Riina löi auton oven kiinni ja avasi takaluukun. Kaksi kauppakassia äidille ja isälle. Niin ja vielä suuret pakkaukset talous- ja vessapaperia. Ja tuosta vielä suklaarasia ihan muuten vaan. Hän käveli kantamuksineen etuovelle ja meni omalla avaimellaan sisälle. Jos isä sattuisikin olemaan vaikka kävelyllä, ei äidin tarvitsisi suotta rynnätä avaamaan.
-Moikka, Riina huusi eteisestä. -Se olen minä, Riina. Onko täällä ketään?
-Täällä ollaan, Raisa huusi vastaan ja heilautti kättään sohvan selkänojan takaa. -Heitin hetkeksi aikaa pitkälleni, kun alkoi aamusiivousten jälkeen niin väsyttää.
-Mitä ihmeen aamusiivouksia sä täällä harrastat? Riina kysyi ärtyneenä ja käveli sohvan viereen. -Lääkäri käski sua pitämään nyt matalaa profiilia kaiken tekemisen kanssa ja sä se et vaan usko mitään. Kohta saat uuden kohtauksen ja tällä kertaa voi käydä huonompi tuuri selviämisen kanssa. Nyt äiti otat tosissaan ja lepäät! Missä isä on? Sen pitäisi olla täällä vahtimassa sua.
-Isä lähti käymään pienellä happihyppelyllä, Raisa vastasi väsyneesti. -Äläkä nyt isää moiti. Parhaansa se tekee, vanha mies. Olen tainnut passata sen tähän saakka vaan niin hyvin, että nyt, jos pitäisi itse tehdä oma mannapuuronsa, se ei taivu siihen sitten millään. Neuvoa kysyy koko ajan ja sittenkin palaa pohjaan. No, ehkä senkin on aika jo näillä vuosilla opetella, hän sitten hymähti.
-Mä käyn tyhjentämässä kauppakassit kaappiin, sanoi Riina ja lähti kävelemään keittiöön päin. -Lepää sinä vain.
Kun Riina oli saanut tavarat kaappeihin, hän latasi kahvinkeittimen. Pöytään kolme lautasta ja kolme kuppia. Tuosta laatikosta punaiset, jouluiset servietit ja tuolta vielä lusikat. Margariinia, pieniä karjalanpiirakoita, kinkkua, juustoa, kurkkua. Mitäs vielä? Niin tosiaan, se suklaarasia. Ja äidillä näkyi olevan herkkulaatikossa kuorrutettuja pipareitakin. Mmmmmh, mikä tuoksu, Riina haisteli keksipurkin avattuaan. Ihan tulee lapsuus mieleen.
Isä kopisteli etuovella lunta kengistään pois ja astui sisälle. Riina meni seisomaan ovenpieleen ja risti kätensä rinnalleen.
-Tervetuloa kotiin, hän sanoi hymyillen. -Mitäs isälle kuuluu?
-Mitäs tässä, Arvo hymyili vastaan. -Pikkuhiljaa mennään, päivä kerrallaan. Äiti tuossa on edelleen tavallista väsyneempi ja minä koitan opetella tekemään enemmän taloustöitä, mutta kyllä tämä tästä. Aina ennenkin on kaikesta kuitenkin selvitty, hän lisäsi ja kumartui ottamaan kenkiä jaloistaan.
Yhtäkkiä Arvo horjahti hiukan ja otti nopeasti tukea seinästä.
-Isä! Riina kiljaisi ja hyppäsi pari askelta eteenpäin kädet ojossa, vastaanottamaan kaatuvaa isäänsä. Arvo ehti kuitenkin saavuttaa tasapainon ja nousi takaisin seisomaan, suoristaen varovasti selkäänsä.
-Se aina välillä vihlaisee tuolla alaselässä, hän tunnusti. -Etenkin näin pitempään seisomisen jälkeen. Joskus tuntuu, että lähtevät jalat alta, kun ottaa kumartuessa niin äkkiä kiinni. Jossain tuolla ristiselän tienoilla se vaiva taitaa olla. Varmaan noidannuoli.
-Onko tätä jo pidempäänkin jatkunut? Riina tiedusteli huolestuneena.
-Ei sitä nyt niin pitkään, Arvo mutisi laskostaen kaulahuiviaan eteisen kaappiin. -Varmaan kuukauden päivät.
-Hah, kuului sohvan selkänojan takaa Raisan ääni. -Puoli vuotta pikemminkin. Isäsi aina väheksyy kaikkia vaivojaan ja sillä ne pitkittyvätkin. Minä olen sitä patistellut kesästä saakka lääkäriin, mutta se menee sinne vasta pää kainalossa. Tai sitten, kun jalat lähtevät kokonaan alta. Tässä iässä se olisi vielä tärkeämpää mennä ajoissa, kun muutenkin peruskunto on jo heikompi kuin nuorena. Mutta milläs aikuisen ihmisen viet, jos ei se halua? En minä isoa miestä ala väkisinkään tohtoriin raahaamaan.
-Voi hemmetti teidän kanssanne, Riina puuskahti. -Me tehdään nyt sillä tavalla, että ensin juodaan päiväkahvit. Sen jälkeen minä soitan isälle ajan lääkäriin. Saat mennä suoraan yksityiselle, eivät ne terveyskeskuksessa tee kuitenkaan mitään isompia tutkimuksia. Minä kuskaan sinut sinne, jos ne vaikka antavat sulle jonkun piikin lihaksia rentouttamaan tai jotain. Nyt on vasta aamupäivä, joten pääset ihan takuulla yleislääkärille jo tämän päivän aikana.
-Minä mihinkään yksityiselle, Arvo alkoi harata vastaan. -Ei meillä ole varaa sellaiseen.
-Yksityinen ei nyt niin paljoa kustanna lisää, Riina kivahti. -Ja kyllä sitä muutaman kympin enemmän mielenrauhasta maksaakin. Jos sulla ei ole mitään, tulee samalla todettua sitten sekin. Tai sitten saat ainakin kipulääkettä ja jumppaohjeita. Tai lähetteen fysioterapiaan tai hierontaan. Mutta me ei nyt keskustella tästä sen enempää, käydään vain. Sittenhän se on sillä hoidettu.
Riina taputti isäänsä olalle, kääntyi sitten ovelta poispäin ja huikkasi vanhempansa kahville.
Viikkoa myöhemmin Riina istui lääkärikeskuksen odotusaulassa plaraamassa kännykkäänsä. Isä oli käynyt kuusi päivää aiemmin lääkärillä, joka oli lähettänyt hänet verikokeisiin ja vielä röntgeniinkin. Nyt tulokset tutkimuksista olivat saapuneet ja lääkäri oli soittanut isän paikalle. Ilmeisesti hoito-ohjeita varten. Riina oli ottanut töistä vapaata kolme tuntia ja lähtenyt Arvolle kuskiksi.
Uutiset olivat tylsiä, joten Riina avasi sanapelisovelluksen. Hän oli aina tykännyt ristisanoista ja älypuuhat olivat peleistä kaikkein mieluisimpia muutenkin. Riina oli tuskin saanut ratkaistuksi viisi ensimmäistä sanaa, kun ovi kävi ja isä tuli ulos lääkärin huoneesta. Hän näytti tavallistakin vaisummalta. Riinan sydän löi pari ylimääräistä kertaa ja hän nielaisi hermostuneesti. Mitä nyt? Oliko siellä ollut jotain pahaa? Riina tavoitti Arvon katseen ja näki kysymättäkin, että tilanne oli jollain tavalla heikko. Isä käveli paperit kädessään hänen eteensä kuin hidastetussa elokuvassa. Riina nuolaisi kuivuneita huuliaan ja nosti kysyvänä kulmiaan.
-No? hän sai vain sanotuksi.
-Kasvaimen sitten löysivät, Arvo sanoi hiljaa ja huokaisi syvään. -Eturauhasesta. Levinneen. Pitää tehdä enemmän kuvauksia ja testejä, mutta ainakin koko alaselän alue on täynnä jotain pesäkkeitä. Ne sitä kipuakin ovat sinne aiheuttaneet. Ja olenhan minä laihtunutkin tässä muutaman kuukauden aikana. Ajattelin, että se johtuu siitä, kun olen vähentänyt sokeria ja rasvoja. Ja lisännyt liikkumistakin. Mutta ei kai sitten, hän sanoi lannistuneena. -Tämä tästä vielä puuttuikin.
-Ei nyt vielä luovuta toivosta, Riina koitti rohkaista isäänsä, vaikka uutiset olivat pyörittäneet kylmän pallon hänen vatsansa pohjalle. -Osasivatko ne sanoa mitään tarkempaa tietoa? Vaikka ennustetta taudin kulkuun tai...?
-Eivät ennen niitä lisätutkimuksia, Arvo vastasi. -Ne koitetaan tehdä nopealla aikataululla, vaikka eihän tällaisella kehäraakilla enää mitään väliä ole. Vaikka kuolisi pois. Äiti minua huolettaa. Miten se pärjää, jos minut tästä nyt kuolema korjaa? Sillä ei ole edes ajokorttia, että pääsisi itse paikasta toiseen. Eikä se jaksa kantaa kyllä tuon kohtauksen jälkeen enää kauppakassejakaan tai tehdä pihatöitä. Pitäisi varmaan myydä talo pois ja alkaa hommata paikkaa jostain palvelutalosta.
Arvo pyöritteli päätään mietteissään.
-Miten minä tämän nyt Raisalle kerron? hän mietti ääneen. -Se sekoaa. Joutuu paniikkiin. Me kun oltiin suunniteltu asua pari kuukautta Kanariallakin eläkeiässä. Mutta on ollut kaikkea muuta, hän sitten huokaisi. -Ja nyt vielä tämä.
Riina tunsi maailman suurimman piston sydämessään. Hän puraisi alahuultaan pidättääkseen tunteenpurkauksensa. Hänen ja Paavon aikaansaannosta oli se kaikki muu, mistä isä oli juuri puhunut. Se muu, jonka vuoksi äiti ja isä eivät olleet ehtineet toteuttaa eläkehaaveitaan. Vanhemmat olivat hoitaneet heidän asioitaan ja lapsiaan niin paljon, että oma, vapaa vanhuusikä oli jäänyt väliin.
Tai oikeastaan Paavoa ei voinut syyttää lainkaan. Kaikki syy oli Riinan ja voi kuinka häntä hävettikään tällä hetkellä. Paavo oli usein puhunut hänelle Raisan ja Arvon suunnitelmista, mutta hänellä ei koskaan ollut ollut aikaa pysähtyä kuuntelemaan. Aikaa, eikä haluakaan. Hän oli pitänyt vanhempiaan itsestäänselvyytenä. He olivat siinä aina olleet hänen syntymästään saakka ja tulisivat aina olemaankin. Aamen. Äitiin ja isään ei pätenyt vanheneminen, eikä ajan hammas ruostuttanut heitä samoin, kuin kavereiden vanhempia, joista osa oli jo hoitokodeissa tai sairaaloissa Parkinsonin, dementian tai Altzheimerin takia. Riina ei ikinä ollut osannut ajatella, että hänenkin vanhempansa alkoivat olla jo elämän loppupuolella. Hiekka heidänkin tiimalaseissaan valui vääjäämättä kohti loppuaan.
Riina seisoi hiljaa, osaamatta sanoa mitään ja katseli isänsä kumaraa hahmoa, joka oli aina ollut niin vahva. Horjumaton kaikkien maailman esteiden edessä. Tällä hetkellä Arvon olemus kuvasti kuitenkin pelkoa ja alistuneisuutta, kun hän silmät vakavina pyöritteli lääkärin laskua kädessään. Riina tunsi itkun tulvahtavan kurkkuunsa ja ahdistus levisi rintaan suurena kuumana hyökynä. Hän ryntäsi isänsä syliin ja nyyhkytti.
-Olen tosi pahoillani isä. Niin pahoillani.
Riina rutisti isäänsä kuin hengenhädässä. Tämä horjahti yllätyksestä taaksepäin ja naurahti hieman.
-Ei mitään hätää tyttöseni, ei mitään hätää, Arvo sanoi ja silitti varovasti Riinan päälakea. -Kyllä me tästäkin selvitään. Ja jos ei selvitä, niin pitäähän se ajatella niin, että minulla on ollut hyvä elämä teidän kanssanne takana ja voin hyvin mielin täältä lähteä, jos sen aika on. Olen kasvattanut Raisan kanssa kaksi hienoa tyttöä tähän maailmaan ja minulla on maailman paras vaimo ja upeat lastenlapset. Mitä sitä muuta mies voisi enää elämältään toivoa.
-No vaikka sen pari kuukautta siellä Kanarialla, nyyhki Riina vieläkin isänsä rintaa vasten. -Teidän pitää päästä sinne. Teidän on ihan pakko! Se on teidän unelma ja se toteutetaan. Vaikka väkisin! On ihan pakko, hän itki hysteerisenä.
-Riina, Riina, rauhoitupas nyt, Arvo toppuutteli. -Katsovat jo toisetkin mikä sinulla on hätänä. Lähdetään kotiin äitiä auttelemaan. Minä käyn tuolta kassan kautta maksamassa ensin nämä kokeet sun muut ja varaamassa uuden ajan niille jatkotutkimuksille. Mene sinä jo odottelemaan hisseille.
Pari päivää myöhemmin Riina seisoi apteekissa jonottamassa Mikaelille reseptilääkettä silmätulehdukseen. Pitäisi muistaa ostaa samalla D-vitamiinia ja särkylääkettä hän ajatteli.
Tummahiuksinen nuori nainen pyysi anteeksi ja meni Riinan ohi seuraavaan hyllyvälikköön. Riina kiinnitti huomionsa naisen virkattuun pipoon. Olipa se kaunis ja vanhanaikainen, hän ihasteli. Täynnä makeita yksityiskohtia. Varmaan itse tehty, hän päätteli. Ei noin uniikin näköisiä mistään kaupoista saa.
Merkkiääni piippasi seuraavan numeron palveltavaksi. Riina vilkaisi numerolappuaan. Enää kaksi asiakasta ennen häntä.
Riina vilkaisi taas tummahiuksisen naisen suuntaan. Jotain tuttua naisessa oli, mutta mitä? Mistä he tunsivat? Jos tyyppi oli joku hänen asiakkaansa? Tai ollut joillain kutsuilla ehkä?
Nainen hyllyjen välissä vilkuili ympärilleen ja keskittyi sitten taas tutkimaan tuotteita edessään. Hän kulki hyllyn kohdalla edestakaisin, otti jotain käteensä, luki ilmeisesti tuoteselosteita ja laittoi tuotteen toisensa jälkeen takaisin hyllyyn. Mitähän se etsi? Riina pohti. Varmaan jotain noloa, koska oli tuon näköinen. Ihan kuin se yrittäisi olla täällä salaa.
Ääni piippasi taas. Kohta olisi Riinan vuoro.
Ei jumaliste. Naapurin Milla astui juuri apteekin ovesta sisään. Älä anna sillä olla asiaa resepteihin, älä anna, älä anna, Riina rukoili ylempiä voimia. Mutta mihin muualle Milla olisi suunnannutkaan, kuin hakemaan jonotuslapun reseptipuolelle.
-Ai heippa, sinäkin olet täällä! Milla kiekaisi Riinalle ilahtuneesti. -Taitaa olla puoli kaupunkia flunssassa jonoista päätellen. Milla kumartui luottauksellisesti Riinan puoleen ja kuiskasi, –Minulla on kyllä tottapuhuen tiskille ihan muuta asiaa. Kävin gynekologilla ja hän oli sitä mieltä, että kannattaisi kokeilla kierukkaa tässä vaiheessa, kun lapsiluku on jo täynnä. Minun hemoglobiinini huitelee jatkuvasti sadassakymmenessä, kun vuodot ovat niin runsaat. Ja se taas aiheuttaa jatkuvaa väsymystä. Että kierukkaa tässä sitten jonotellaan, hän hihitti. -Ei mutta mitä mä nyt itsestäni vaan juttelen, sulla on omiakin harmeja niin paljon, hän sitten huudahti. -Mitä sinun äidillesi kuuluu? Paavo kertoi, että Raisa on ollut sairaalassa sydämen takia. Onko se toipunut ihan hyvin kuitenkin?
Riina vaikersi mielessään. Miksi? Miksi hemmetissä tuon juorukellon oli pitänyt kaikista maailman ihmisistä osua juuri hänen taakseen reseptijonoon? Mitä hän oli tehnyt, että häntä näin koeteltiin joka puolella?
Riina hymyili Millalle. -Ihan hyvin äidillä menee jo, hän vastasi. Alkuun oli paljonkin hengitysongelmaa, mutta nyt ne ovat jo helpottaneet. Levätä silti pitää vielä paljon, hän lisäsi hetken mietittyään. Enempää hän ei kyllä kertoisi, muija levittäisi kaiken vain eteenpäin koko Omenakujalle ja puolille asiakkaistaankin.
Milla taikoi osaaottavan ilmeen kasvoilleen.
-Ihan hirveää kyllä. Niin järkyttävää. Ja niin terve ihminen kuin Raisa vielä on. Ja aivan kamalaa tietysti nyt teilläkin, kun ette päässeet edes sinne konserttiin. Mitenkäs te nyt lasten hoidot saatte järjestymään, kun teillä on niin paljon menoa? Vai Arvoko hoitaa yksinään? Milla uteli silmät kiiluen.
Merkkiääni soitti jälleen uutta asiakasta tiskille. Riina vilautti numerolappuaan Millalle.
–Ups! Mun vuoroni. Nähdään!
-Nähdään, Milla huikkasi perään pettyneen näköisenä. -Ja vie Raisalle pikaisia paranemisia!
Riina huiskautti kättään taaksepäin kuitatakseen terveiset. Palvelutiskille kiiruhtaessaan hän vihdoin tavoitti mielestään, miksi hyllyjen välissä seilannut tummahiuksinen nainen oli näyttänyt niin tutulta. Sehän oli se nuori nainen Omenakuja kolmosesta, hän muisteli. Se, joka aina näytti niin onnelliselta ja vapaalta rientäessään juhlatamineissaan kohti viikonlopun bileitä. Olikohan se raskaana, hän irvi mielessään ja löi ajatuksestaan huvittuneena Kela-korttinsa farmaseutille.
Kommentit
Lähetä kommentti