin vaikuttaa lopputulokseen. Ja ihmiset tulkitsevat lukemaansa myös senhetkisen mielialansa mukaan.
Hän kokosi paperit pöydältä ja kopautti ne siistiin nippuun.
-Se oli sitten siinä, Helena sanoi ja kääntyi Riinasta poispäin. -Kiitos ajastasi. Pidetään huomenaamuna se palaveri. Minä kerron Seijalle kaiken tarvittavan, ettei sinun tarvitse.
Riina nousi hitaasti tuolilta. Hänen olonsa oli niin nöyryytetty, ettei hän osannut edes vastata pomonsa selälle mitään. Kävellessään huoneeseensa, kuohu hänen sisällään yltyi yltymistään. Eikö huonoilla uutisilla ollut mitään rajaa? Miksi ne kaikki osuivat samaan ajanjaksoon? Eikö hän ollut antanut jo itsestään ihan tarpeeksi, kun oli jumaliste luopunut puolesta elämästäänkin vanhempiensa takia. Pitikö hänen nyt vielä luopua töistäänkin.
Riina sulki huoneensa oven ja lysähti lähimmälle sohvalle istumaan. Hän nojasi päätään käsiinsä, hieroen samalla ohimoitaan. Nyt pitäisi jutella jonkun kaverin kanssa. Jonkun, joka ihan oikeasti välittää ja on tarpeeksi kaukana hänen elämästään antaakseen objektiivisia neuvoja. Riina haki kännykkänsä tietokoneen vierestä ja alkoi selata nimilistaa. Hassua, ettei hänelle tullut heti mieleen ketään, jolle voisi asioistaan puhua. Luottamuksellisesti. Niin, että toinen osaisi ihan oikeasti ottaa osaa.
Hmmm... Olisikohan Annastiina, hän mietti. Toisaalta... ei sentään, vaikka se mukava onkin. Tunnetaan vain kuntopiirin kautta. Entä Riikka? Netta? Anne? Ei, ei ja ei. Hyviä biletyskavereita, mutta liian hanakoita juoruamaan. Naapurin Milla? Hah! Riina naurahti puoliääneen. Sama kuin ilmoittaisi ongelmistaan paikallislehden etusivulla.
Aino. Ainoon hän voisi luottaa... Hän alkoi etsiä jo numeroa, kun pysähtyi taas. Ehkei sittenkään Aino. Riina oli tipauttanut Ainon pois Facebookin kavereistaan puoli vuotta aiemmin. Hän oli kuullut Ainon puhuneen ympäri kyliä perättömiä Paavon potkuista ja tehnyt päätöksensä välien rikkomisesta hetkellisessä suuttumuksessaan.
Riina tuijotti tyrmistyneenä puhelintaan. Somessa hänellä oli satoja kavereita, jotka tykkäsivät hänestä ja hänen elämästään sydämin ja peukuin monia kertoja viikossa. Hän sai ihailevia kommentteja ja paljon rakastavia emojeita vastaukseksi postauksiinsa. Hänellä oli aina ollut kuva siitä, että oli pidetty ihminen. Eikö hänen elämässään todella ollut Paavon lisäksi ketään, joka aidosti olisi kiinnostunut hänen asioistaan? Äitiä ja isää ei tietystikään lasketa.
Riina kävi läpi yhteystietolistansa toiseen kertaan. Sitten hän sulki puhelimen ja laittoi sen viereensä sohvalle. Siinäpä se. Ei ollut ketään, jolle hän olisi soittanut. Ei ketään, joka olisi tarjonnut olkapäätä ja vaihtanut näkemyksiä asioista hänen kanssaan.
Riina tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä. Kirvelevän luomien alla. Vatsassa poltti ja pala painoi kurkussa. Hengitys tukahtui.
Yksinäinen. Hän oli yksinäinen.
Ensimmäinen kyynel löysi tiensä poskelle ja alkoi valua hitaasti alaspäin. Riina pyyhkäisi sen vihaisesti pois. Kyyneltä seurasi kuitenkin toinen... ja kolmas, kunnes hänen silmänsä sumenivat kyynelvirrasta ja pitkään tukahdutettu nyyhkytys karkasi ilmoille.
Yksin, Riina mietti ja tunsi syvää, pohjatonta epätoivoa. Hän oli totaalisen yksin tilanteessa, jossa hänen elämänsä levisi käsiin, eikä hänellä ollut muuta vaihtoehtoa, kuin katsella vierestä.
Kommentit
Lähetä kommentti