Näin meidän kesken - luku 3

 

Muutamaa taloa taaempana, Omenakuja kolmosessa, Olivia heräsi jyskyttävään päänsärkyyn. Ei jumaliste, ei olisi pitänyt kiskoa niin montaa viinilasillista. Ja vielä siideriä päälle, hän tuskaili ja nosti peiton silmilleen. Tyttökavereitten kanssa vietetty keskiviikkoinen lukupiiri oli kääntynyt juoruiluksi ja juomiseksi, eikä kukaan heistä ollut tuntenut hiukkaakaan huolta seuraavasta aamusta.

Verhonraosta möllöttävä aurinko tunki peiton läpi ja sattui silmiin. Päässä hakkasi tuhat vasaraa. Huoneessa oli kuuma. Tuskanhiki nousi Olivian otsalle hänen muistaessaan, että iltavuoro urheiluliikkeen kassalla odotti jo kahden tunnin kuluttua. Mitä jos ilmoittautuisi sairaaksi, hän pohti. Sanoisi, että on ripuli, eikä pääse millään vessaa kauemmaksi. Tai selkä on niin kipeänä, ettei pääse sängystä ylös. Niitä nyt ei ainakaan voi kukaan tulla todentamaan, eikä väittämään tekaistuiksi.

Ohimoita ravisutti uusi särkyaalto, joka kulki päälakea kohti ja Olivia voihkaisi kivusta. Ihan kuin rautavanne kiristäisi päätä. En hemmetissä pysty seisomaan seitsemää tuntia palvelemassa tänään, hän vaikersi mielessään. Haluan nukkua, nukkua ja nukkua. Koko hiton päivän pois. Ikinä, ikinä en enää juo sekaisin mitään. En ainakaan viinin kanssa. Itseasiassa en taida juoda viiniäkään enää koskaan. Vannoessaan hän tiesi kuitenkin unohtavansa koko asian jo seuraavana päivänä, sillä Olivia oli bilehile ja ilo ilman viinaa oli hänen mielestään pelkkää teeskentelyä. Toisinaan Olivian ystävät sanoivat hänen juovan liikaa, mutta hän vain huitaisi kädellään ilmaa ja tilasi uuden juoman. Kerranhan täällä vain nuoria oltiin. Hänellä olisi kyllä myöhemminkin ihan tarpeeksi aikaa muumioitua kotiin pinnasängyn ja hellan väliin. Viettämään mitäänsanomatonta, väritöntä loppuelämää.

Mitä hän nimittäin oli perheen perustaneiden ystäviensä eloa seurannut, niin alamäki todella alkoi siitä, kun ensimmäinen nyytti saapui taloon. Sen jälkeen porukka puhui vain unenpuutteesta, flunssakausista, koulupaikoista, kerhoista ja haalarimerkeistä. Tuoreiden vanhempien seksielämä kuihtui harmaantuvien kasvojen kanssa samaa tahtia ja heidän ennen niin siistit asuntonsa olivat hirveässä kunnossa. Lattialla lojuivat lelut ja likaiset vaatteet iloisena sekamelskana, pöytäliinat ja koriste-esineet oli siirretty turvaan ja kaikkia pöydänreunoja kiersivät rumat kulmasuojukset.

Puhumattakaan itse ystävistä! Olivia oli aivan järkyttynyt siitä, kuinka vähän hänen ennen niin raikkaan ja trendikkään näköiset ystävänsä viitsivät panostaa ulkonäköönsä. He liikuskelivat ihmisten ilmoilla vailla huolen häivää ilman meikkiä, hiusten harottaessa sinne tänne. Tyköistuvat paitapuserot oli korvattu löysillä collegepaidoilla ja kengät linttaan astutuilla lenkkareilla. Ja mikä kaikkein kamalinta! Tuo äitikansan housumuoti! Järkyttävät leggingsit olivat syrjäyttäneet kaikki muut housut ja toimivat koko mutsimafian univormuna. Oli läpinäkyvää, raidoitettua, kukallista ja suurella tekstillä varustettua. Oliviaa puistatti joka kerta, kun hän näki yhdetkin leggingsit. Etenkin mekkoon yhdistettynä.  

Häntä oksetti tuollainen muutos ihmisessä. Miksi vanhemmuuden täytyi tarkoittaa sitä, että yhtäkkiä elämästä tuli pelkkää velvollisuuksien täyttämää paskaa? Pakko tehdä sitä ja pakko tehdä tätä. Omaa aikaa ei ollut enää, vaan mukula omisti vanhempansa kokonaan. Ja nämä vielä poukkoilivat maitotölkin kokoisten taaperoidensa oikkujen mukaan kuin jokin sairas kulttiyhteisö. Riemukkaat illanistujaisetkin olivat vähentyneet. Itse asiassa niitä ei ollut juuri lainkaan. Kun sellainen ihme pääsi joskus käymään, että entinen ystäväporukka löysi yhteistä aikaa hetken verran, täytyi hauskapito lopettaa viimeistään kymmeneltä, koska ”lapsenvahti pitää lähteä vapauttamaan tehtävästään”. Ja tenavatkin kuulemma heräisivät kuudelta. Niinpä niin, Olivia oli huokaissut monta kertaa tietävänä puoliääneen. Kun hän saisi joskus lapsia, hän kyllä hoitaisi hommansa aivan eri tavalla.

  

Olivia oli 27-vuotias merkonomi, joka opiskeli toista vuotta journalismia. Kaupan ala oli ollut vain välipysäkki matkalla unelmien kohteeseen, jonne hän ei ollut ensihakemalla yltänyt.

Olivian ammattihaaveena oli pikkutytöstä saakka ollut toimittajan työ. Jo neljävuotiaana hän oli leikannut pahvilaatikkoon äidin avustuksella ison reiän televisioruuduksi ja lukenut sitten ruudun takaa iltauutisia vanhemmilleen muutamana päivänä viikossa.

Kaksi vuotta myöhemmin, esikoulun alettua, Olivia oli saanut kummeiltaan syntymäpäivälahjaksi nauhurin, joka oli ollut äärimmäisen ahkerassa käytössä. Hän oli haastatellut vanhempiaan, lähikaupan kassaa, postinkantajaa, pappaansa sekä naapurin tätiä. Hän oli leikkinyt ulkomaan kirjeenvaihtajaa ja raportoinut joen rannalla seisten kuninkaallisista häistä. Hän oli istunut katsomossa seuraamassa paikallisten urheiluseurojen mittelöitä ja juontanut samalla kisoja nauhalle. Haastatellut sekä häviäjät, että voittajat. Ja niin edelleen.

Kyllä. Olivia nauhureineen oli ollut lapsuudessaan tuttu näky monessa paikassa useamman vuoden ajan, kunnes hän oli tullut nauhoittaneeksi vahingossa jotain, jonka olisi ollut tarkoitus pysyä salassa.

Olivia oli juuri täyttänyt yhdeksän ja oli ollut eräänä iltapäivänä laulamassa äidin ja isän makuuhuoneessa nauhuriinsa, kun oli yhtäkkiä alkanut kaivata triangelia taustalle. Hän oli häipynyt soitinta etsimään ja jättänyt nauhurin päälle - yölampun jalan taakse. Kun Olivia sitten palasi soittimineen, oli isä huoneessa puhumassa työpuhelua. Isä oli viittoillut hymyillen Olivian pois huoneesta, eikä hän ollut ehtinyt edes sanoa, että hänen nauhurinsa jäi sinne. Hetkeä myöhemmin Olivia oli lähtenyt ulos kaverinsa kanssa ja lasten tapaan unohtanut koko jutun. Äiti oli löytänyt tytön nauhurin illalla nukkumaan mennessään ja kuunnellut huvikseen mitä Olivia oli viimeisimpänä nauhoittanut. Loppu olikin heidän perheensä historiaa. Isän työpuheluna soittamat lemmenluritukset äidin parhaalle ystävälle olivat olleet aivan liian paksua sontaa, jotta äiti olisi voinut niitä unohtaa. Siitä eteenpäin olivat olleet vain Olivia ja äiti. Isää ei ollut paljoa näkynyt. Ei kyllä äidin parasta ystävääkään.  

Hetken aikaa Olivia oli kipuillut epämääräistä syyllisyydentunnetta kaikesta olemalla kirjoittamatta. Nauhurinsakin hän oli heittänyt roskiin. Kirjoittaminen ja juttujen tekeminen olivat kuitenkin niin suuri intohimo, että suurimman surun jälkeen luovuus murtautui väkisin ulos ja Olivia oli kirjoittanut muutamissa viikoissa kymmenittäin novelleja pöytälaatikkoonsa.

Toimittajaksi hän oli siis halunnut pienestä saakka ja tavoitteli unelmaansa edelleen. Kolmena edellisenä kesänä hän oli päässyt jo kesätöihin naistenlehteen. Avustajaksi kuvauksiin vain, mutta jostainhan se oli jokaisen aloitettava. Ja oli hän sitkeällä jankutuksella onnistunut änkeämään itsensä mukaan pariin haastatteluunkin. Vähän kuin kuunteluoppilaaksi. Siihen hänen kenttäkokemuksensa haaveammatin parissa olivatkin tähän mennessä rajoittuneet, mutta hiljaa hyvä tulee, ajatteli Olivia. Vielä hänenkin aikansa koittaisi.

Tällä hetkellä Olivia rahoitti opiskelijaelämäänsä satunnaisella ilta- ja viikonlopputyöllä paikallisen ostoskeskuksen urheiluliikkeessä. Myyntityön ohella hän julkaisi kirjoituksenkaipuuta lievittääkseen “Via Olivia”-blogia, josta sai myös jonkin verran rahaa. Kuuhun hänen tuloillaan ei menty, eikä moneen maahankaan, mutta ruokaa sai suuhunsa ja silloin tällöin ostettua uusia vaatteitakin. Niin ja jäihän sitä rahaa bilettämiseenkin.

Blogissaan Olivia oli aluksi keskittynyt muoti- ja sisustusjuttuihin. Vuosien mittaan hän oli kuitenkin alkanut avata lukijoille oikeaa elämäänsä aina vain enemmän ja enemmän. Hän kertoili ajatuksistaan, opinnoistaan, lukupiiristään, bileistään, seurustelusuhteistaan sekä kaikista hassuista sattumuksista, mitä nyt koulussa tai töissä tapahtui. Mitä yksityisempiä asioita hän paljasti, sitä enemmän hän sai lukijoita. Samoin kävi, kun hän kirjoitti julkiseksi elämänsä kipukohtia. Suosio ja suuri lukijamäärä toivat kääntöpuolena tullessaan myös paineita ja nostivat hänen omia odotuksiaan, sillä Olivia oli perfektionisti ja vihasi epäonnistumisia. Niinpä hän mietti tuskallisen usein aiheita, mistä seuraavaksi kirjoittaisi. Mikä olisi tarpeeksi räväkkää, että lukijat saisivat, mitä halusivat? Mille rajalle saakka uskaltaisi mennä oman elämänsä paljastamisessa pelkkien seuraajamäärien vuoksi?

Olivia nosti peiton silmiltään ja kurkotti käteensä yöpöydällä lojuvan puhelimen. Hän virnisti väsyneesti nähdessään lukupiirinsä WhatsApp-ryhmän ekan viestin.

Kamee darra. Anyone else?

Hän vastasi peukulla ja vihreänaamaisella yrjöhymiöllä. Sen jälkeen hän mietti vielä minuutin, valitsi sitten työpaikkansa numeron, valmisteli äänensä vähän väsyneemmäksi ja selitti hetkeä myöhemmin esimiehelleen olevansa aivan kamalassa migreenissä ja pystyvänsä tulemaan töihin vasta ylihuomiseen vuoroon.