Luku 31 - Kuntosalilla miestä etsimässä

Olivia läähätti juoksumatolla. Hän ei ollut liikkunut kuntoilumielessä useampaan vuoteen, joten kymmenen minuutin matalavauhtijuoksu kävi hänelle puolimaratonista. 

Hän oli pukeutunut Niken mustiin treenitrikoisiin ja Adidaksen metsänvihreään tekniseen toppiin. Uutuuttaan kiiltelevät lenkkarit olivat vielä sisäänajamattomat ja hankasivat jo nyt hiukan jalkapöydän päältä. Rakko komeilisi myöhemmin samalla kohdalla ihan varmuudella. Lyhyet hiuksensa Olivia oli koonnut pienelle sykerölle niskaan ja sitonut etuhiukset vielä pinnillä sivulle. 

Hänen ajatuksissaan oli ollut vetää alkuverryttelyksi mukava, kevyt hölkkä ja siirtyä siitä sitten tyylikkäästi crosstrainerille jatkamaan, mutta syke oli nyt jo niin korkea, että henki kulki hädin tuskin. Hiki valui lapaluitten välistä alaselkään ja kostutti myös kasvot kauttaaltaan. Kohta hänen taidolla tekemänsä meikkikin olisi unta vaan, Olivia mietti harmistuneena. Onneksi sentään ripsiväri oli vedenkestävää, joten kai se kestäisi hienkin. 

Olivia oli odotellut Jeren soittoa kaksi viikkoa, mutta kun mitään ei ollut kuulunut, hän päätti lähteä uudelleen metsälle. Tällä kertaa paikkaan, jossa taatusti tiesi miehen viihtyvän. Olivia oli järkeillyt, että kun heidän ajatuksensa kulkivat muutenkin niin samaa rataa, ei mies voisi mitenkään vastustaa häntä, jos he jakaisivat vielä yhteisen intohimon liikuntaan ja salijuttuihin. Kun hän vain saisi järjestettyä viittätoista minuuttia pidemmän tapaamisen Jeren kanssa, olisi loppu tähtiin kirjoitettu ja historiaa, hän suunnitteli. 

Olivia vilkuili ympärilleen ja astui pois juoksumatolta. Yksitoista minuuttia riittää aloittelijalle varsin hyvin, hän vakuutteli itselleen. Ja eikö sitä aina sanotakin, että pitää aloittaa varovasti, ettei saa revähtymiä tai murtumia, hän muisteli. Hän nappasi maton vierestä tyylikkään lasisen juomapullonsa ja siemaisi siitä hiukan vettä. Ai hitto, pullon kyljessä komeili vielä hintalappu, hän huomasi ja riuhtaisi rivakasti tarran irti. Mihin minä nyt tämän laitan, hän tuskaili lappu sormissaan, kunnes lääppäisi sen ohikulkiessaan levypainotelineen takareunaan. 

Olivia siirtyi crosstrainerin luokse ja koitti huomaamattomasti lukea sen näyttöpaneelia. Mistä tämä käynnistettiin? Oliko siinä eri vastuksia? Mittasiko se aikaa? Jos hän vain hyppäisi päälle ja alkaisi askeltaa, toimisiko se ihan niin vaan? Hän katsoi viereisellä laitteella istuvaa miestä, joka teki soutuliikettä. Kehtaisiko siltä kysyä? Olivia pohti. Lopulta hän päätti olla kysymättä, sillä eihän hän nyt kuntoilemaan ollut tullutkaan, vaan etsimään Jereä. Harmi vain, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, milloin mies kävi treenaamassa. Hän ei tiennyt edes sitä, missä tämä oli töissä tai missä asui. Itse asiassa - hän ei tiennyt Jerestä oikein mitään, mutta olisihan hänellä sitten loppuelämä aikaa ottaa selvää.

Olivia näki seuraavassa nurkassa kuntopyörän ja käveli helpottuneena sen luokse. Sitä hän ainakin osaisi käyttää. Pyöräkin oli täynnä vaikka mitä nappeja ja ohjelmia, mutta Olivia ei jaksanut välittää niistä, vaan alkoi vain polkea. Hirveän raskasta, hän totesi. Mistähän tämän saisi hiukan kevyemmälle? Hän paineli näytön nappeja summamutikassa ja äkkiä polkeminen olikin helpompaa. Näin hän vain osasi, vaikkei ennen ollut käynytkään, hän mietti ihan pikkuisen ylpeänä. Kunpa Jere näkisi hänet nyt, kun hän istui tyylikkäänä pyöränsä selässä ja kuunteli korvanapeistaan lempilistaansa Spotifysta. Hän voisi itseasiassa kirjoittaa tästä kerrasta blogiinsa ja ottaa kohta pari kuvaa. Viitsisiköhän pyytää sitä soutanutta lihaskimppua kuvaamaan vai ottaisiko pelkän peiliselfien? Näin hän vain ajeli ja... mitä hittoa? Mitä nyt tapahtuu, Olivia mietti, kun ajaminen alkoi yhtäkkiä tuntua taas raskaammalta. Ei kai hän nyt näin pahoilla hapoilla voinut jo tässä vaiheessa olla? Olivia paineli näyttöä sieltä täältä. Ruudulle ilmestyi käyrä, joka oli Mount Everest-vaiheessa. 

-Eieieiei! Olivia parkaisi hiljaisella äänellä. Ei mitään Everestejä, vaan ihan pelkkää tasaista ja mukavaa asfalttitietä, kiitos. Mieluummin vielä alamäkeä. 

Pyörä ei kuitenkaan kuunnellut hänen toiveitaan, vaan jatkoi kiipeämistä maailman huipulle. Olivia hyppäsi pyörältä alas ja katsahti nolona ympärilleen. Ei kai kukaan ollut huomannut? Soutulaitteella paahtanut mies makasi jalkaprässissä ja juoksumatoilla käveli pari naista. Muita ei tällä hetkellä näkynyt. Ehkä hänen olisi ollut parasta valita ryhmäliikuntatunti salin sijaan. Siellä voisi sentään sulautua porukkaan ja mokailla takarivissä ihan kaikessa rauhassa.

Olivia veti seinän vierustalta jumppamaton alleen, meni makaamaan lattialle ja alkoi tehdä vatsalihasliikkeitä. Niitä hän sentään osasi tehdä vanhasta muistista. Vatsojen jälkeen hän teki muutaman burpeen sekä vuorikiipeilijän ja lankutti hetken aikaa. Sen jälkeen hän päätti lopettaa. Miehen saaminen ei ollut tämän arvoista, Olivia mietti väsyneenä. Hän mieluummin istuisi baaritiskin ääressä vaikka joka päivä aamusta iltaan saadakseen Jeren kiinni, mutta tämä homma ei ollut häntä varten. Hien hajuisia pukuhuoneita ja jumppamattoja, vaikeatajuisia laitteita ja muita ihmisiä, jotka kaikki olivat ympäristössä kuin kotonaan. Olivia ei puhunut salikieltä. Eikä hän mainitsisi tätä katastrofia koskaan blogissaan. Eikä kyllä missään muuallakaan.

Olivia laittoi jumppamaton paikoilleen, nappasi vesipullon mukaansa ja suuntasi kohti pukuhuoneita. Hän kävisi suihkussa vasta kotona, pesisi hiuksensa ja rasvaisi vartalonsa ihanan tuoksuiseksi. Sitten hän ottaisi lasillisen punaviiniä ja söisi kaapissa odottavan lautasen kokoisen korvapuustin. Sen jälkeen hän voisi kirjoittaa hetken ja etsiä kuvia seuraavia juttujaan varten. Kyllä. Niin hän tekisi. 

Lähtiessään pukuhuoneesta ulos parkkipaikalle, Olivia ei huomannut Jereä, joka oli juuri saapunut ja seisoi salin painonurkkauksessa kasaamassa levyjä tankoon.




Kommentit