Riina pakkasi työpapereitaan kassiin kevyellä mielellä. Hän oli lähdössä tänään jo puolenpäivän aikaan kotiin, sillä heidän oli määrä Paavon kanssa mennä illaksi joulukonserttiin Helsinkiin. Konserttisalin ovet avattaisiin jo kuudelta, vaikka esitys alkaisi vasta kahdeksalta. He olivat sopineet käyvänsä ensin syömässä ja menevänsä sitten paikan päälle ottamaan lasilliset ennen keikkaa. Riina oli toiveikas, sillä he viettäisivät yön hotellissa. Ehkä uusi ympäristö, hiukan alkoholia ja rento ilta saisivat Paavonkin innostumaan sänkyhommiin pitkästä aikaa, hän pohti. Hän ainakin laittaisi seksikkäät alusvaatteet ihan sitä silmällä pitäen, että aikoi iskeä miehensä sinä iltana.
Riina hyräili ”Tulkoon joulua” sulkiessaan työhuoneensa oven ja huikkasi iloisella äänellä parille työkaverille heidän avoimien oviensa kohdalla hyvät viikonloput.
-Pitäkää hauskaa siellä Hesassa! toinen naisista huusi hänen peräänsä. -Ja muista tulla maanantaina tuntia aiemmin siihen palaveriin!
-Muistan, muistan, Riina vastasi. -Nähdään!
Hän hyppeli portaat alas kevyesti ja käveli parkkipaikalle. Nyt kotiin ja pakkaamaan. Sitten vielä pieni välipala ja matkaan. Äiti ja isä olivat luvanneet tulla hyvissä ajoin poikien seuraksi, joten ne luultavasti olivat jo heillä. Äiti voisi myös tehdä pojille pannukakkua suurimpaan nälkään, että Riina pääsisi rauhassa latomaan tavaroitaan laukkuihin.
Kun Riina oli suuntaamassa autonsa pihasta isolle tielle, kännykkä alkoi soida laukussa. Hän avasi laukun vetoketjua sen verran, että sai vilkaistua pikaisesti näyttöä - isä. Riina huokaisi. Mitähän sillä nyt oli? Toivottavasti ei ainakaan auto piiputtanut ja heidän lähtönsä myöhästynyt sen takia. Riina ei kestäisi, jos tämä kauan odotettu ilta menisi yhtään mönkään toisten myöhästelyn takia.
Tosin pojat osaisivat kyllä olla pari tuntia keskenäänkin, jos mummo ja pappa eivät ehtisi heille viimeistään puoli kahdeksi, hän päätti. Henrille piti vain antaa tiukat uhat siitä, mitä seuraisi, jos isoveli kiusaisi yhtään pienempäänsä heidän jäätyään kahden. Kännykkäkieltoa ehkä. Tai kotiarestia neljä päivää. Henri oli niin kaveriorientoitunut, että eristäminen toimi hänen kohdallaan parhaiten.
Kännykkä soi uudelleen. Isä taas. Riina huokaisi toistamiseen. Vastaaminen ei nyt mitenkään onnistuisi saman tien. Hän ei osannut puhua ajaessaan, kun kaikki huomio täytyi suunnata liikenteeseen ja moottoritieltä oli aika vaikea kääntyä mihinkään tienposkeen soittelemaan. Nyt isän täytyisi vain odottaa vartti, kunnes hän olisi kotona ja pääsisi vastaamaan.
Riina oli ajanut kymmenen minuuttia, kun puhelin soi jälleen. Tällä kertaa soittaja oli Paavo. Mitä kummaa siellä nyt on meneillään? Riina ihmetteli. Hän alkoi hermostua toden teolla, sillä isä ei koskaan soittanut hänelle. Äiti vain. Ja oliko se sattumaa, että Paavo koitti tavoittaa häntä samoihin aikoihin? Ei kai vaan pojille..., hän mietti kauhistuneena ja hetken ajan kylmä olo viilsi hänen selkärankaansa pitkin.
Riina lisäsi vauhtia ja kaarsi viimein kotikadulleen mieli huolta täynnä. Tietysti heidän pihassaan olisi ambulanssi vilkut päällä, lähdössä kiidättämään niskansa trampoliinilla niksauttanutta Mikaelia ensiapuun. Tai poliisi, joka olisi tuomassa kotiin koulun pihalla henkihieveriin hakattua Henriä. Kauhukuvat mielessään Riina käänsi autonsa kotipihaan. Ei ketään ulkona, hän totesi. Ja rauhalliselta näyttää. Yhteinen soittelu taisi olla tosiaankin vain sattumaa, hän rauhoitteli itseään, mutta riensi silti täyttä vauhtia rappusille, unohtaen auton ovenkin auki.
Hän työnsi avaimen lukkoon, avasi oven ja huhuili samantien tyhjyyteen.
-Moikka! Tulin. Onko täällä joku hätä, kun ootte koittaneet soittaa?
Paavo laskeutui ripeästi yläkerrasta.
–Vihdoinkin sä olet siinä! Miksi et ole vastannut isällesi? Arvo soitti mullekin, kun ei saanut sinua kiinni.
Riina ärähti.
-Tiedät, etten mä vastaa, kun ajan autoa. Millä asialla nyt on niin kiire, ettei se voinut odottaa hemmetti muutamaa minuuttia pidempään? Tai ei. Älä sano. Anna, kun mä arvaan. Äiti ja isä ei pääsekään, kun niille on tullut jokin muu odottamaton meno, joka liittyy joihinkin vanhoihin kavereihin, joille ei voi sanoa ei. Meille kyllä voi, hän lisäsi perään synkkä ilme kasvoillaan.
-Kohta sä kadut sanomisiasi, Paavo varoitti Riinaa. -Äitisi on saanut sydänkohtauksen pari tuntia sitten ja on kiidätetty ambulanssilla sairaalaan. Viety suoraan teho-osastolle hengitysvaikeuksien takia. Isäsi koitti soittaa sulle, että hän on menossa sinne käymään tänä iltana. Jos haluat mennä mukaan. Kun eihän sitä koskaan tiedä... Paavon ääni hiljeni loppua kohden ja mies katsoi Riinaa varovasti.
Riina seisoi paikallaan liikahtamatta. Kyyneleet alkoivat hiljalleen kertyä hänen silmäkulmiinsa ja rinnassa painoi tukahdutettu kauhu. Miten ihmeessä? Äitihän oli aina elänyt niin terveellisesti. Ja oli ihan perusterve muutenkin. Miksi juuri hän?
Paavo käveli Riinan luo ja otti vaimonsa lujaan halaukseen.
-Kyllä kaikki tästä järjestyy kulta, hän sanoi lohduttavasti ja silitti Riinan hiuksia. -Minä tulen sitten poikien kanssa myös, jos tilanne näyttää siltä, hän lisäsi. -Mutta menkää te nyt Arvon kanssa kahdestaan. Ei tule Raisallekaan lisästressiä liian suuresta porukasta.
Riina nojasi Paavoon kuin pelastusrenkaaseen ja tuijotti tyhjin silmin vastapäistä seinää. Tämäkö nyt oli ainoa hetki, kun hän sai läheisyyden palaamaan miehensä kanssa? Kriisikö oli ainoa tapa pelastaa heidän kommunikointiyhteytensä?
Lisäksi Riina mietti hiljaa mielessään, kuinka kamala tytär hän olikaan, kun ensimmäinen tunne Paavon kertoman uutisen jälkeen ei ollutkaan pelästys äidin puolesta, vaan valtaisa pettymys siitä, kun hotelliyö ja konsertti jäisivät väliin. Kun hän ei pääsisikään vapaalle. Ja mitä, jos äidille oikeasti tapahtuisi jotakin? Kuka heitä auttaisi lasten kanssa jatkossa, sillä isästä ei siihen yksinään olisi.
Kommentit
Lähetä kommentti