Näin meidän kesken - luku 5

 

Eteisen seinällä riippuva asemakello näytti puolta kuutta, kun Riina avasi etuoven ja potkaisi korkokengät pois jaloistaan. Läppärilaukku oli heitettynä olan yli, toisessa kädessä roikkui kaksi kauppakassia ja toisessa kädessään Riina taiteli kasaa pizzalaatikoita.

-Moikka! Tulin jo. Voisiko joku olla niin ystävällinen ja tulisi hakemaan nämä pizzat? hän huuteli olohuoneeseen päin. -Mulla on kädet täynnä ja tämä laatikkokasa kaatuu ihan kohta.

Samassa hetkessä kuului kolahdus, kirkaisu ja liuta mätkähdyksiä. Julmettu kirousten tulva täytti eteisen.

-Kuka jumalauta on jättänyt kenkänsä suoraan kulkureitille? Riina karjui keuhkojensa pohjasta. -Mähän olen sanonut, että kaikkien monojen paikka on eteisen kenkätelineessä. EI käytävällä! Nyt saatte kaapia pizzanne vaikka lattianraosta, siellä ne laatikot nyt muutenkin makaavat. Eipä tarvitse kenenkään tällä kertaa tapella kuka ottaa kinkkua ja kuka tonnikalaa, kun kaikki löytyvät sekasotkusta maton reunalta.

Riinan mies Paavo saapasteli rauhallista vauhtia makuuhuoneesta. Hänen hiuksensa olivat sekaisin ja silmät sikkarassa.

-Oletko sä ollut nukkumassa? Riina kiljaisi ja konttasi keräämässä pitkin eteisen mattoa vierineitä appelsiineja -Ihan hemmetin kiva, että jollakin on edes aikaa ottaa nokosia, kun muija painaa töiden jälkeen hikivana tissiliiveissä ensin apteekkiin, sitten kirjastoon viemään kaksi myöhässä olevaa lehteä ja vielä kauppaan ostamaan jotain syötävää taas seuraavaksi kolmeksi päiväksi. Tai eiväthän nämä ruoat kestä meillä kuin huomiseen, hän paasasi heiluttaen kädessään banaaniterttua. -Nuo kaksi teinipoikaa syövät kuin seitsemän veljestä ja sinä vielä omasi siihen päälle. Jos asuisin yksin, tulisin toimeen tällä ruokamäärällä puolitoista viikkoa.

-Mikä sua vaivaa? Paavo kysyi viattomalla äänellä. -Onko töissä tapahtunut jotain? Ihan oot kuin se kuuluisa perseeseen ammuttu karhu siinä riehuessasi.

-Hah hah, Riina ärähti vastaan. -Alkaahan se pikkuhiljaa riipiä, kun mä olen tässä talossa, kuin joku palkaton piika ja kauppakasseja kantava kameli. Sä olet kotona aamusta iltaan joka ikinen päivä, etkä kertaakaan saa hemmetti edes ruokaa tehdyksi siihen mennessä, kun mä tulen kotiin! Ja ihan vihjeeksi: ei se kauppareissu paljoa sunkaan päivääsi rasittaisi.

-On alkanut olla periaatekysymys, totesi Paavo. -Muutaman kerran, kun käy kaupassa omia aikojaan ja joka kerta tuo vääriä tavaroita, ei huvita mennä enää. Sulla on niin suuret odotukset vähän kaiken suhteen. Mä tuon peruselintarvikkeita, millä muutkin perheet pärjäävät. En ala ilman eri pyyntöä etsimään mitään babypinaattia tai suklaakuorrutettuja mansikoita tai just sitä valmissmoothieta, jota sä tykkäät juoda. Mutta mitä vaan olen tuonut, niin pieleen menee, Paavo sanoi ja jatkoi. -Muistatko viime kerran, kun tein ruokaa? Oltiin syömässä kaikessa rauhassa poikien kanssa jauhelihakastiketta ja makaronia, kun sä paukkasit sisään ja kiljuit naama punaisena, että toit kokonaisen broilerin ja sen kanssa pitää tehdä riisiä. Mistä mä voisin tietää mitä sun päässäsi liikkuu?  

-Meillä on jääkaapin ovessa kiertävä ruokalista, Riina kiljui. -Jos helvetin puusilmä viitsisit joskus perehtyä siihen, mutta kun ei. Toinen näkee kamalan vaivan ja suunnittelee neljän viikon ruoat välipaloineen kaikkineen ja toinen väittää, ettei tiedä, mitä ostaisi kaupasta. Paskapuhetta! Et vaan viitsi ottaa ikinä tosissaan mitään, mikä on mulle tärkeää! Niin kuin vaikka monipuolinen ruokavalio! hän kirkui viimeiset sanat itku kurkussa.

-Rauhoitu nyt hyvä ihminen, Paavo hyssytteli. -Henrillä on luokkakaveri tuolla yläkerrassa. Ne pelaavat siellä jotain sotapeliä kuulokkeet korvilla, mutta tuo sun mesoamisesi herättäisi vainajatkin. Henkka valittaa taas koko illan, ettei kehtaa tuoda enää ketään meille, kun äiti rähjää koko ajan.

-Niin, että mussako kaikki vika onkin? Riina kysyi sotaisalla äänellä. -Siinä on sulle kuule pari kauppakassia, pura ne ja syökää vaikka paskaa sen jälkeen, hän julisti jysäyttäen muovikassit Paavon jalkoihin. -Ihan sama mulle. Mä en osallistu tämän illan päivälliselle, lähden mieluummin lenkille. Ja ettei pääsisi unohtumaan, Riina sihisi yhteenpuristettujen hampaittensa välistä. -Vihaan sua.

-Kerro joskus jotain uutta, vastasi Paavo, nosti kauppakassit maasta ja lähti niiden kanssa keittiötä kohti. Puolimatkasta hän palasi takaisin kertomaan äitinsä soittaneen aamupäivällä. -Se kysyi, ollaanko kotona viikonloppuna. Ne ovat isän kanssa menossa lauantai-iltana jonkun tuttunsa seitsemänkymppisille ja kävisivät samalla reissulla lapsia katsomassa. Tulisivat puolenpäivän aikoihin meille. Mitään ei kuulemma saa laittaa, mitä nyt kahvit voivat juoda. Ne ovat menossa syömään porukalla johonkin pihviravintolaan, niin eivät viitsi täyttää mahaansa liikaa ennen sitä.

-Just. Kiva. Anoppia ja appiukkoa mä tähän kaipasinkin kiireisen viikon vastapainoksi, Riina sähähti. -Huominen meneekin sitten siivotessa ja leipoessa, koska äitisihän ei syö mitään leivonnaisia, mitä ei ole tehty itse. “Kun niissä kaupan valmispullissa on niin teollinen maku”, Riina matki. -Onhan se helppoa, jos eläkeläisellä on aikaa aamusta iltaan seistä uunin vieressä kakkuja paistamassa. Se emäntä on jo ihan täysin vieraantunut lapsiperheiden todellisuudesta ja ajankäytöstä.

Puhuessaan Riina kiskoi luumunpunaisia urheilutrikoita jalkaansa ja etsi katseellaan juoksulenkkareitaan. Takkia ei tarvittu näin lämpimällä ilmalla, vaan toppi sai riittää. Vielä Puman lippis päähän ja vyöpussi kännykälle mukaan. Missä hemmetissä hänen korvanappinsa olivat?

-Täältä talosta ei löydy ikinä yhtään mitään, hän paasasi paiskoessaan tavaroita eteisessä puolelta toiselle. -Mä siivoan ja järjestän, kaikki muut vaan sotkevat. Mitähän teille kävisi, jos mua ei olisi olemassa?

Paavo huomautti varovasti Riinan korvanappien roikkuvan eteisen avaintelineessä, johon Paavo oli ne kahta päivää aiemmin ripustanut. -Kun olit juoksulenkkisi jälkeen silloin niin sippi, että jätit vaan kamppeesi eteiseen ja menit suoraan saunaan. Ajattelin, etteivät huku siitä lattialta johonkin lasten tavaroiden sekaan.

-Älä ajattele enää sellaisia, Riina pamautti ärsyyntyneellä äänellä. -Tiedät varsin hyvin mitä mieltä mä olen siitä, että asiat ovat jossain muualla, kuin omilla paikoillaan. Jos kosket jatkossa mun tavaroihini, laita ne suoraan sinne, minne ne kuuluvat tai informoi mua siitä, missä ne sattuvat sillä kerralla olemaan. Ei tarvitse kiireessä alkaa hakea.

-Vastahan mä kerroin, yritti Paavo vielä sanoa, mutta Riina oli lyönyt jo eteisen oven kiinni. Paavo hieraisi kämmenillään kasvojaan, huokaisi syvään ja lähti keittiöön purkamaan kauppakasseja.

 

Riina käveli askelkyykkyjä postilaatikolle ja lähti siitä hiljalleen juoksemaan pitkin lämpimässä illassa kylpevää Omenakujaa. Hän vihasi elämäänsä. Ja mikä pahinta, hän ei voinut ymmärtää mikä oli vikana. Kun ei tiennyt itsekään. Paperilla Riinan elämä oli mitä upeinta. Hänellä oli hyvä työ ja (Riinan kavereidenkin mielestä) komea mies, joka kaikkien ulkoisten avujensa lisäksi oli vielä kohtelias ja välittäväkin. Sekä aivan loistava isä, sitä ei käynyt kieltäminen. Heidän kaksi hyväkäytöksistä… No, suhteellisen hyväkäytöksistä poikaansa menestyivät koulussa keskitasoisesti ja aikoivat molemmat jatkaa peruskoulusta vielä lukioon.

Henri oli viidentoista, harrasti karatea ja soitti saksofonia. Hänen pikkuveljensä Mikael oli täyttänyt vastikään kolmetoista. Riina muisteli vieläkin kaiholla ihania yökylä-elokuvajuhlia, jossa Mikken kaverit olivat saaneet valvoa myöhään ja katsella yönhämärässä puutarhassa omenapuiden väliin ripustetulle lakanalle heijastetun Transformers-elokuvan. Leffa nyt ei ollut näkynyt ihan priimasti, eivätkä pojat olleet täysin jaksaneet keskittyä lähes kolmetuntiseen räiskintään, mutta tunnelma oli ollut hyvä ja kaikilla kivaa. Pojilla oli ollut nurmikolla pari patjaa, tyynyjä ja vilttejä sekä roppakaupalla herkkuja. Yön he olivat viettäneet kahdessa takapihalle pystytetyssä teltassa.

Mikael oli heidän pojistaan herkempi ja luovempi. Hän kävi näytelmäkerhossa, kuorossa ja partiossa. Henkisesti Mikael ja Henri tuntuivat seilaavan ihan eri aalloilla, mutta tulivat silti toimeen yllättävän hyvin.

Henri oli keskellä pahinta teini-iän myllerrystä. Hän oli enemmän kiinnostunut jo tytöistä kuin harrastuksista ja kapinoi jatkuvasti vanhempiensa asettamia sääntöjä vastaan. Tässä vaiheessa elämää oli hyvä, että Riina ja Paavo olivat aikanaan päättäneet vetää yhtä köyttä kasvatusasioissa. Tuli mitä tuli. Jos toinen teki tyhmän päätöksen tai antoi idioottimaisen rangaistuksen, ei toinen saanut murentaa toisen valtaa lasten silmissä arvostelemalla puolisonsa päätöksiä, vaan homma vedettiin kunnialla loppuun saakka. Tosin sen he olivat sopineet vielä jälkikäteen, että seuraamuksen langettanut myös hoiti sen toteutuksen. Ja valvomisen. Tämä päätös oli tehty sen jälkeen, kun Riina oli erään kerran valvonut Henrin kotiarestin ja kännykkäkiellon, jotka Paavo oli antanut. Mies ei ollut muistanut ottaa huomioon olevansa itse samana iltana työpaikan pikkujouluissa ja Riinan koko ilta oli mennyt ihan murusiksi pojan teiniagressiota kuunnellessa.

Joopa joo, Riina mietti eteenpäin askeltaessaan. Ei tämän ihan näin pitänyt mennä. Kun sitä nuorena kuvittelee omaa elämäänsä eteenpäin, ei voi koskaan aavistaakaan, millainen haaveiden karikatyyri siitä lopulta saattaa muodostuakaan. Hänelläkin oli elämässä periaatteessa kaikki ihan hyvin, mutta silti ei ollut. Riina ei pystynyt tajuamaan, miksi ei tunne enää mitään ja miksei vain voi olla onnellinen.  Kun kaikkea on, mutta silti tuntuu vain valtava tyhjyys. Mikä ihme se on mikä puuttuu? Sitä Riina oli neljäkymmentäkuusi täytettyään miettinyt aina vain useammin. 

Parisuhde heillä ainakin sakkasi. Ja pahemman kerran. Tuntui, että lasten syntymän jälkeen Paavo ja hän olivat ajautuneet jatkuvasti vain kauemmaksi toisistaan. Välillä Riina suorastaan toivoi, että Paavo pettäisi häntä. Olisi edes joku fiksu syy erota, koska mitään muuta syytä ei ollut. Ja syyn Riina tarvitsi. Pelkän rakkaudettomuuden takia tuntui tyhmältä lähteä eri suuntiin. Lapsetkin olivat vielä niin pieniä. Ja kyllähän niitä tunnekylmiä, kuivia kausia tuli jokaiselle parille, eikö? Riinan ajatusten taustalla pyöri vastaus, etteivät ne kuivat kaudet varmaan kestäneet kahta vuotta putkeen. Hänen alakertansa kasvaisi kohta horsmaa tai umpeutuisi pelkästä käytön puutteesta. Kaikkien muiden sänkypuuhat tuntuivat sujuvan edes jonkinlaisella tasolla. Heillä ne loistivat pelkällä poissaolollaan. Riina olisi halunnut niin paljon, että ihan kipeää teki, mutta Paavo ei jostain syystä enää edes lähestynyt häntä.

Puhuminenkaan ei luonnistunut entiseen malliin. He toivottivat toisilleen vain huomenet ja hyvät yöt, kaikki muu aika meni omissa harrastuksissa, lasten kuljetuksissa tai työasioissa. Tai ehkä heillä ei enää vain ollut asiaa toisilleen. Pelkkää riitelyä vain.

Parisuhteen alkuvuosina, kun Riinan elämässä tapahtui jotain uutta tai mullistavaa, hän oli ensimmäiseksi kertonut siitä Paavolle. Yhdessä he olivat sitten iloinneet tai surreet ja silloin elämä oli konkreettisestikin tuntunut jaetulta. Nyt, kun he viettivät illat eri huoneissa omilla läppäreillään tai istuivat samalla sohvalla kännyköittensä valon loisteessa, jonkin turhan leffan pyöriessä taustalla, oli aviopuolisosta tullut uudestaan puolituntematon. Riina ei tiennyt enää mitä Paavo ajatteli, mistä hän haaveili, mitä mieltä hän oli asioista eikä edes mitä Paavon työrintamalle kuului. Eipä silti, että Paavo olisi tiennyt hänen mietteistään yhtään sen enempää. 

Kaunis valkoinen puusilta vei Omenakujan keskivaiheilla polulle, joka puolestaan johti lähimpään leikkipuistoon. Riina pysähtyi sillan kohdalle tekemään muutaman punnerruksen kaidetta vasten. Ennen kadun puolelle palaamistaan, hän otti itsestään lenkkiselfien ja postasi sen samantien Instagramiin. Riina lisäsi vielä tägit #onnellinenilta #ruokaodottaa #äitivapaalla #noexcuses, jonka jälkeen hän lähti taas kevyeen juoksuun.

Että häntä osasi ärsyttää sekin, kun työpaikalla kahvipöytäkeskustelut kääntyivät lähes poikkeuksetta seksiin. Hänen nuorempi työkaverinsa, seksuaalisesti aktiivinen nainen kertoili aina vanhemmille kollegoilleen viikonloppupanoistaan. Vertaili miehiä koon ja taitojen perusteella, antoi heille arvosanoja ja tuomaroi, oliko jutusta jatkoon vai ei. Minni oli seksikuvauksissaan hyvin yksityiskohtainen ja herätti työkavereissaan kauhunsekaista järkytystä avomielisyydellään. Ei Riina vain ikinä niin puutteessa ollut (eikä tulisi olemaan), että olisi taipunut kolmen kimppaan ainoaksi naiseksi tai sallinut itseään sidottavan sänkyyn jonkun Christian Greytä matkivan, piiskaa heiluttavan sadistityypin alistettavaksi.

Orvokki, työpaikan vanhin suunnittelija, oli kysynyt, eikö Minni ollut lainkaan huolissaan taudeista tai maineestaan? Tai siitä, että värkki olisi kohta väljä kuin vesisaavi? Minni vain nauroi toisten puheille ja sanoi, että maine kulkee jo hänen edellään. Sen avulla hän saa pokan mistä vaan ja eikö naisilla muka ollut samoja oikeuksia lennellä sängystä toiseen, kuin miehilläkin? Tasa-arvoa se Minna Canthkin aikanaan ajoi, Minni oli julistanut ja lyönyt kämmenillään pöytään, eikä ollut millänsäkään, kun muut olivat nauraneet katketakseen hänen vertaukselleen.

-Tuskin sitä Canth kuitenkaan ajatteli tasa-arvoa kolmen kimppaan tai peräänkuulutti sukupuolten tasajakoa orgioihin, Orvokki oli hihittänyt. -Eikös se enemmänkin yrittänyt muuttaa tuota koulutuspuolta?  

Minni huitaisi ilmaa ja kertoi haluavansa näyttää äijäkansalle, että nainenkin pystyi harrastamaan yhden illan suhteita jäämättä heti itkemään puhelimen viereen, kun ukko ei soitakaan enää. Testeissä hän kävi säännöllisesti ja käytti aina kumia, joten tauteja hän ei pelännyt.

-Ja mitä siihen väljyyteen tulee, niin eihän se järvi soutamalla kulu, hymyili Minni vinosti. Sitä paitsi hänellä oli kuulemma käytössä geishakuulat, joita hän piti välillä töissäkin. -Kokeilkaa ihmeessä leidit, Minni oli hihkunut -Niin on hymy herkässä koko päivän, kun alakerta saa jatkuvaa hierontaa. Puhumattakaan siitä, kuinka timmiksi saatte samalla lantionpohjanne.

No, Riina ei välittänyt. Kuulatkaan eivät pystyisi pelastamaan heidän väljähtynyttä avioliittoaan. Paavon mela ei ollut heilahtanut pitkiin aikoihin lähellekään hänen järveään, vaikka Riina tiesi, että kyllä se silti itseään hoiteli. Autotallissa.

Riina oli kerran päättänyt hetken mielijohteesta alkaa haravoimaan ja lähtenyt etsimään puutarhavälineitä autotallista varaston puolelta. Mielestään hän oli pitänyt mennessään kovaakin meteliä. Kilistellyt avaimia ja potkinut kosteudesta turvonnutta ovea aukeamaan. Paavon kännykän ruudulla takamus pystyssä maannut, aasialaisen näköinen nainen, oli kuitenkin tainnut pitää vielä pahempaa ääntä, sillä mies ei ollut huomannut lainkaan Riinaa ovella takanaan. Paavo oli seissyt työtasonsa äärellä housut nilkoissa ja katsellut huohottaen puhelimessaan pyörivää nettipornoa. Riinaa oli alkanut ällöttää niin paljon, että hän oli lähtenyt vähin äänin pois. Vihjaamatta näkemästään hän ei ollut silti malttanut olla. Kun he olivat laittaneet yhdessä iltapalaa, Riina oli ylimalkaisesti kertonut käyneensä iltapäivällä autotallissa ja toivoi, että kun Paavolla on seuraavan kerran käsityöhetki, hän laittaisi jatkossa välioven lukkoon. Pojilla saattaisi olla asiaa autotalliin, eikä heille välttämättä tekisi hyvää nähdä ihan kaikkea vielä siinä iässä.

Riina pidensi juoksuaskeltaan ja päätti suunnata läheiseen metsään polkujuoksulle. Omenakuja kolmosessa asuva nuorempi nainen lähti kävelemään juuri postilaatikoltaan takaisin pihaansa. Tuo se on varmaan onnellinen ihminen, Riina mietti. Tuon ikäinen, eikä vielä mitään sitoumuksia. Aikaa on vaikka mille ja koko maailma on vielä auki. Voi elämä, kun voisi kääntää kelloa taaksepäin ja saisi itsekin elää vielä kerran nuo kallisarvoiset nuoruusvuodet. Tällä kertaa hän käyttäisi ne paremmin ja tekisi fiksumpia valintoja.

Riina hymyili pienesti tytölle ja nyökkäsi pikaisen tervehdyksen. Hän halusi pitää välit naapureihin mahdollisimman etäisinä. Riina ei kaivannut elämäänsä yhtään enempää liikkuvia osia eikä tavattavia ihmisiä. Aikaa oli muutenkin liian vähän. Hän painoi korvanapit paikoilleen, etsi soittolistaltaan juoksuun sopivaa rytmikästä musiikkia, laittoi Sports Trackerin päälle mittaamaan matkaansa ja pinkaisi molempiin suuntiin katsottuaan tien yli metsäpolulle.