Näin meidän kesken - luku 11

 

Jono yökerhoon oli pitkä. Olivia nojasi rakennuksen seinään ja selaili viestejään. Pirre ja Miisa olivat juuri laittaneet WhatsAppin kautta kuvan itsestään karaokebaarissa, vaikka olivat sopineet tapaavansa Olivian puoliltaöin uuden yökerhon edustalla. Tyttöjen lauluvuoro olisi vasta seuraavana, joten bileseuraa heistä oli turha odottaa ainakaan kolmeen varttiin. Sen verran kaukana laulupaikka oli “Synnistä”, uudesta paikasta, jonka jonoon koko kaupunki tuntui kokoontuneen. Ja kun tytöt viimein saapuisivat, he joutuisivat jonon hännille, kun hän oli jo melkein sisällä, joten pieleen meni senkin puolesta. Hän kävisi katsomassa paikat ja joisi pari valkkaria. Ehkä joku tuttukin olisi osunut paikalle ja saisi edes juttuseuraa.

Puoli tuntia myöhemmin Olivia istui Synnin baaritiskin äärellä odottaen tilausvuoroaan. Hän naputteli punaisia geelikynsiään musiikin tahdissa tummaan puiseen tiskiin ja silmäili ympärilleen. Kamalasti porukkaa! Kaupungin muut juottolat ammottivat varmaan sinä iltana tyhjyyttään.

Yökerhon sisustus kuvasti tummana hehkuvine väreineen loistavasti nimeä. Lisäksi Olivia piti kovasti siitä, kuinka eri jutuissa oli yhdistelty tuonelaa ja Danten ”Jumalaista näytelmää”. Jokaisen tarjoilijan päätä koristivat avajaisten kunniaksi pienet pirunsarvet ja naulakolla portsarin yläpuolella luki, “Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää”. Vessoille vievän käytävän seinät oli maalattu mustan ja punaisen eri sävyin Tuonelan virraksi. Miesten vessan ovessa luki Inferno ja naisten Paradiso.

Kymmenet ihmiset tungeksivat Olivian ympärillä ja tuuppivat toisiaan huudellessaan ilmoille omia drinkkitilauksiaan. Olivia ei ollut ikinä käsittänyt, miten baarimikot pysyivät kamalassa kaaoksessa ja metelissä edes kärryillä siitä, kuka oli tilannut ja mitä, koska asiakkaat olivat usein niin humalassa, etteivät tainneet muistaa tilauksiaan itsekään.

Baaritiskillä seisoi pieniä kirjan näköisiä pahvimainoksia, joissa luki Danten kuuluisaa teosta myötäillen ”Humalainen näytelmä”. Mainoksissa esiteltiin paikan nimikkojuomat, jotka puolestaan oli nimetty latinaksi seitsemän kuolemansynnin mukaan. Huudoista päätellen ”Luxuria” eli “Himo” taisi olla kaikkein suosituin ja vuoronsa koittaessa Olivia päätti myös maistaa tuota punaista drinkkiä.

Miesporukka hänen vieressään oli tilannut kaikki seitsemän eriväristä juomaa samalla kertaa ja nyt he maistelivat niitä vuoronperään. Yksi miehistä istui Olivian viereen ja sammalsi hänen suuntaansa kaiken olevan niin “helkkarin hyvää, ettei tiedä, mitä ottaisi seuraavaksi”.

-Kaikesta päätellen olet tainnut vetää jo koko syntilistan muru, sanoi Olivia hilpeästi. -Ehdotan, että pitäydyt loppuillan vesilinjalla, muuten on huomenna ihan jumalainen krapula. Tiedät varmaan, että synneistä rangaistaan, hän lisäsi vielä silmää iskien.

-Sun kanssasi voisin vielä vähän pidentääkin mun syntilistaani söpöliini, sopotti mies takaisin. -Haluatko sä rankaista mua? Mulla on kyllä tyttöystävä, mutta sut voisin viedä sänkyni koristeeksi täksi yöksi. Mitäs sanot? Meillä on Mallan kanssa vähän niin kuin vapaa suhde ja voidaan kokeilla muitakin tässä välissä. Ei kaduta sitten, kun ollaan naimisissa, että on tullut maattua vain yhden kanssa. Kokemuksia beibi, kokemuksia.

-Voi jumalauta! Olivia kivahti ja vetäytyi katsomaan miestä kauempaa. -Siinä on sitten kaksi kirkkainta kynttilää taas löytänyt toisensa. Pitää olla oikeasti ihmisen sitoutumiskyvyssä jotain vikaa, jos ei pysty yhden ihmisen kanssa kerrallaan olemaan. Olivia puristi käsilaukkuaan rintaansa vasten ja tuijotti miestä silmät vihaisina viiruina. -Ja vielä seksisuhteita! Tajuatteko te ääliöt ollenkaan millaisessa vaarassa tuollaisten parisuhdelutkien takia muut teidän kumppanit on? hän paasasi. -Jollain kun on joku kuppa tai genitaaliherpes, niin kohta se on teissä jokaisessa. Äläkä väitä, että käytät aina kumia! Noilla älynlahjoilla varustettu tyyppi ei takuulla välitä siitäkään mitään. Sitten, kun joku seisoo sun ovesi takana maha pystyssä, sinä et tiedä asiasta yhtään mitään. Mutta nussimaan pitää päästä! Lisäksi, Olivia jatkoi, -En oo tainnut ikinä kuulla yhtä huonoa iskureplaa. “Sängynkoriste”. Hei haloo. Kasva aikuiseksi!

Hän nappasi kiivaalla otteella vihdoin saamansa drinkin mukaansa ja kääntyi lähteäkseen. Käännyttyään hän kohtasi edessään maailman sinisimmät silmät, joihin jäi kiinni sekunnin sadasosiksi. Meteli kaikkosi, vatsaan lenteli hetkessä tuhansia perhosia ja aika tuntui pysähtyvän. Olivia hymyili ja sai loistavan hymyn vastaan. Tämän jälkeen ihanuus jatkoi matkaansa eteenpäin.

Samalla hetkellä Olivian kännykkä alkoi väristä takataskussa ja repi hänet takaisin todellisuuteen. Keskelle meteliä, tungosta, jumputtavaa musiikkia ja välkkyviä valoja. Pirre ja Miisa siellä soittivat saapuneensa ja odottivat Oliviaa narikan edessä.

 

***

 

VIA OLIVIA

Oi rakkaat, ihanat ihmiset. Ette ikinä arvaa...

Olivia on rakastunut!

Luulin jo koko menneen perjantain olevan ihan pilalla, kun kärräsin äitini muovikippokutsuissa monta tuntia kahvia ja kermatorttua naisille, joiden puheenaiheet rajoittuivat virtsankarkailuun, puolison kuorsaamiseen, marjapensaiden lannoitukseen ja päivän säähän. Iltakymmeneen mennessä minutkin oli niin kuorrutettu päällekkäin menevillä säilytysrasioilla, nostalgialla ja nuorison tekemillä virheillä, että teki mieli vain lyödä Tena housuihin ja mennä nukkumaan.

Rakkaiden (ja petollisten) ystävieni ansiosta, vedin kuitenkin glitterkorkoiset kenkäni jalkaan ja lähdin tutustumaan Syntiin, uuteen yökerhoon, joka avattiin menneenä viikonloppuna. Ei voi todeta muuta, kuin onneksi menin ja onneksi ”luotettavat” ystäväni eivät saapuneetkaan paikalle sovittuun aikaan. Muuten en olisi ikinä istunut yksin baaritiskillä, vaan olisin riehunut ympäripäissäni tanssilattialla, nolaamassa itseni kahdeksankymmentäluvun musavideoiden tanssiliikkeillä.  

Sen sijaan törmäsin maailman ihanimpiin silmiin. Muuta en häkellyksissäni hänestä muistakaan. Tämä aiheuttaa tietenkin sen, että mun on pakko rekonstruoida tapahtuma ensi perjantaina. Menen siis tiskille tilaamaan uuden “Luxurian” ja toivottavasti tapaan tuon ihanuuden myös. (Se seksistä puhunut känniääliö voi jäädä kyllä väliin siitä uudelleen lavastuksesta. Jos kuitenkin tunnistat itsesi: Kasva aikuiseksi! Ihan oikeasti! Ja lopeta se vieraissa juokseminen!)

Tämä oli nyt tällainen pikainen, päiväkirjamainen päivitys. Mun piti kirjoittaa teille arvio uudesta yökerhosta, mutta jätän sen seuraavaan kertaan. Kohta mun voimia riistävä, päällepäsmäröivä esimieheni odotteleekin mua jo iltavuoroon. Tänään on kuormapäivä, joten “saan” purkaa, lajitella, tarkastaa, hinnoitella ja viedä vaatteita tangoille. Eläköön kapitalismi ja valinnanvapaus!!!

Rakastuneena, Olivia

 

Jätä kommenttisi tähän:

pohatta85: ON SE KIVAA, KUN TYÖSSÄKÄVIJÄLLÄ ON VARAA VALITTAA JUMALISTE! MIETI PIKKUISEN NIITÄ, KETKÄ HALUAISIVAT VARMAAN SUNKIN PAIKALLES LIKKA TULLA MYYMÄÄN SEN SIJAAN, ETTÄ JOUTUVAT KITUUTTAMAAN TYÖTTÖMYYSKORVAUKSILLA VIIKOSTA TOISEEN!!

anonyymi83: Sulla on jäänyt Capsit päälle idiootti :D

enkulipulla: Ei taas näitä narinoita rakastumisesta… Nyt kunnon settiä päälle taas Olivia tai tämä mimmi vaihtaa saittia.

anonyymi83: antaa heittää vaan muru.

enkulipulla: Ja pidä sinä anonyymi pääsi kiinni. Ite et kehtaa esiintyä edes kunnon nickillä.

anonyymi83: Ja sinä oot nimestäsi päätellen lihava!

 

Kommentointi suljettu.

 

***

 

Kahta tuntia myöhemmin Olivia oli tiskin takana kyykyssä etsimässä lisää henkareita. Joku oli taas laittanut ne väärään paikkaan, vaikka laatikot oli tarkasti merkitty. Kuormahomma olikin edennyt poikkeuksellisen nopeasti ja oli jo viittä vaille valmis. Vielä lasten osaston välikausitakit olivat laittamatta tangoilleen, mutta ne hän hinnoittelisi ja asettelisi nopeasti. Mainokset hoitaisi esimies iltapuhteina paikoilleen. Kun Olivia nousi takaisin seisomaan ja oikaisi selkänsä venytykseen, hän huomasi vanhan mummon seisomassa tiskin toisella puolella.

-Anteeksi, mutta oletkohan sinä täällä töissä? mummo tiedusteli arasti. -Minun kun pitäisi löytää itselleni lenkkitossut. Ihan vaan sellaiset tavalliset. Sellaiset, jotka on tarkoitettu normaaliin kävelyyn, ei mitään hienoja huippuvarusteltuja.

Olivia vilkaisi vaivihkaa rannekelloaan. Kohta olisi hänen taukonsa aika, mutta Reetta ei ollut vielä palannut omaltaan. Se ämmä osasi kyllä aina venyttää breikkinsä pidemmiksi ja tyriä samalla toisten tauot. Piti ruokataukonsa jatkeeksi vielä “tupakanmittaisen”, vaikka röökireissu olisi pitänyt työpaikan tapojen mukaan sovittaa samaan puolituntiseen. Tuon mummon kanssa menisi ihan hemmetisti aikaa, mutta minkäs voit, kun ketään muutakaan ei ollut näkyvissä. Olivia huokaisi hiljaa mielessään, mutta otti käyttöönsä kaikkein pätevimmän asiakaspalveluäänensä, kääntyi mummon puoleen ja hymyili ystävällisesti.

-Kyllä olen töissä. Ja lenkkarit löytyvät täältäpäin.

Puhuessaan hän astui pois tiskin takaa, viittoi mummon seuraamaan itseään ja lähti kävelemään kenkäosastolle päin.

Puoli tuntia myöhemmin Olivia oli etsinyt mummolle kahdeksan paria lenkkareita. Mummo oli stepannut kenkäosaston hyllyjen edessä päivittäiset kymmenentuhatta askeltaan, mutta mikään lenkkareista ei ollut tuntunut “oikealla tavalla oikealta”. Olivia huokaisi luultavasti sadannen kerran. Mummolla oli lenkkarimarkkinoilla samat fiilikset, kuin hänellä parisuhteissa. Yksikään mies ei ollut vielä tuntunut siltä oikealta. Jos jokaisen hänen poikaystävänsä lempiluonteenpiirteet olisi yhdistetty ja ladattu viimeisimmän miehen kroppaan, tuloksena olisi ollut ihannemies. Vai oliko vika vain hänen odotuksissaan? Jos hän olikin liian valikoiva? Odotti sellaista prinssiä tulevaksi, jota ei ollut olemassakaan.

-No nyt taisi kolahtaa, mummo ähkäisi sovitellessaan viimeisimpänä tuotua paria. -Niin on kevyt, että tuntuu kuin ei mitään olisi jaloissa.

Olivia risti sormensa toiveikkaasti selän takana, kun mummo käveli käytävää edestakaisin.

-Askel on kyllä kevyt ja lestikin sopivan leveä, mummo arvioi. -Mutta mitä luulet, onkohan tuo väri kovin arka? hän empi. -Vähän jos kävelee kuraisella tiellä tai nurmikolla, niin taitaa tuollainen persikanvärinen olla heti likainen. 

-Niihin saa suojasuihkeita, Olivia kiirehti sanomaan. -Sitä paitsi tuo pinta hylkii likaa ja on helposti pestävä. Mulla on itsellänikin tuollaiset. Ihan vitivalkoisena. Eivät ole menneet puolessa vuodessa miksikään.

Sitähän hän ei kertoisi, että oli käyttänyt tossuja tasan kolme kertaa. Ja nekin kerrat kauniilla kesäsäillä.

-Mutta jos sittenkin löytäisin samanlaiset tuosta viereisestä kaupasta, mummo aprikoi ääneen. -Vähän halvemmalla. Ovat nämä sellaisessa hintaluokassa, että hiukan edukkaampia kyllä olin ajatellut. Pitäisi sen eläkkeen muuhunkin riittää kuin lenkkitossuihin.

-Niin, ihan miten haluatte, Olivia sanoi. -Tuon merkin ovh-hinnoilla ei paljoakaan eroja kauppojen välillä löydy.

Samalla hän kirosi mielessään. Hittoako hänkin oli tässä taas kuluttanut turhaan kolme varttia, jos ei kauppoja syntyisikään. Ja vielä muutaman euron hintaeron takia. Olivia ei käsittänyt, miten autokauppiaat jaksoivat asiakkaita, jotka kävivät kyselemässä, potkimassa renkaita ja koeajoilla, eivätkä sen jälkeen ostaneet mitään. Tai kiinteistönvälittäjät, jotka kävivät näyttämässä asuntoja vaikka viikonloppuna ja loppujen lopuksi porukka kierteli taloa tunnin, pari, ja hommasi kuitenkin kämppänsä jostain muualta. Hänestä ei ikinä olisi niihin hommiin. Hän repisi asiakkailta tukat irti näiden jahkaillessa sijoituksiaan.

Lenkkarimummon tiukkaan rullattu permanentti sai kuitenkin jäädä paikoilleen, sillä hän päätyi lopulta ostamaan kiireen vuoksi tossut Olivialta. Vanhuksen ystävä kun odotteli häntä jo iltapäiväteelle läheisessä kahvilassa. Olivia saatteli mummon kassalle, rahasti ostoksen, kiitti ja toivotti hyvää päivän jatkoa. Reetta oli maleksinut takaisin kassan taakse ja selaili salaa kännykkäänsä.

-Mitä luulet pomon sanovan, jos se saa sut vielä kerran kiinni luurin kanssa työaikana? Olivia virnisti. -Tulee pian punainen kortti. Se on ollut tänään niin kiukkuinen, että en uskaltaisi sinuna edes kokeilla kepillä jäätä.

-En mä Mikaa pelkää, Reetta naurahti vaisusti. -Se on pohjimmiltaan tossunalusmiehiä ja helposti manipuloitavissa. Sitä paitsi, jos se alkaa olemaan vaikea, mä jään saikulle. Siinähän sitten järkkää tuuraajaa tai seisoo itse.

Yhtäkkiä Reetan ilme kirkastui.

-Hei! Meillä pitäisi olla henkilökunnan kesken sellainen salainen systeemi, ettei kukaan suostu tekemään saikkuja, niin saadaan pomo aika äkkiä polvilleen. Minkä se sille mahtaa, jos ei kukaan ehdi. Kun ei töihin voi määrätä tai pakottaa, jos sattuu olemaan vapaat päällä. Reetta siirtyi lähemmäs Oliviaa ja madalsi ääntään. -Saikkua saa niin helposti, kun vähän valittaa migreeniä, selkää tai alakuloa, hän jatkoi asiantuntevasti. Työterveys ei oo edes auki täällä viikonloppuisin, joten on vähän pakko käydä silloin eri toimipisteellä tai terveyskeskuksessa. Kun käy satunnaisesti, valittelee eri asioita ja joka kerta on melkein eri lekuri, ei epäilykset herää sielläkään suunnalla. Ei ne mitään papereita siellä koskaan lue, jos ei työpaikalta kysytä mitään. Sitten vaan, ta-daa, oot kotona. Palkka juoksee, sinä et.

-Sähän näytät oikein perehtyneen asiaan, Olivia sanoi vastentahtoisen ihailun vallassa. -Tyyppi on tainnut selata työehtosopimuksensa kannesta kanteen huomiokynä kädessä. Ei musta vaan olisi ihan noin järjestelmälliseen pettämiseen. Kaiken lisäksi saan valehtelusta hemmetin huonon omantunnonkin.

Samalla hengenvedolla Olivia muisti taannoisen “migreenipäivänsä” ja tunsi rintansa kohdalla pienen pistoksen.

-Ei sitä nyt voi varsinaisesti pettämiseksi sanoa, Reetta virnisti kevyesti. -Paremminkin… Tilaisuuden hyödyntämiseksi. Jos systeemissä on porsaanreikiä, ei siitä voi mua syyttää, jos satun löytämään ne ja käytän niitä. Mitäs eivät keksi varmempia järjestelmiä.

Oliviaa ärsytti sanomattoman paljon toisen välinpitämätön asenne kaikkeen, mutta hän ei viitsinyt alkaa moralisoimaan. Oli Reetan oma asia, jos tämä halusi pilata oman tulevaisuutensa kikkailemalla.

-Sorge vaan, Olivia vastasi pahoitellen. -Vaikka kusettamisesta olisi tehty kuinka kivaa ja helppoa, niin mua et saa sun saikkurinkiin mukaan. Tarviin joka ikisen euron, minkä vaan saan puristettua kasaan ja ylimääräisistä tuurauksista niitä saa jo ihan kivasti.

Asiakas lähestyi kassaa täysinäisen kärrynsä kanssa. Olivialle tuli kiire lähteä, muuten tauko jäisi taas vain haaveeksi. Hän tarkasti, että avaimet ja kännykkä olivat mukana ja heilautti kättään Reetalle.

-Heissu! Nyt mä lähden tästä vihdoinkin sinne tauolle. On ollutkin jo ihan tajuton vessahätä viimeiset puoli tuntia.