Näin meidän kesken - luku 20

Sarastuskello Riinan yöpöydällä alkoi punertaa. Riina raotti toista silmäänsä ja ajatteli haikeasti viikonloppua, jolloin saisi nukkua edes pari tuntia pitempään. Hän oli kuitenkin edellisenä päivänä päättänyt pyhästi, että väsytti tai ei, hän nousisi tästedes sängystä joka arkiaamu samaan aikaan. Tasan kello kuusi. Niinpä Riina heitti peiton syrjään päältään, nousi sängyn reunalle istumaan ja haukotteli hartaasti. Tänä aamuna hän ei joogaisi, vaan aloittaisi uuden aamurutiinin ja lähtisi lenkille heti noustuaan. Ennen aamupalaa. 

Riina halusi pitää juoksun elämässään, mutta oli jo monena iltana joutunut jättämään lenkkarit eteisen nurkkaan, sillä illat olivat alkaneet salakavalasti täyttyä kaikenlaisilla menoilla. Liikkumattomuus puolestaan sai aikaan sen, että hän rähjäsi koko ajan, pinna oli entistäkin lyhyempi ja sokeria kului kilokaupalla. Edellisenä päivänä hän oli saavuttanut makeanhimon pohjan, kun oli kitannut imelääkin imelämpää mehutiivistettä suoraan pullosta. Salaa jääkaapin oven välissä, kun toiset olivat jo menneet sänkyihinsä. Siellä kaapin välissä seistessään hän oli nähnyt heijastuksen itsestään mikron ovessa. Hiukset pystyssä ja pullo kädessä. Kuin mikäkin riippuvainen. Saamari mikä reppana ihmisraunio, hän oli ajatellut ja päättänyt sillä hetkellä, ettei yksikään lenkki jäisi enää väliin. Hän ujuttaisi liikuntahetkensä heti aamuun, jotta mikään ei ehtisi elämässä tulla hänen ja juoksun väliin. Samalla saisi muutenkin hyvän alun päivälle ja jaksaisi töissäkin paremmin. 

Niinpä Riina hiipi hiljaa eteiseen, varoen herättämästä muuta perhettä. Hän oli laittanut kaikki juoksukamppeet valmiiksi jo edellisenä iltana, jotta lähteminen olisi mahdollisimman nopeaa ja mutkatonta, eikä into hiipuisi kadoksissa olevien lenkkareiden etsimiseen. 

Hän avasi ulko-oven, veti raikasta pakkasilmaa keuhkonsa täyteen ja alkoi verrytellä lihaksiaan lämpimiksi. Polvennostoja tehdessään Riina huomasi jonkun toisenkin olevan liikkeellä aamutuimaan. Taisi olla koiranulkoiluttaja, kun pysähteli pienin välimatkoin. Riina siirtyi varmuuden vuoksi tekemään pohjevenytyksiään etupihalla kasvavan tammen taakse ja kurkki varovasti puun takaa, oliko tulija Milla. Riina ei jaksaisi juoruhetkeä ennen aamukahvia, (jos sen jälkeenkään), mutta Millaa ei saanut hiljaiseksi. Kun se nainen pääsi alkuun, kieli kävi niin kauan, että koko naapuruston viikon uutiset oli kerrottu, vuorokaudenajoista tai muiden kiireistä viis.

Tulija paljastui kyllä Killeksi, mutta hihnan toisessa päässä oli Aleksi. Aleksi pelästyi ihan silminnähden, kun Riina hyppäsi yhtäkkiä puun takaa, tervehti iloisesti ja lähti sitten jatkamaan matkaansa metsää kohti kevyellä hölkällä.

Riinan saapuessa kotiin oli Paavo jo laittamassa pojille aamiaista. Kahvi tuoksui eteiseen saakka ja puurokattila höyrysi liedellä. 

-Huomenta! Paavo toivotti rauhallisesti ja leikkasi kurkkua valmiiksi lautaselle. Aamuradio soi vaimeasti taustalla -Mitenkäs varhaislenkki sujui? Oliko tähän aikaan jo paljon porukkaa liikenteessä?

-Ketäs siellä muuta, kuin naapurin Aleksi koiran kanssa, Riina vastasi. -Ootko jo käynyt herättelemässä Henriä? Se menee tänään kahdeksaan. Miksu saa nukkua vielä tunnin. 

-Kävin kiskomassa peiton päältä jo vartti sitten, mutta ei sieltä vielä ketään ole ainakaan syömään tullut, Paavo sanoi. -On tainnut nukahtaa uudelleen. Alan olla sitä mieltä, että Henkka saa jättää vastaisuudessa puhelimensa iltaisin alakertaan. Mistä me tiedetään, kuinka pitkään se valvoo netissä. Eihän me sitä yötä myöten seurailla. Tai kai nuo teinit nukkuvat ilman valvomistakin pitkään. Niin sitä taisi itsekin tulla tehtyä, Paavo muisteli.

-Se on varmaan hyvä ajatus, Riina myönteli. -Otetaan käyttöön jo tänä iltana. Saadaan kunnon teiniraivo päälle ennen nukkumaanmenoa. “Taas sä mutsi rageet ja teet mun elämästä vaikeeta”, hän matki vikisevällä äänellä poikaansa.  

-Puhutteko te musta? kuului ääni hämärästä käytävästä. Henri käveli keittiöön ja katsoi vuoronperään molempia vanhempiaan. -Onpa kiva tulla ihan kaikessa rauhassa aamupalalle, kun mutsi ja faija pitää täällä vähän hauskaa lapsensa kustannuksella. Saitteko jo kunnon naurut, vai poistunko vielä hetkeksi? hän kysyi loukkaantuneella äänellä.

-Älä nyt viitsi Henri. Leikilläänhän mä, Riina sovitteli ja yritti halata poikaa. Tämä väisti taitavalla liikkeellä kaapille hakemaan muroja.

-Mä lähdenkin tästä suihkuun, Riina sanoi Paavolle. -On niin nihkeä olo, että taidan pestä vielä hiuksetkin. Älkääkä turhaan odotelko mua aamupalalle. Hiusten kuivaamisessa ja laittamisessa menee niin kauan, että nappaan sitten jotain just ennen lähtöäni. 

Puoli tuntia myöhemmin Riina seisoi vessassa suoristamassa hiuksiaan. Kun hiukset olivat tarpeeksi sileät ja kiiltävät, hän kokosi ne näppärästi banaaninutturalle. Sen jälkeen Riina otti vessan kaapista meikkiarsenaalinsa pensseleineen, napsautti suurentavaan peiliin valon päälle ja alkoi taiteilla varjostuksia silmiinsä. Samassa Mikael avasi vessan oven ja tuli halaamaan äitiään. 

-Huomenta! hän toivotti iloisena. Mulla on tänään liikkatunti heti aamusta ja me ollaan menossa uimaan! Jipii, Mikael tuuletti. -Päästään bussilla ja tullaan ruokatunniksi takaisin koululle. 

-Huomenta rakas! toivotti Riina takaisin. -Kuulostaapa aivan mahtavalta päivän alulta. Pidä nyt vaan huoli siitä, että ehdit sinne bussiin. Eivät ne varmaan yhtä oppilasta ala odottelemaan.

-Tiedätkö äiti, missä mun uikkarit on? Mikael kysyi ja katsoi Riinaa huolestuneena. -En oo itse nähnyt niitä kesän jälkeen missään. Ja pyyhe ja mehurahakin pitäisi vielä ottaa mukaan. Saadaan ostaa siellä kioskilta mehut kotimatkaksi, jos halutaan. 

-Uikkarit? Riina tuijotti peiliin mietteliäänä. Mihin hän oli ne laittanut? Eikös hän ollut pessyt kaikki uimakamppeet heti kesälomien loputtua? Vai Paavoko se oli ollut? Riina ainakin muisti nähneensä kuivumassa olevia uimahousuja rivikaupalla.

-Kysypä isältä, hän sanoi Mikaelille. -Iskä, kun on ollut tässä enemmän kotona, niin saattaa muistaa semmoisia asioita paremmin, hän hymyili. -Sano samalla iskälle siitä rahasta ja pyyhkeestäkin. Sano, että äidillä on jo kiire. Että, jos iskä ehtisi hoitaa ne jutut. Jooko? 

Riina silitti Mikaelin poskea. -Olet äidin kultamuru. Ihanaa uintireissua sulle.

-Kiitti äiti, sanoi Mikael vastaan ja kääntyi lähtemään. -Mä meen nyt. Nähdään illalla!

-Itseasiassa ei nähdä, vastasi Riina. -Äidillä on tänään illalla vaatekutsut yhden kaverin luona ja siellä menee varmaan siihen saakka, että te olette jo nukkumassa. Ja töissä menee pitkään. Menen sinne kutsuille suoraan asiakkaan luota. Iskä hoitaa tänään teidän harrastuskuskaukset. Takaisinpäin partiosta pääset Leon äidin kyydissä, se on jo sovittu.    

-Äitiiiii, eikä! mankui Mikael. -Mikset sä voi koskaan viedä mua? Kaikki luulee, että isä on yksinhuoltaja, kun ne ei ikinä näe mun äitiä missään. Etkä sä oo koskaan käynyt mun partion vanhempientapahtumissakaan. Koloillassa tai leirinuotiolla. Miksi sulla pitää olla aina menoa?

-Miksu, Riina sanoi lujasti. -Nyt tuo ulvominen riittää. Äidillä on kiireitä, koska olen ainoa ihminen, joka tähän taloon tuo tällä hetkellä rahaa. Tai no. Lasketaanhan työttömyyskorvauskin rahaksi, hän lisäsi hetken emmittyään. -Isä ei käy nyt töissä hetkeen, joten hän hoitaa kaikki kotiin liittyvät asiat tällä haavaa. Me ollaan koitettu järjestää isän kanssa asiat niin, kuin meidän näkökulmasta on kaikkein toimivinta ja teidän pitää Henkan kanssa nyt tässä elämäntilanteessa vain tyytyä siihen. Ei voi mitään rakkaani. En minä tilannut potkuja teidän isälle.

-Ei ole oikea asia keskustella kolmetoistavuotiaan kanssa! jyrähti äkkiä ääni Mikaelin takaa. -Jos haluat solvata mua, tee se päin naamaa, äläkä lapsen kautta, Paavo sanoi katsoen Riinaa vihaisesti Mikaelin pään yli.

-Enhän mä nyt mitään solvannut, Riina puolustautui. -Ladoin vain faktoja, minkä takia sinä huolehdit enemmän lasten asioista nykyään. Onhan se nyt väistämätön tosiasia, että sulla on ruhtinaallisen paljon aikaa minuun verrattuna, kun et muuta nyt tee kuin olet kotona.

-Joo ja kotonahan ei tapahdu koskaan yhtään mitään sun työpäiväsi aikana, vai mitä Riina? Paavo kysyi pisteliäästi. -Vaatteet ne vain pesevät itse itsensä ja kävelevät kuivurista kaappeihin. Samoin ruoka valmistuu jääkaapissa ja tiskit nuolee puhtaaksi Millan koira. Vielä kun opetan naapurin Killen käymään kaupassa, niin sitten mulla vasta herran päivät täällä koittaa. Autoakin se voisi opetella ajamaan, niin saisi viedä lapsia viitenä päivänä viikossa harrastuksiin, käydä siellä ja ajella takaisinpäin iltapuuhat hoitamaan. 

Paavo nojautui ovenpieleen, katsoi Riinaa suoraan silmiin ja sanoi haastaen, 

-Ootko muuten ikinä miettinyt, että se aika, minkä mä olen täällä “tekemättä mitään”, on sun vapaalippusi tuon kaltaiseen elämään? Sun ei tarvitse tehdä yhtään mitään, kun tulet kotiin. Siis silloin, kun nyt tulet kotiin muutakin kuin kääntymään. Voisit joskus miettiä, kun siellä tärkeissä menoissasi olet, kuka lapset ja talon hoitaa silläkin aikaa. Kuka mahdollistaa sun harrastamisen ja kaveri-illat. Ja sen, että sä saat toteuttaa omia haaveitasi. 

-No taloudellisesti et sinä ainakaan, Riina kivahti takaisin. -Kummasti vaan kaikki menot otetaan nykyään mun tililtäni. Ja mitä siihen tulee, että mä olisin aina menoissani – kuka sua kieltää lähtemästä? Sen kun menet vaan, et sä siihen mun lupaani tarvitse.

-Ja jätän lapset tänne kahdestaan niinkö? Pelaako siellä nutturan alla enää mikään, joka auttaisi suhtautumaan realistisesti ihan tavalliseen perhe-elämään? Ja mitä tulee tuohon jatkuvaan pään aukomiseen mun työttömyydestä, antaa tulla vaan, jos se keventää sun raskasta kuormaasi. En jaksa enää välittää. Jos se on sun mielestäsi mun vika, että firma pisti porukkaa enemmänkin pois tuotannollisista ja taloudellisista syistä, näytät vain oman tyhmyytesi. Tai tiedossahan se on muutenkin.

-Älä viitsi yrittää nyt provosoida Paavo, Riina sanoi hermostuneena ja kääntyi takaisin peilin puoleen. -Mulla on kiire, enkä nyt oikeasti ehtisi tätä. Jatketaan puhumista sitten myöhemmin. Riina valitsi meikkipussistaan ripsivärin ja alkoi levittää sitä. -Ja jos sä oikeasti haluat lähteä johonkin, vaikka keilaamaan tai lenkille, niin sähän voit aina soittaa mun vanhempia katsomaan siksi aikaa lapsia. Ne tulee kyllä älyttömän mielellään. Mitäpä niillä muuta tekemistä olisi.

-Niin, toi on just sun päässä vialla, vastasi Paavo kyllästyneellä äänellä. -Mitäpä kenelläkään muulla koskaan olisi. Sä olet niin saamarin vieraantunut todellisuudesta, että pyydät Raisaa ja Arvoa ihan suvereenisti joka hemmetin postilaatikollakäyntisi takia katsomaan Henkkaa ja Miksua. Kuvitteletko, ettei eläkkeellä olevilla vanhemmillasi ole koskaan suunnitelmia? Jos viitsisit joskus kuunnella niitä, niin tietäisit. Mutta kun sun elämääsi mahtuu vain sinä ja sun jutut.

-Kuule nyt... Riina aloitti, mutta Paavo keskeytti hänet. 

-Ootko koskaan miettinyt sitäkään, miltä lapsistasi tuntuu olla aina kakkosia joka hemmetin asian edessä? Sulle käy ihan mikä tahansa tekosyy, joka pelastaa sut perheen kanssa olemiselta. Kun sä melkein parikymmentä vuotta sitten niin haaveilit lapsista ja koirista ja kaikesta muusta, et tainnut ajatella siinä vaiheessa ollenkaan, että niistä täytyy pitää myös huolta. Pitää huolta Riina! Lapset eivät ole mikään hiton asuste, jonka sä voit ottaa käyttöön aina, kun se sulle sopii ja luovuttaa toisten huomaan kaikeksi muuksi ajaksi. Sä et ole enää se sama ihminen, johon minä joskus ihastuin. 

-Voi jumalauta! Riina ärjäisi. -No kuule ihan samat sanat sulle! Se mies, johon minä rakastuin oli työssään menestyvä, komea, itsestään huolta pitävä ja hoikka. Romantiikkaa ja läheisyyttä riitti, mutta samaa ei voi sanoa tänä päivänä. Ootko miettinyt, miksi mä en koskaan enää ole kotona? Voiskohan sillä olla jotain tekemistä sen kanssa, että sä olet täällä nykyään aina?

-Sun kanssa on ihan turha puhua, Paavo huokaisi ja pudisti päätään. -Ei tästä päästä koskaan tämän pitemmälle.

Paavo kääntyi lähteäkseen keittiöön ja kohtasikin selkänsä takana seisovan Mikaelin. Paavoa harmitti. Miten hän oli unohtanut koko pojan läsnäolon hermostuessaan, vaikka aina koitti vältellä yhteenottoja vaimonsa kanssa lasten kuullen. Nyt poika oli päässyt sitten todistamaan ihan aitiopaikalta sitä, kuinka kamalia äiti ja iskä osasivat toisilleen ollakaan. 

Mikael seisoi paikallaan vakavana.

-Ette kai te äidin kanssa eroa? hän kysyi Paavolta silmät huolta täynnä. -Mä en halua samanlaista perhettä, kuin meidän luokan Pertulla. Se joutuu aina pakkaamaan kamansa kahden viikon välein ja muuttamaan majapaikkaa. Sillä on jo viisi uutta sisarusta, joista osa kiusaa sitä, eikä sillä ole edes omaa huonetta isänsä luona. Koko ajan sen äiti ja isä tappelee, eikä se saanut edes jouluna olla koko aikaa samassa paikassa, kun molemmat vanhemmat halusivat sen pyhiksi luokseen.     

-Mennään me nyt katsomaan ne sun uikkarit sieltä kodinhoitohuoneen kaapista ja kaikki muutkin kamppeet mukaan, niin pääset lähtemään koululle päin, Paavo sanoi Mikaelille ja laittoi kätensä tämän hartioille. -Ei sun tarvitse huolehtia yhtään äidin ja isän välisistä asioista. Kyllä aikuisetkin välillä suuttuu toisilleen. Eikä me mitään olla eroamassa, kunhan vaan puhdistetaan välillä ilmaa, Paavo selitti ja loi vielä lähtiessään Riinaan paljonpuhuvan katseen.



Kommentit