Riina valitsi kukkia sairaalan alakerrassa, kahvion vieressä olevassa pikkukaupassa. Oli tietysti ihan typerää viedä ruusuja ja päivänkakkaroita äidille, kun edellisetkin olivat vain neljä päivää vanhoja, mutta hänestä olisi tuntunut oudolta tulla myös ihan tyhjin käsin. Hän oli ollut sairaalan ovista sisään astuessaan taas niin hermostunut, että oli kaivannut jotain rutiinia ja mikä rutiini nyt paremmin soveltuikaan sairaskäynnille, kuin kukkien ostaminen. Isä taisi olla yhtä hermostunut, koskapa oli tuonut rasian äidin lempisuklaata ja uusimman naistenlehden. Riina ja Arvo olivat katselleet hississä toistensa tuliaisia arvioiden ja lopulta Riina oli purskahtanut hysteeriseen hihitykseen.
-Mä luen lehden, syö sä suklaat, hän oli nauranut isälleen, joka oli leikkisästi pamauttanut häntä rasialla päähän. -Mitäpä äiti näillä tekee, kun makaa taju kankaalla väsyneenä puolet ajasta eikä saa edes kunnolla henkeä, Riina oli veistellyt ja alkanut saman tien itkeä kuin vesiputous.
-Hysss hysss, isä lohdutteli ja taputti Riinaa kevyesti olkapäälle. -Kyllä se siitä. Tunnethan äitisi, se on sisukas tapaus.
Riina kuuli kuitenkin isänsä äänestä, ettei tämäkään ollut tilanteen suhteen niin luottavainen.
Arvo avasi osaston oven. Äiti oli ollut kolme päivää teho-osastolla hengityskoneessa. Sieltä hänet oli siirretty hengitysvaikeuksien helpottaessa tavalliselle vuodeosastolle. Raisa oli ollut sydäninfarktinsa jälkeen sairaalassa nyt viikon ja sai edelleen satunnaisesti lisähappea. Käytävällä oli hiljaista. Ruoka tuoksui voimakkaasti ja astiat kilahtelivat kauempana. Varmaan kohta olisi ruoka-aika, Riina ajatteli ja tunsi mahansa kurnivan. Hän ei ollut pystynyt syömään hermostuksissaan kunnolla koko viikkoon. Vain pieniä napostelupalasia pitkin päivää, muttei mitään kunnon ruokaa. Hän oli jäänyt myös töistä pois kolmeksi päiväksi akuutin stressireaktion takia.
Arvo avasi oven numero neljä. Äiti oli onneksi päässyt yhden hengen huoneeseen, joten ei tarvinnut huomioida sisään mennessään muita asukkaita, Riina ajatteli helpottuneena. Huoneessa äidin sängyn vieressä seisoi hoitaja.
-Päivää, päivää, nainen tervehti tulijoita iloisesti ja kääntyi sitten potilaansa puoleen. -Verenpaine näyttää olevan jo lähempänä normaalia, hän sanoi Raisalle. -Onko enää ollut sitä huimausta?
-Ei ole ollut enää, Raisa vastasi voipuneella äänellä. -Tai ehkä hiukan, mutta ei niin kauheassa määrin. Kai se pelkästään alkaa jo päässä heittää, kun vaan makaa päivästä toiseen, hän naurahti hiljaa.
-Niin, kyllähän sekin tietysti, mutta olivat ne verenpaineetkin tässä aika korkealla, hoitaja totesi hymyillen. -Se on hyvä merkki, kun ovat lähteneet normalisoitumaan. Minäpä tästä jatkan nyt matkaa, niin pääset rauhassa juttelemaan vieraittesi kanssa. Tuon hetken päästä ruokatarjottimesi. Hoitaja nyökkäsi vielä ystävällisesti Riinalle ja Arvolle, ennen kuin lähti huoneesta.
-Mitäpä tänne kuuluu? Arvo kysyi ja antoi suukon Raisan otsalle. Hän laski lehden ja suklaat pöydälle ja istui sängyn laidalle. Riina kävi antamassa äidilleen halauksen ja jäi seisomaan sängyn toiselle puolelle.
-Mitäpä tänne, Raisa hymyili pienesti. Silmät olivat kuopalla ja väsymyksestä puoliksi kiinni. -Ei taida enää Raisasta tulla ehjää, hän sanoi ja katseli silmät kiiltäen vuoronperään Riinaa ja Arvoa.
-Mutta juurihan hoitajakin sanoi, että verenpaineet ovat laskeneet, Riina huudahti. -Ja pääsit jo happilaitteestakin pois monta päivää sitten. Onhan tässä edistytty jo paljon.
-Hengittäminen on edelleen työn takana, Raisa vastasi Riinaan katsoen. -Ne aikovat huomenna aamupäivällä kuvata uudelleen keuhkot. Ajattelivat, jos vaikka keuhkopussiin on kertynyt enemmän nestettä ja se aiheuttaisi tämän hengitysjutun. Pienehkö määrä nestettä lähtee kuulemma antibiootilla, mutta isompi pitää tyhjentää jollain neulasysteemillä. Sellaiseen kun joutuu, niin luoja paratkoon. Minä niin vihaan neuloja muutenkin, Raisa sanoi ja pyöritteli päätään. -Ei sitä olisi ihan tämmöistä omalle kohdalleen osannut odottaa.
Riina ei tiennyt mitä sanoa, niinpä hän vain otti äitiään kädestä kiinni ja puristi lujasti. Hän pelästyi huomatessaan, kuinka kuihtuneelta äidin käsi tuntui hänen voimakkaassa otteessaan. Itseasiassa koko nainen vaikutti siinä lakanoiden välissä maatessaan jotenkin pienemmältä. Vanhemmalta. Hauraammalta.
Riina katseli vierestä, kun isä ja äiti puhuivat keskenään. Miten hän ei ollutkaan tullut aiemmin huomanneeksi, miten vanhoilta he molemmat näyttivät?
Isän hiukset olivat jo melkein valkoiset ja läpikuultavan ohuet. Äidin toista kättä pitelevät kädet olivat ryppyiset. Iho roikkui velttona ja maksaläiskät täplittivät kämmenselkiä. Ennen niin suora ryhti oli muuttunut vanhan miehen kumaraksi.
Äidin hiuksissa loisti paljon hopeaa vaalean seassa. Kasvojen uurteet näkyivät nyt selvemmin kuin koskaan ja silmäluomet roikkuivat raskaina silmien päällä. Iho oli läpikuultavan ohut ja vaalea, josta verisuonet melkein hyppäsivät esiin.
Riina nielaisi ja tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä. Kurkkua kuristi äkillinen liikutus. Nuo kädet, jotka olivat nostaneet hänet lapsena helposti ilmaan ja hyppyyttäneet vielä muutamia vuosia sitten hänen poikiaankin, olivat nyt voimattoman näköiset. Ihmiset, jotka vielä kymmenen vuotta sitten olivat lenkkeilleet, tanssineet, järjestäneet juhlia ja harrastaneet golfia, istuivat nyt vastatusten – jotenkin lyödyn näköisinä. Äiti ja isä näyttivät siltä, kuin elämä olisi yhtäkkiä valunut heistä pois. Kuin helium foliopallosta. Heitä pelotti varmaan molempia, Riina tajusi, vaikka he eivät sitä koskaan hänelle näyttäisikään. Riina henkäisi syvään ja koitti pidätellä luomien alla polttavia kyyneleitä.
Pakokauhu alkoi nostaa päätään hänen rauhalliselta näyttävän kuorensa alla. Kuinka hän oli saattanut olla niin välinpitämätön ja kohdella vanhempiaan pelkkinä lapsenvahteina? Näillä oli aina tullessaan ollut sen kymmenen kertomusta asioista, joista hän ei ollut menojensa vuoksi ehtinyt kuunnella puoliakaan. Eikä ollut totta puhuen aina välittänytkään kuunnella. Hänen menonsa olivat aina olleet niin tärkeitä, ettei muka ollut löytynyt aikaa. Riina muisti Paavonkin pyytäneen häntä monta kertaa pysähtymään ja olemaan joskus läsnä vanhempiensa kanssa. Kuuntelemaan, juttelemaan ja välittämään. Hän oli vain nauranut ja sanonut, että Paavo voi hoitaa läsnäolon, jos se kerran oli niin tarpeellista. Hän haluaisi käyttää aikaansa johonkin tärkeämpään. Miten hän olikaan voinut ajatella niin, Riina tärisi pienesti. Mikä on tärkeämpää kuin ihmissuhde?
Äiti ei saa kuolla, hän mietti hysteerisenä tuijottaen isänsä pään yli kaukaisuuteen. Ei nyt. Ei nyt, kun olen vasta tajunnut, etten saa yhtäkään kallisarvoista vuotta takaisin. Yhtä hetkeäkään enää. En kestä, jos äiti otetaan pois, enkä ikinä saa puhua hänen kanssaan enää. Korvata menetettyä aikaa. Soittaa. Halata. Nähdä, kun hän kävelee pihaan. Nauraa hupsutellessaan poikien kanssa. Ei. Kuolema olisi ihan liian lopullista. Voi hyvä Jumala, anna äidin parantua. Anna parantua... Anna…
-Riina, mikä on? Raisa kysyi silmäillen Riinaa tutkivasti. -Ihan olet kuin olisit aaveen nähnyt.
-Ei tässä mitään, Riina vastasi ja hymyili pikaisesti. -Mietin vain muistinko sanoa Paavolle, että käy kaupassa tänä aikana, kun me ollaan täällä.
-Älkää nyt minun takiani sotkeko omaa elämäntahtianne, Raisa sanoi huolestuneena Riinalle. -Kyllä ne täällä minusta huolen pitävät. Soittavat sitten, jos jotain suurempaa käännettä tapahtuu huonompaan suuntaan. Mutta mikäli minä oikein ymmärsin, niin kotiin minut laittavat joka tapauksessa ensi viikon alkupuolella. Jos sieltä keuhkoista ei nyt mitään suurempaa löydy, hän lisäsi. -Rennosti tietenkin pitää ottaa, ettei sydänkohtaus uusiudu. Minä en voi nyt hetkeen tulla poikia katsomaan, mutta kyllähän Arvo tietysti..., Raisa katsoi mieheensä. -Vai osaatko sinä tehdä mitään siellä Riinalla ilman minua? hän tiedusteli Arvolta silmät hymystä sikkurassa.
-Osaanhan minä nyt poikien perään katsoa, Arvo tuhahti, muka vihaisena. -Niille tarvitse enää edes vaippoja vaihdella. Sen kun ruokaa laittaa ja pitää huolen, että tekevät läksynsä ajoissa. Isoja miehiähän ne jo ovat. Molemmat.
-Niin ovat, Riina puuttui puheeseen. -Ja ovat jo niin isoja, että pärjäävät kyllä kahdestaankin ne ajat, jolloin me ollaan Paavon kanssa samaan aikaan pois kotoa. Mitä nyt ei tule tapahtumaan hetkeen, sillä Paavon työtilanne näyttää edelleen aika pitkälti eioota. Vaikka tietysti tilanne voi aina muuttua, hän lisäsi empien. -Mutta teidän ei siis tarvitse kantaa yhtään huolta meidän pojista. Me selvitään kyllä Paavon kanssa, hän lisäsi pontevasti. Uskomatta itse lainkaan omiin sanoihinsa.
Kommentit
Lähetä kommentti