-Nyt olisi jo kiire taas!
huusi Milla eteisestä tokaluokkalaiselle Kasperille ja viisivuotiaalle
Maisalle. -Ootteko jo pesseet hampaanne ja käyneet pissalla? Viimeksi mainittu
koskee etenkin sua Kassu, kun ekalla tunnilla on heti ulkoliikuntaa. Ja se
vesipullokin pitää muistaa laittaa mukaan. Teidän takit ovat tuossa käytävän
lattialla. Lähtöön on aikaa viisi minuuttia! Hophop!
Puhuessaan Milla etsi
kiivaasti hämärästä eteisestä Maisan lenkkareita. Missä ihmeessä hän oli ne nähnyt
juuri edellisenä iltana? Miksi heillä ei koskaan löytynyt mitään mistään? Jos
oma kämppä olisi käyntikortti, ei kukaan olisi ikinä uskonut, että hän pyöritti
siivousfirmaa.
Milla kurkkasi eteisestä
lapsia ja hikeentyi entisestään. Kasperi istui kaikessa rauhassa olohuoneen
lattialla ja kasasi legoja. Maisa seisoi peilin edessä ihailemassa uutta
mekkoaan. Hän teki tanssiliikkeitä, hymyili itselleen ja niiasi kuvajaiselleen.
-Siis nyt ihan oikeasti
mukulat! Vauhtia siihen tekemiseen! Milla karjaisi kovempaa, kuin oli
aikonutkaan. Hänen yönsä oli mennyt ripuloivan koiran kanssa takapihalla
juostessa, eikä mieli ollut ihan parhaimmillaan. -Kertaakaan en enää vie sua
luokan ovelle, jos myöhästyt, hän pauhasi Kasperille. -Ihan saat mennä yksin
pyytelemään anteeksi ja kantaa oman noloutesi.
-Ja sinä! Milla kääntyi
Maisaan päin. -Sun tarhalaiset lähtevät metsäretkelle tasan puolen tunnin
päästä. Jos et ole paikalla ajoissa, jäät Esikoiden kanssa tekemään pienten
juttuja siksi aikaa. Tädit muistuttivat vielä eilen kaikkia siitä, että
aikataulu on tiukka, kun teidän pitää ehtiä ruoaksi takaisinkin. Ja missä
hemmetissä ne lenkkarit ovat? Milla huusi vielä tyhjyyteen. -Mulla lähtee järki
tämän porukan kanssa!
Lenkkarit löytyivät kahta
minuuttia myöhemmin takapihalta, trampoliinin reunalta. Harmi vain, että oli
satanut koko yön ja ne olivat aivan läpimärät. Milla kierteli puolijuoksua
ympäri huoneita ja mietti samalla kuumeisesti, mitä hän nyt pukisi tytön
jalkoihin.
Kello tikitti armottomasti
eteenpäin ja hänen eteensä tuntui ilmaantuvan koko ajan vain uusia ongelmia.
Maisan varakengistäkään ei ollut sanottavaa apua. Niiden kärjet olivat aivan
auki, sillä tyttö jarrutti pyörällä ajellessaan poljinten sijaan
kengänkärjillä. Milla oli marmattanut asiasta jo monta kertaa, mutta tavasta
oli tullut tytölle jo ihan refleksinomainen. Pienen paniikinsekaisen
huutohetken jälkeen Milla päätti vaatettaa Maisan saappailla. Metsäretkelle ne
ainakin olisivat ihan omiaan, hän mietti. Mielensä loputtomaan muistilistaan
hän kirjoitti kenkäkaupassa käynnin.
Kun kaikki olivat vihdoin
ovella lähdössä, Kille käveli eteiseen takapuoltaan raahaten.
-Mikä sulla nyt sitten on?
Milla kysyi uupuneella äänellä. Hän ei jaksaisi enää kauaa tällaisia aamuja.
Hänen pitäisi nytkin suoriutua kahdenkymmenen minuutin matkoista vartissa,
joten parhaansa saisi tehdä, ettei jäisi ylinopeudesta kiinni. Mieli paloi
takaisin peiton alle. Itkemään lohduttomasti. Nukkumaan univelat pois.
Avaamaton suklaalevykin kummitteli mielen perukoilla. Mutta ei voi mitään,
velvollisuudet odottivat.
Maisa kyykistyi antamaan
Killelle lähtöhalin.
-Äiti! hän huudahti kuitenkin
äkisti ja vetäisi kätensä pois. -Killen pehva on ihan kakkainen.
-Voi jumaliste! Milla kirosi.
-Tämä niin tästä vielä puuttui! Mene pesemään kätesi! hän huusi Maisalle. -No! Äkkiä
nyt! Miksi Aleksille ei koskaan tapahdu tällaista, vaan se saa aina lähteä
yksin ja kaikessa rauhassa joka paikkaan! hän vaikersi ääneen. -Mulla on aina
koko karavaani perässä, vaikka menisin käymään vain postilaatikolla. Ja nyt
tämä vielä! Voi helvetti! Mitä mä nyt teen?
Milla paineli hetken ohimoitaan
ja mittaili katseellaan lattioita. Nopeasti hän kääri rullalle sekä olohuoneen,
että eteisen maton ja rajasi koiralle alueen niihin huoneisiin.
-Sun on kuule nyt vaan pakko
jäädä tänne kuraisen persauksen kanssa siksi aikaa, että vien lapset, hän sanoi
surkeannäköiselle eläimelle. -Koitan ehtiä sen jälkeen tulla vielä pyykkäämään
sinut ennen ensimmäistä siivouspaikkaani.
-Anteeksi äiti, sanoi pieni
tytön ääni hänen vierestään ja lämmin käsi nykäisi Millan hihaa. -Anteeksi, kun
en ehtinyt olla tänään ajoissa ja jaksanut olla kiltti. Iskäkin voi joskus
viedä mut, niin sinun ei aina tartte. Ja Killekin on varmasti pahoillaan siitä,
että se kakkasi karvansa tahmeiksi. Se ei vaan osaa puhua. Mennään nyt, että
ehdin retkelle. En halua jäädä Esikoitten kanssa. Niitten ryhmässä tehdään aina
ihan tyhmiä juttuja.
Milla tunsi pahan mielen ja
syyllisyyden tulvahtavan sekunneissa rintaansa ja tunnemyrskyn nousevan kurkkua
ylös. Kyyneleitään pidätellen hän puristi Maisan ja Kasperin rintaansa vasten.
-Ei teidän tarvitse pyydellä multa
anteeksi. Te ootte ihania. Loppujen lopuksi se on äidin syy, kun me ei olla
ajoissa. Herätin teidät liian myöhään ja sitten vielä huudan teille. Anteeksi mun
puolestani. Killelle myös. Koitetaan tehdä lopusta päivästä yhdessä parempi,
eikö joo? Milla katsoi lapsia hellästi. -Mutta nyt autoon, että ehditte. Hyvää
koulu- ja tarhapäivää rakkaat!
-Ja Kille, Milla kääntyi
katsomaan koiraa. -Sinä pysyt nyt kiltisti sillä alueellasi sen aikaa, kun
tulen kohta takaisin. En kyllä päästä sua juoksentelemaan kuraisessa pehvassa
pitkin poikin huushollia.
Kolme tuntia myöhemmin Milla
istui lounaalla firmansa taukotilassa. Yleensä hän söi eväänsä matkalla
paikasta toiseen, mutta tämä aamu oli ollut niin hektinen, että hän oli
halunnut rauhoittaa edes pienen hetken itselleen.
Millan pieni siivousfirma
“SuitSait” työllisti hänen lisäkseen neljä henkilöä, joista Kaarina oli
syömässä hänen kaverinaan. Kaarina lähtisi kohta myös hänen mukanaan uuteen
siivouskohteeseen, jonne he olivat sopineet menevänsä yhdeksi.
Milla söi tonnikalasalaattia
sekä ruisleipää juustolla. Vesi riittäisi nyt, kahvikupillisen hän joisi
myöhemmin. Ehkä tällä kertaa omenan kanssa. Milla koitti syödä jotain kolmen
tunnin välein ja vältellä suurimman osan viikoistaan rasvaa ja sokeria. Kotona
se oli helpompaa, kun hän itse kaupassakävijänä pystyi päättämään, mitä
houkutuksia rahtasi kodin kaappeihin. Työpaikka sen sijaan oli eri juttu.
SuitSaitin kahvihuone, kun oli oikea herkunmussuttajan paratiisi. Työkaverit
toivat vuorotellen kaappiin pipareita, karkkeja, pullaa – joskus jopa
täytekakkuja tai mokkapaloja. Milla koitti pitää näppinsä erossa kaikesta,
mutta verensokerin laskiessa kävi kuitenkin napsimassa kaapilla salaa aina
“vielä yhden” lisää.
Kyllä. Milla oli painontarkkailija.
Oli aina ollut ja tulisi varmaan aina olemaan. Hän ei ollut kertaakaan elämänsä
aikana ollut mielestään juuri oikean kokoinen. Ei edes nuorena. Lyhyt ja
lihava, sitä hän oli ollut jo silloin. “Noita, joka mahtuu pöydän alle
seisomaan, muttei makaamaan”, oli hänen ystävänsä poikakaveri niin vitsikkäästi
yksissä illanistujaisissa sanonut. He olivat pelanneet arvausleikkiä ja miehen
sanaksi oli osunut Milla Magia.
Jep. Ikuinen laihduttaja, sitä
hän oli. Nimetkää mikä tahansa laihdutuskuuri, niin saatte huomata, että Milla
on taatusti kokeillut sitäkin.
Aleksin mielestä Millalla oli
sopivasti pehmeyttä ja kurveja juuri oikeissa paikoissa. Millan mielestä kaikki
se oli läskiä. Hän inhosi sydämensä pohjasta vaatekauppoja, joista ei koskaan
tuntunut löytyvän mitään kunnolla istuvaa. Jos hän osti vyötäröltä sopivat
housut, ne olivat muulta varrelta liian suuret ja lahkeet lepattivat tuulessa
kuin purjeet. Jos hän taas löysi sataviisikymmentäseitsemänsenttiselle
pituudelleen jotain sopivaa, joka ei roikkunut maassa, kiristi vyötärönseutu
yleensä vatsapoimut ylöspäin lisätisseiksi toisten alle. Lähes jokaista hänen
ostamaansa vaatetta olisi pitänyt korjailla tavalla tai toisella, että niistä
olisi tullut sopivan näköisiä. Milla ei kuitenkaan ollut lainkaan
käsityöihmisiä. Neula ja lanka olivat hänelle kauhistus, eikä hän ollut osannut
pujotella lankaa ompelukoneeseen edes koulussa. Niinpä hän päätyi pukemaan
viikko toisensa jälkeen ylleen vaatteita, jotka hölskyivät sieltä tai puristivat
täältä.
Jos Milla inhosikin kauppoja,
hän suorastaan vihasi niiden sovituskoppeja. Kotona hän pystyi ohittamaan jo
peilit katsomatta niihin, kaupassa niitä ei voinut väistellä. Sovituskoppi oli
kuin armoton tuomari, joka toi julki jokaisen kilon, arven ja
selluliittikohdan. Sääliä tuntematta ja vielä korostaen epäkohtia karmealla
valaistuksellaan.
Milla seisoi aina kopissa
peilien edessä, katsellen epäuskoisena rintaliivien alta pursuilevia
sivutissejään ja höllyviä mahamakkaroitaan. Käsivarsien alla roikkuivat
lepakonsiivet ja leukojakin taisi olla jo kolme. Mistä tuo kaikki ylimääräinen
oli tullut, hän mietti kääntyillessään puolelta toiselle. Hän kun koitti elää
niin terveellisesti ja työkin oli fyysisesti kuormittavaa. Ja kyllähän hän nyt
liikkuikin. Ainakin koiran kanssa. Tosin kymmenenvuotiaan Killen kanssa
laahattuja kilometrin lenkkejä ei ehkä voinut pitää kunnon liikuntana. Siinä
vauhdissa syke nousi vain sydänvikaisella koiralla.
Millasta oli ärsyttävää, kun
vaatekaupoissa oli osastoja “Loistaville tytöille” tai “Upeille naisille”. Puhumattakaan
”Isojen tyttöjen kaupoista”. Mitä upeaa ylipainossa oli? Tiesihän hän, että kyseisillä
fraaseilla vain koitettiin nostattaa ylipainoisten naisten itsetuntoa, mutta
Millan mielestä se kääntyi jo piruilun puolelle. Kokonumero tangon yläpuolella
olisi hyvin riittänyt. Hän ainakin itse karsasti seistä etsimässä vaatteita
hyllyiltä, joiden yläpuolella loisti kirkuvan punaisin kirjaimin “Great girls”.
Milla kaapi viimeiset
tonnikalahiutaleet eväsrasian pohjalta, joi vielä pari kulausta vettä
pullostaan ja nousi ylös. Hän venytteli käsiään nautinnollisesti ylöspäin ja
haukotteli hartaasti.
-Huono yö takana vai? Kaarina
uteli. -Oot ollut niin hiljainenkin tänä aamuna.
-Joo, myönteli Milla. -Koira
kuralla, mies jo kaksi iltaa ylitöissä saikkutuurauksia tekemässä ja nukuin
vielä pommiin tänä aamuna. Ei ollut ihan huippulopetus tälle viikolle. Mutta ehkä
tämä tästä, kun pääsee taas vauhtiin.
Kaarina keräili tavaroitaan ja
alkoi tehdä lähtöä.
-Kai tässä pitäisi alkaa
suunnata jo sinne uuteen paikkaan, hän huokaisi. -On vielä toisella puolella
kaupunkia. En ole itse käynyt koskaan sielläpäin, mutta onneksi on
navigaattori.
-Sehän on enemmänkin sellainen
rikkaiden kaupunginosa, Milla tiesi kertoa. -Päästään puunaamaan varmaan jotain
kelpo lukaalia. Ties vaikka suosittelisivat meitä eteenpäin ja saataisiin lisää
luksusasiakkaita.
-Niin. Vaikka jotain
kuuluisuuksia, Kaarina intoili. -Sitten voidaan käydä niiden siivellä yhdessä
yökerhoissa ja päästään kunnon piireihin. Ehkä mäkin löydän jostain VIP-tilasta
rikkaan miehen itselleni ja pääsen näistä paskahommista kotirouvaksi. Seuraavassa
hetkessä Kaarina läppäsi käden suulleen, vilkaisi Millaan ja lisäsi
pahoittelevaan sävyyn -Tai siis, eihän näitä hommia nyt paskaduuneiksi voi
kutsua. Tai siis voi... tai ei, mutta työpaikka ja pomo ovat joka tapauksessa
mitä mahtavimmat.
-Niinpä, Milla naurahti ja
koitti olla, kuin ei olisi mitään kuullutkaan.
Hän otti auton avaimet esiin,
heitti takin päälleen ja laukun olalleen. Tämä oli aina vikana siinä, kun oli
oman henkilöstönsä kanssa liian tuttavallinen ja turhan hyvissä väleissä.
Porukka unohti välillä puhuvansa työnantajalleen ja hän kuuli totuuksia, joita
ei välttämättä olisi halunnut kuulla.
Milla nappasi vielä ohimennen
pöydällä olevasta kupista kourallisen Marianneja mukaansa. Hitot mistään
välipalaomenasta. Päivä oli niin surkea, että tänään hän söisi mitä mieli
teki.
Kommentit
Lähetä kommentti