Luku 43 - Riita

Riina asetteli kynttelikköä ikkunan eteen. Vielä muutama huurteisen näköinen joulupallo lasiseen maljaan eteisen pöydälle, niin valmista olisi. Hyasintin hän ostaisi ylihuomenna, käydessään vielä viimeisillä lahjaostoksilla.

Riina oli viimeisen päälle jouluihminen ja nautti vuoden suurimman juhlan valmisteluista pitkään ja ajan kanssa. Kortti-ideoita hän alkoi suunnitella jo heinäkuussa ja keräili metsäretkillään käpyjä, varpuja sekä kauniin muotoisia oksia jouluaskartelujaan varten. Lahjat hänellä oli yleensä hankittuina jo marraskuun loppuun mennessä. Vain siksi, että hän saisi joulukuun keskittyä rauhassa leipomiseen, koristeluun ja ihanien muistojen luomiseen. Ensimmäisen piparitalon hän teki lasten kanssa jo isänpäivän aikoihin. Se syötiin parissa viikossa. Hienomman ja yksityiskohtaisemman taideteoksen Riina taiteili taikinasta ihan yksinään, lähempänä jouluaattoa. Tuo talo pääsi sitten jouluna koristamaan heidän kahvipöytäänsä, eikä siitä koskaan ollut jäänyt palastakaan Tapaninpäiväksi.   

Tänä vuonna Riinan jouluvalmistelut olivat kuitenkin venyneet koko ajan vain myöhemmäksi ja myöhemmäksi, sillä kaikki työltä jäävä aika kului vanhempien luona autellessa. Riinasta tuntui, että hän oli äidille ja isälle velkaa monen vuoden välinpitämättömyytensä ja hän tehosti katumusharjoituksiaan jättämällä väliin myös omat lenkkinsä ja jopa työpaikkansa pikkujoulut. Välillä Riina ajatteli, että hän sai nyt koston kaikista niistä vuosista, kun oli ajatellut vain itseään. Kohta häneltä vietäisiin molemmat vanhemmat. Paavon hän olikin jo menettänyt, eivätkä pojatkaan hänestä niin välittäneet. 

Riina tarttui tiskirättiin ja pyyhki ruokapöydän puhtaaksi. Sen jälkeen hän pysähtyi hetkeksi ikkunan eteen. Pakkasta oli yhdeksäntoista astetta ja lasiruutujen reunat olivat kuuran luomia kukkia täynnä. Puiden oksat kaartuivat silloiksi painavan lumen alla ja maisema näytti leijalevine lumihiutaleineen aidolta satumaalta. Tilhiparvi lenteli puusta toiseen ruokaa etsimässä. Pitäisikin muistaa laittaa lintujen ruokinta-automaatti paikoilleen ja ostaa muutaman talipallokin, Riina kirjoitti mielensä muistilistaan.

Hän oli edellisenä päivänä sopinut, että äiti ja isä viettäisivät jouluaaton heillä. Sopimus oli ollut työn ja tuskan takana, sillä vanhemmat olivat sitä sukupolvea, joka ei ikinä halunnut olla vaivaksi kenellekään. Puolen tunnin väännön jälkeen Raisa oli suostunut tulemaan “muiden nurkkiin riesaksi” ainoastaan sillä ehdolla, että saisi osallistua jollakin tavalla valmisteluihin. Riina oli ehdottanut, että äiti leipoisi joulutorttuja, jotka toisi sitten aattona mukanaan ja oli ollut yllättynyt, kun Raisa hyväksyi suunnitelman mukisematta. Tai tiesihän Riina. Kun vanhemmat saapuisivat, heillä olisi taas pari kassillista kaikenlaista syömistä mukanaan, oli ennakkoon sovittu mitä tahansa. Riina mittasi juuri suodatinpussiin joulukahvia, kun Paavo astui etuovesta sisään. Mies hieroi käsiään yhteen ja kopisteli kengistään lumenloppuja pois vielä pikkueteisen lattiallekin.

-On siellä vaan kylmä, hän väräytti itseään tullessaan keittiöön. -Kokeile vaikka, Paavo härnäsi ja työnsi kylmän kätensä Riinan niskaan. 

-Iiiiiiikkhhh!!! Ota se pois sieltä! Äkkiä! Riina kiljui. -Katso nyt mitä menit tekemään, hän jatkoi sadatellen. -Koko suodattimen sisältö kaatui pöydälle ja mun pitää aloittaa homma uudelleen alusta. Saamarin saamari! Niin kuin ei olisi muuten kaikki työt myöhässä jo ihan tarpeeksi!

-No anteeksi, Paavo ärähti. -En tiennyt, että rouvalla on taas mieli kipeänä. Ja mitä siihen oletettuun kiireeseen tulee, olen kyllä sanonut, että autan mielelläni, jos vaan kerrot, missä voin auttaa.

-”Missä voin auttaa”, Riina matki. -Jos ei aikuinen ihminen tiedä, mitä kotona on tekemättä, ei kannata edes kysyä. Onhan täällä kaikki siivoukset edessä vielä hyvänen aika. Ja verhotkin pitäisi vaihtaa niihin punaisiin jouluisiin. Kaitaliinat täytyy silittää, vaatehuone järjestää, lahjat paketoida ja suunnitella valmiiksi jouluaaton menu. Ja tehdä sen pohjalta kauppalista, hän paasasi. -Lisäksi linnuille pitää ostaa ruokaa, jäädyttää pihalle lyhtyjä, hankkia joulukuusi ja havuja portaille. Niin ja kynttilöitä aattosaunaan, Riina luetteli. -Siinä oli vasta alku. Piparitalkoista en viitsi sulle edes puhua. Ethän sä koskaan ole osallistunut niihin... kään, hän päätti myrkyllisesti ja napsautti keittimen päälle. -Otatko muuten kahvia?

Paavo haki kupin kaapista.

–Voisihan sitä ottaa, hän sanoi ja jatkoi -Aattoon on nyt vielä puolitoista viikkoa, niin ei nyt panikoida. Kyllä me kaikki hommat ehditään tekemään. Ihan niin kuin ennenkin. Eikä se joulun tulo nyt varmaan ole siitä verhon väristä kiinni, hän epäili. -Tuskin sitä kukaan edes hämärässä valaistuksessa huomaa, mitä ikkunan molemmin puolin roikkuu. Vaikka olisi lakana. 

-Tyypillinen mies, Riina puuskahti. -Totta kai huomaa. Äitikin vaihtoi aina verhot jouluksi. Ja sitten taas vuodenvaihteeksi. Enkä mä aio jäädä pekkaa pahemmaksi, vaan äiti ja isä saavat meilläkin täällä ihan perinteisen joulun. Riisipuuroaamiaisineen kaikkineen. Tosin mun pitää herätä tekemään luumukiisseli ja puuro aamulla kuudelta, mutta ei mua enää muutenkaan siihen aikaan nukuta.

-Siis monelta Raisa ja Arvo ovat aattona tulossa? Paavo katsahti Riinaan.

-Varmaan kahdeksan maissa, Riina vastasi. -Menevät aattoaamun kirkkoon, käyvät hautausmaalla ja tulevat sieltä suoraan tänne. Kirkko alkaa muistaakseni puoli seitsemältä. 

-Kahdeksalta! älähti Paavo. -Vähemmällä kiireellä lapsetkin olisivat saaneet nukkua vähän pitempään, kun on sentään joululoma. Ja me itsekin, hän huokaisi.

-Sähän voit nukkua pidempään, Riina sanoi kiukkuisena ja kaatoi kahvia kiivain liikkein kuppeihin. -Ei sun tarvitse meistä välittää. Kyllä me nyt yksi jouluaamiainen syödään ilman suakin. Ja pojat eivät nuku koskaan aattona seitsemää pidempään. Kuusen alla odottavat lahjat polttelevat niitä niin paljon. Että nuku sä vaan, nuku. Ei sillä, ettetkö nyt muulloinkin saa nukkua vaikka keskellä päivää, hän äyskäisi lopuksi.

-Vittuile vaan, kiukustui Paavokin ja jysäytti kuppinsa pöytälevyyn. -Antaa tulla ihan vapaasti. Nyt lapsetkaan eivät ole kotona kuuntelemassa, millainen surkea isä niillä on. Aina sä huudat teini-ikäisille jätkille, ettei kannata pojat mennä koskaan naimisiin ja hankkia perhettä, vaan pysyä vaan sinkkuna ja nauttia elämästä. 

Paavo nojautui eteenpäin Riinaa kohti.

-Tajuatko sä jumaliste, millaisen kuvan lapset saa tuollaisista jutuista? Minäpä kerron. Sellaisen, että ne on jotenkin meidän elämässä tiellä! Kuormaa. Ylimääräistä riippaa. Sä puhut, niin kuin katuisit koko elämääsi. Niin kuin toivoisit, ettei ketään meistä olisi. Mutta me kuulutaan sun elämääsi Riina! Me ollaan sun elämääsi! Minä ja lapset. Mut voit pyyhkiä pois, mutta nuo pojat eivät ole itse valinneet syntyä tänne. Ne ei ole syyllisiä siihen, että meillä menee päin helvettiä! Anna niiden elää oma onnellinen nuoruutensa ja tehdä omat valintansa, äläkä lyö niille päähän kaikkia ääliöajatuksia siitä, että yksin olisi jotenkin parempi.

-Mun mielestäni me ei nyt edes puhuttu lapsista, vaan sinusta, Riina totesi ylimielisesti. Tehostaakseen välinpitämättömyyttään, hän kääntyi tiskaamaan omaa kahvikuppiaan.

Paavo käveli Riinan taakse ja käänsi tämän ympäri.

-Nyt me puhutaan! Paavo tiuskaisi. -Aina haluat puhua ja marista, niin nyt on sen aika. Jutellaan vaikka aluksi siitä, että mä sain potkut. Siitä on kyllä kuultu sen tuhannen kertaa. Pidätkö ihan oikeasti mun syynä, että saan fudut, jos koko suunnittelupuolelle sai jäädä kahdeksasta ihmisestä vain kaksi? 

-Tiedän sen, ettei kukaan halua eroon hyvästä työntekijästä, sanoi Riina vastaan. -Kyllä siihen joku syy on, ettet ollut toinen niistä kahdesta. Päästä irti. Mua sattuu, kun painat mut tiskipöydän reunan ja itsesi väliin, hän valitti työntäen Paavoa kauemmas.

Paavo tarttui Riinaa hartioista ja pakotti tämän katsomaan itseään silmiin.

-Tajuatko sä, että ne, ketkä sinne jäi, olivat sen osaston kaksi pitkäaikaisinta työntekijää? Firma halusi palkita sillä tavalla vaikeassa tilanteessa niiden uskollisuuden talolle. Minä olin ollut alaisena vasta neljä vuotta, joten ilman muuta kuuluin lähtevien listalle. 

-No se on kiva, että ymmärrät noin hyvin paskamaista työnantajaasi, Riina kivahti ja löi Paavon kädet irti. -Katsotaan sitten, kuinka ymmärtäväinen olet, kun liitosta loppuu rahantulo ja putoat jollekin Kelan päivärahalle. Niillä tuloilla ei paljoa neljän hengen perheessä matkustella, eikä hankita pojille mitään uusinta tekniikkaa. Saat sitten itse selitellä niille, kun kännykät ovat viiden vuoden takaista mallia ja konsoleihin ei ole enää varaa ostella uusia pelejä. 

-Tuo on toinen asia, mistä meidän pitää puhua, Paavo huomautti. -Ja voidaankin tehdä se tässä saman tien. 

Paavo haki toisen kupillisen kahvia ja asettui istumaan keittiön pöydän viereen. Riina jäi nojaamaan tiskipöytään. 

-Niin, Paavo aloitti. -Meidän pojat on tottuneet saamaan hiukan liikaa. Ihan kaikkea. Ja se kaikki on vielä aina uusinta uutta, hän katsoi tiukasti Riinaa. -Tiedän, että haluat hemmotella poikia ja ehkä tavallaan ostelullasi korvaat heille poissaolemaasi aikaakin, mutta Henri ja Mikael elävät kyllä ilman jatkuvaa tavaratulvaakin. Olen jopa sitä mieltä, että tässä mennään ajan kanssa vielä ojasta allikkoon. Henri on sen ikäinen, että jo nyt toiveet alkavat olla aina vain kalliimpia. Kavereilla on sitä ja kavereilla on tätä..., Paavo viittoili ilmassa molemmilla käsillään. -Jos aina hankkii sen, mitä nuo kundit haluavat, saa kohta hakea pankista lainaa pelkästään niitä ostoksia varten. 

Riina siirtyi ikkunan eteen ja katseli ulos. Hänen äänensä putoili jääpuikkoja.  

-Sä syytät mua tässä perheessä ihan kaikesta. Mä ostan liikaa ja huudan liikaa ja pyydän vielä vanhempanikin tänne väärään aikaan...

-Älä puhu soopaa, Paavo keskeytti. -Älä viitsi edes alkaa takertua nyt tuollaisiin asioihin. Sä se haluat aina jutella, mutta sitten uhriudut ja alat syytää kunnon marttyyrimateriaalia, kun sanon muutamia mielipiteitäni asioista. Ainako se sun näkemyksesi on ainoa oikea? Eikö mun sanomisillani olekaan oikeasti mitään väliä? 

Riina kääntyi katsomaan Paavoa tuimasti. 

-Onko se uhriutumista, kun puolustaa itseään? hän kysyi. -Jos mä olen jatkuvasti vihainen ja huudan paljon, niin mistähän se voisi johtua? Hmmmm? Olisiko olemattomalla parisuhteellakin jotain tekemistä asian kanssa? Riina huusi. -Ja se liittyy jo sinuunkin! Sä et enää halua mitään läheisyyttä. Et halaa, et pussaa, et nussi. Sä et tee yhtään mitään, missä joutuisi vahingossakaan koskettamaan omaa vaimoaan. 

Riina käveli kiivaasti edestakaisin keittiön lattialla ja huitoi käsillään ilmaa. 

-Luuletko, ettei nainen halua koskaan seksiä? Häh? Paavo? Vastaa! hän kirkui. -On ihan hemmetin mukavaa kuunnella, kuinka liukasta seksielämää kaikilla tutuilla on. Ainakin kerran viikossa. Me ollaan taidettu naida viimeksi kaksi vuotta sitten! Mä lähden kohta saakeli vieraisiin Paavo, koska susta ei ole hoitamaan aviopuolison velvoitteita. Kyllä! Vieraisiin! Kuulit oikein! Avioliittoon kuuluu seksi ja vaikka sä hoidatkin omat tarpeesi nyrkin ja pornosivujen avulla, niin mä haluan ihan kunnon panon! En kestä olla enää jumalauta puutteessa! 

Kaiken huutamisen jälkeen Riina lysähti keittiön tuolille kasaan istumaan ja alkoi itkeä lujaan ääneen. Viikkokausien paine radikaalisti muuttuneesta arjesta sekä äidin ja isän terveydentilasta purkautui samaa tietä. Paavo näytti hämmästyneeltä.

-En olisi kyllä sen viimeaikaisen haukkumisen jälkeen osannut arvatakaan, että se olisi soidinkutsu seksipuuhiin, Paavo sanoi lopulta rauhallisella äänellä. -Tiedätkö, että miestä syö aika paljon jo se, että nainen hoitaa työssäkäynnin ja mies jää kotiin pyykkäämään? Puhumattakaan siitä, että asiasta huomautellaan jatkuvasti. 

Riina jatkoi ulinaansa. Paavo haroi hiuksiaan sormillaan ja ähkäisi. 

-Mä en ole hyvä puhumaan tunneasioista, mutta muutenkin on ollut ihan omituinen olo jo pitempään. Sellainen, että en oikein kuulu mihinkään. Ettei mulla ole maailmassa mitään virkaa. Sellaisena turhan panttina vaan täällä pyörin päivät pitkät ja koitan saada uusia hommia jostain. Tässä iässä alkaa vaan olla jonon hännillä jo hakuvaiheessa, kun nuoret valtaavat alan kuin alan. Nuo pojat ja niiden kanssa tekeminen on pitäneet mut jotenkin järjissäni. Paavo nojasi päänsä kämmeniinsä. -Saa sitten nähdä kuinka kauan tätä jatkuu. Tiedä vaikka joutuisin kohta lähtemään jonnekin uudelleenkoulutukseen.

Riina nosti pelästyneenä päätään. 

-Älä nyt tuollaisia puhu, hän sanoi niiskutuksensa lomassa. -Enhän mä nyt täällä pärjäisi äidin ja isän ja poikien kanssa millään yksinään. Eihän tässä meidän lähellä ole mitään suurempia koulutuspaikkoja, vaan täytyy lähteä kauemmaksi. Jos sä lähdet pois, ei mulle jäisi yhtään omaa..., Riina hiljeni.

-Tiedän mitä olit sanomassa, Paavo vastasi. -Kai ne etäopintojakin järjestää jossain. Tai oppisopimuksella. Onhan niitä nykyään kaikenlaisia vaihtoehtoja, että tällainen työelämän kehäraakkikin pääsisi vielä johonkin. Ja ihan totta Riina. Pojat ovat jo niin isoja, että ne pärjäävät aika hyvin jo muutamia tunteja kahdestaankin. Ja osaavat hoitaa aamuhommansa, vaikka sinä olisit itse lenkillä. Luotat vaan niihin enemmän. Ja muhun myös, Paavo lisäsi hetken miettimisen jälkeen.

Riina haki palan talouspaperia, johon pyyhki silmänsä ja niisti nenäänsä.

-Mun täytyy nyt lähteä kauppaan. Lupasin äidille, että hoidan niiden viikonloppuostokset, ettei isän suotta tarvitse lähteä ruuhkaan ajelemaan. Käyn samalla hakemassa Mikaelin Leolta ja saatan jäädä hetkeksi juoruilemaan myös Elisan kanssa. Ei olla nähty ainakaan kolmeen kuukauteen. Jos nyt tässä ketään on muutenkaan nähnyt, hän huokaisi. -Tuntuu, että kaikki aika menee nykyään toisten asioita hoidellessa.    

-Sulla on ollut rankka vuoden loppu, Paavo myönsi. -Myös henkisesti. Ansaitsisit kyllä kaiken jälkeen pienen irtioton. Mua ihan harmitti, kun jäit pois teidän pikkujouluista. Ne olisivat voineet tehdä sulle ihan hyvää. 

-Itse asiassa, Riina sanoi hitaasti. -Mua ei haitannut yhtään jättää niitä väliin. Oikeastaan... tuntui ihan mukavalta viettää sekin ilta teidän kanssa kotona ja katsella yhdessä leffaa. Luulen, että nautin siitä hetkestä enemmän, kuin mitä olisin nauttinut työkavereiden kanssa bilettämisestä. 




Kommentit